heinä 9, 2020 | Media
Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.
Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.
Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.
Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.
On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.
Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:
Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.
Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Groucho Marxin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.
Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.
Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.
Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):
IDOLS
On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.
Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle
kypsymättömyys on eduksi.
Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksi Tieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaari Gozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.
kesä 28, 2020 | Kirjallisuus
Istun kotona terassilla auringonpaisteessa pää varjossa läppäri sylissä ja ajattelen Göstaa. Mestari on poissa. En koskaan kirjoita ulkona, auringossa en todellakaan. Eikä Gösta ole Sundqvist, sanaseppo hänkin ja kuollut, vaan Ågren, suuri suomalainen, toki ruotsiksi kirjoittava runoilija. Ehkä suurin, vaikka juuri tuo sana kuvaa häntä vähiten.
Ägren kirjoittaa tiiviisti, pienesti, täydesti, pullistelematta, mesomatta ja silti isosti. Hän veistää marmorista lintuja, halkaisee taivaan nähdäkseen toisen taivaan ja taas toisen, ja sen, joka istuu vieressä sanomatta mitään. Hän ihmettelee ihmistä, joka näkee kaiken eikä ymmärrä näkemäänsä.
Auringossa kirjoittaminen on minulle uutta ja spontaania, eikä tosiaankaan tule tavaksi, perse märkänä ja hiki tukassa ei luovuus välttämättä kuki, mutta koska Ågren niin murhaavan tarkasti kirjoittaa pimeydestä, joka on kaikkialla, ja kuitenkaan ei, on aurinko nyt tuossa Oulun taivaalla, niin kuin se on kaikkialla.
Joka ei tappiotaan
hyväksy, on
hävinnyt.
(Tääl, 1988).
Kuoleminen alkaa syntymästä, näin hän jotenkin kirjoittaa, ja monista muista vastakohdista, jotka eivät sitten lopulta ole toisilleen vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Kuuntelen samalla Bachin soolosellosarjoja ja olo olisi täydellinen (vaimokin lähtee töihin, saan olla omassa hiljaisuudessa Bachin ja Årgrenin kanssa), mutta kärpäset perkele kiipeilee säärissä eikä niitä saa pätkittyä hengiltä. Elämä on kuolemista, sanoi toinen runonlaulaja Juankoskelta.
Ågrenin runoissa on niin valtava voima ja paino että pienikin kirja painaa kuin dieselveturi. Jokainen runo pysäyttää miettimään sitä ja omaa elämää, universumia ja kaikkea että Tääl -kirjaa vuodelta 1988, joka voitti Filnlandia-palkinnon, luen vieläkin. Nyt loppui musiikki. Sanoin haloo korvanappeihin, jospa joku soittaa, mutta iPhone ilmoittaa että sen pitää jäähtyä ennen kuin alkaa Bach taas soida. Unohdin sen kirjoitustouhutuksessa aurinkoon. Pannaan varjoon.
Sitä olin kertomassa että tapasin Ågrenin kerran ja en tavannut. Siis ihan ågrenilaisittain. Nyt tapoin yhden kärpäsen! Olin siis Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa järjestetään kirjallisuustilaisuuksia, haastatteluja jne. ihan kiinnostuksesta – ja ehkä ollakseni itsekin runoilija, vaikka en ollut julkaissut vielä yhtään kirjaa. Ja vuosi oli juuri tuo 1988, ja Ågren oli saanut Finlandiansa, jota siis silloin jaettiin myös runokirjoille.
Nojasin yläparvella kaiteeseen ja katselin alas täyteen ahtautunutta kirjallisuusyleisöä kirjahyllyjen väleissä ja ajattelin noinkohan Ågrenkin olisi täällä. Olin Tääl -kirjasta aivan otettu, myyty, pyörryksissä. Runot kertoivat kaiken ja jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Ne eivät olleet runoja vaan Ajatuksia; kirkkaita raunioita meren pohjassa, ydinfuusioita, historian lohkareita, linnunratoja, vastauksia ilman kysymyksiä, ilmestyksiä keittiön matolla, palavia pensaita, filosofin muinaisia pohdintoja ja pienen lapsen toteamuksia. Wittgensteinin ja Heideggerinsa Ägren tuntee, mutta minä en lähellekään tarpeeksi niin enpä noihin ota kantaa. Nyt puhelin taas soittaa Bachia.
Minut unohdetaan,
hän ajattelee. Unohdus on
syvä äiti. Kukaan ei
kosketa sinua siellä; kukaan ei
enää unohda sinua.
(Tääl, 1988)
Siinä nojailin kaiteeseen muun yleisön kanssa ja katselin ihmisiä ja samalla – yhtäkkiä – tajusin seisovani Göstan vieressä kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä ihmismerta katselemassa kuin vanhat kalakaverit laiturilla auringonlaskua ihailemassa. Minä en silloin ja enkä vieläkään… Heitin kakkupalan nurmikolle, jospa kärpäset syöksyvät sen kimppuun ja jättävät minut rauhaan. Hah! Tapoin taas kaksi! Minä varoitin!
Niin, minä en silloin enkä nytkään osaa ihmisiä hirveästi pelätä. En toki tunge kaatamaan kapakassa kaljaa idolini syliin, mutta jos luonteva tilaisuus tulee vaikka Jimi Hendrixin kanssa hississä niin sanoisin että hyvät soundit sulla Voodoo Chilessä, ootko keikalla täällä? Mutta… (tähänkin tulee runo).
Antaminen ja ottaminen ovat
samaa tekoa. Hän,
joka ottaa, lahjoittaa
ottamisensa. Hän, joka antaa,
saa näin toiselta
oman antamisensa. Antaminen
ja ottaminen ovat samaa lahjaa.
(Tääl, 1988)
Göstan vieressä minä jäädyin, sanoisi nykynuori, enemmänkin liikutuin kunnioituksesta enkä sanonut yhtään mitään. Niin oli iso ihminen vieressä, vaikka se mitään iso ollut ja näytti enemmän tullihallituksen tilintarkastajalta kuin suurelta taiteilijalta. Ei ollut mitään sanottavaa. Annoin sen hetken olla siinä. Ikuisuuden. Minua kaksikymmentä vuotta vanhempi 53- vuotias palkittu ja arvostettu runoilija seisoi mietteissään ja lähti sitten suuntaansa ja minä omaani. Mitä siinä olisi voinut ja pitänyt sanoa. Oletko runoja kirjoittanut, lähetkö kaljalle, no ei hitossa! Onneksi olkoon palkinnosta, ehkä. En sanonut yhtään mitään. Ehkä minä siinä ujoudessani, ei se kyllä ujoutta ollut vaan ihan muuta – arvostusta ehkä – kirjoitin sanattoman runon kohtaamisestamme, siitä että sinä et edes tiennyt että tapasimme ja siksi se oli kohtaaminen.
Ja sehän on ruotsinkielinen, olisiko se edes puhunut suomea. No olisi. Caj Westerberg on suomentanut useat hänen teoksistaan ja hyvin, vaikka runoja ei voi kääntää, ne joutuu kirjoittamaan uudelleen. Siihenkin tarvitaan runoilija.
Kun hiljaisuus alkaa
painostaa
on puhuttava; muuten
se lakkaa.
(Tääl, 1988)
Gösta Ågren oli ja on Mestari koska kukaan ei ole.
”Makaan sellissäni
ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin
kerran. Kuvaaminen
on jonkin pienentämistä
kuvaukseksi, sitä että sammuttaa
todellisuuden häikäisevän
alastomuuden.
Niin minä sen kestin.
(Tääl, 1988)
.
touko 14, 2020 | Kirjallisuus, Yleinen
RINTAMAMIESTALONAISEN AURINKOMATKA (Teoksesta RUNOT 1995-2017)
Anoppini oli toista lajia:
pieni, sininen ja ilmava
rusina jolla on sulkapallon sielu.
Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen
noitakoulusta valmistunut
mitään näin huonoa. Talviaamuinen
kolina rapussa kertoi
hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.
Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi
paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.
Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys
johtui kantajansa kokoon nähden
suhteettoman suuresta rakkauden painosta.
Jopa marketin pelikoneet
kaipasivat häntä ja pilvien huokoset
pudottivat maahan hienojakoisimman
surun
mitä koskaan on nähty.
Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui
olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä
saattoi lapsenkokoinen harmaapäinen
matkanjohtaja istua etupenkissä
eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.
Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi
kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit
ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin
merkin.
Artturintien rintamamiestalon pienentyessä
alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa
keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,
myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut
Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.
huhti 11, 2020 | Psykoterapia
Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.
Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.
Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.
Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.
Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa.
Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.
Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.
Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.
Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.
Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.
Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.
—-
P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.
maalis 5, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Teatteri, Urheilu, Yleinen
Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:
Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”
Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.
Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta.
Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se
on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää.
Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai
analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava
yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan
pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.
Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.
Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.
Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.
Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia
lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman
Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa
pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen
tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä
tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko
toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin
siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä
elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen
ja ennustukset.
Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.
Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.
Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…
Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.
Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.
Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.
