Nyhjää Tyhjiöstä

Nyhjää Tyhjiöstä

Paranisiko tämä elokuva jos sen näyttelijät Laura Birn vaihdettaisiin Meryl Streepiin, Tommi Korpela Robert de Niroon, Hannu Pekka Björkman James Gandolfiiniin, Matleena Kuusniemi Kate Blanchettiin ja ohjaaja/käsikirjoittaja Aleksi Salmenperä Woody Alleniin, Sofia Coppolaan, Paul Thomas Andersoniin, Arthur Penniin, Mike Nicholsiin ja miksi vaan? Ei paranisi.

Makuasioita tietysti. Jotkut tästä pitivät, se sai mm. Jussi palkinnon 2018 (paras ohjaus ja elokuva), jotkut eivät innostuneet. Meikä hykerteli sohvalla vaikka katsoi jo toiseen kertaan kun tuli suorana tv kakkosesta. Ja se mahtuu myös mustavalkoisten elokuvien laadukkaaseen kaanoniin, joka seuraa minua nyt joka paikassa.

Elokuva on tietysti Tyhjiö. Kirjailija Eero Kaila on (Korpela) kusessa; ei synny tekstiä. Liekö Eero sukua filosofi Eino Kailalle? Hommat ei kyllä ole hallussa ja ajatus on samea. Vaimo, tai oisko kuitenkin vielä avovaimo, en ole varma, Pihla (Birn) sen sijaan porskuttaa näyttelijänä myötätuulessa. Kirjan, tai itseasiassa kahden kirjan ennakot on syöty ja juotu, mutta tietokoneen kursori vilkuttaa tyhjää kirjoitusohjelman valkokankaalla. Ja rouva haikailee ulkomaille töihin. Kun soppaan laitetaan vielä Kailan näsäviisaat appivanhemmat, rooleissa kuivan huumorin virtuoosit Kari Heiskanen ja Kaija Pakarinen, ja kun menestynyt erakkokirjailija Ilmari Kuutsa (Björkman) tulee kapakassa vastaan selkä kulttuuripalkintojen painosta kumarassa ollaan laskettelemassa taitelijan sielun ja realiteettien vuoristorataa aika liukkailla suksilla.

Ja kauaskin pitää mennä että voi tulla takaisin. Vaikka Kaila on ummessa kirjoittamisen suhteen ja joutuu sopimusrikkomuksista raastupaan on Kuutsan ehdotus silti liikaa: kollega tarjoaa omaa käsikirjoitustaan Kailalle julkaistavaksi. Monen mutkan kautta Kaila päättää niin tehdäkin, ainakin siksi että pääsee veloistaan irti.

Pihlan-vaimon amerikantyöt ovat juuri niin hankalia kuin oikea Pihla sanoikin; siellä ei lapsen kanssa pärjää. Money talks. Monen hykerryttävän draaman jälkeen erotaan ja ollaan taas yhdessä yksi lapsi rikkaampana, jonka isä tosin ei ole kirjailija, vaan Lontoon tuliainen.

Ei juonesta sen enempää. Toisella katsomisella tajuaa tekemisen vielä paremmin rentouden ja aitouden, pakottomuuden ja yhteyden. Ehkäpä aihekin on suhteellisen tuttu kaikille tekijöille. Musiikki on silkkaa rautaa, rytmittää ja luo hienon jatkumon episodimaisille kohtauksille.

Käsittääkseni elokuva tehtiin lähes talkoilla ja pätkissä. (Elokuvasäätiö löi rahahanat kiinni Salmelan Fundamentalisti-elokuvalle, joka korpesi ohjaajaa – ja Korpelaa – ja muitakin aika lailla). Kuka ehti mihinkin kuvauksiin muiden töiden lomassa. Birnin raskauskin taitaa olla ihan aitoa.

Episodimaisuus syntyi varmaan juuri tehdään kun ehditään -periaatteella. Aidot hetket kirjamessuilla ja kaiken maailman kokkareissa puhkovat kuvitellun ja toden rajaa hienosti. Laura Birnin hahmon etunimi on Pihla, tuskin sattumalta, sillä se oikea Pihla Viitalakin siellä käy neuvomassa näyttelijä-Pihlaa Amerikan elokuvamaailman karikoista. Kokemusta kun on.

Syntyi siis lapsi ja kirjakin syntyi, kumpikin vähän eri lailla kuin ehkä oli tarkoitus, mutta näillä mennään. Lapin erakkokirjailijallakin unet venähtivät ikuisuuden mittaan ja Pihlalla on amerikan hoodeilla enemmän kuin vaikeaa. Kuutsan teoksella maineeseen noussut Kaila joutuu hakemaan lapsen Kaliforniasta kun vaimo jää auton alle ja menehtyy. Vai menehtyykö? Viimeinen  arvoitus viime sekunneille on sekin hieno. Eka kerralla katsoin että enkelihän se siinä ja toisella että hetkinen…

Tällainen tekemisen meininki, ilo ja osaaminen tulee ruudusta läpi suoraan katsojan syliin mukavasti lämmittäen ja antaa uskoa oikeisiin asioihin. Tulee mieleen vanha Nyhjää tyhjästä -ohjelma (1991), jossa maan eturivin näyttelijät improvisoivat ja keksivät sketsejä yleisön antamista ehdotuksista ja sanoista Neil Hardwickin juontamana. Aina ei osunut mutta silloin kun osui niin upposi.

Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Elokuva alkaa miehen ja naisen monologeilla, joissa he kilvan korostavat toisen hyvä puolia. Tämä ei hyvää lupaa, ajattelee kyyninen katsoja. Eipä niin, kyse on pariterapiaistuntoon tarvittavista kuvauksista, että he muistaisivat miksi aikoinaan rakastuivat ja menivät naimisiin. Tämä käy kipeää varsinkin vaimolle eikä hän suostu sitä lukemaan ääneen.

Ollaan Marriage Story (2019) -elokuvan ytimessä. Korona-aika on niukkaa myös uusien elokuvien suhteen joten uusintakierros on paikallaan. Tämäkin elokuva kestää sen kevyesti. Karismaattinen ja menestynyt teatteriohjaaja Charlie (Adam Driver) ja hänen näyttelijävaimonsa Nicole (Scarlett Johansson) ovat eron partaalla. Asiaa mutkistaa aivan ihana poika Henry (Azhy Robertson), jonka huoltajuudesta taistellaan, vaikka tätä samaan aikaa rakastetaan ja halutaan tälle vain hyvää.

Charlie on uraansa uponnut taiteilija ja erehtynyt sänkyyn työtoverin kanssa. Tämä on tietysti tuskan ja raivon paikka vaimolle. Mutta kysymys on myös siitä missä he loppujen lopuksi haluavat asua, Nykissä, jossa miehen työ on vai Los Angelesissa, jossa vaimo luo uraa ja jossa hänen sukunsa asuu. Kumman työ on tärkeämpi, mitä ollaan sovittu ja mitä ei? Onko ohjaajamies tehnyt vaimostaan tähden vai vaimo ohjaajasta? ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” kirjoitti Leo Tolstoi Anna Kareninassa. Nicolelle ydinkysymys on se, onko hän näkyvä ja merkittävä ilman miestään.

Kun soppaan lisätään vielä pari paholaisen asianajajaa Ray Liotta ja Laura Dern, jotka käyvät heti juridista ja armotonta sotaa rahasta ja lapsen tapaamisoikeuksista alkaa jälki olla rumaa. Kaikki kura kaivetaan esiin. Isä ja äiti ajautuvat syvälle poteroihinsa vaikka eivät sitä oikeastaan halua.

Elokuva koostuu monesta loistavasta monologista ja isän ja ihanan pikkupojan touhuista ympäri Los Angelesia. Erityisen koskettava kohtaus tapahtuu Nicolen kodin pihalla, jonne hän on hälyttänyt Charlien auttamaan myöhään illalla sähköisen portin kiinni laittamisessa. Niinpä se sitten raskaasti ja hitaasti sukeutuukin jättäen molemmat eri puolille aitaa. Isä lähtee omaan asuntoonsa nukkuva poika sylissään. Henry on elokuvan viaton sydän, aito ja rakastettava lapsi.

Teatteriammattilainen Charlie joutuu rakentamaan melkoisen näytelmän sosiaalityöntekijän tullessa tarkastamaan onko hän kunnon isä. Kukkia huoneet täyteen, taulut seinälle ja eikun kokkaamaan. Kahden nuotin intervallilla nariseva puoliautistinen lähes katatoninen sosku on herkullinen kummajainen arvioimassa asiaa, josta ei mitään ymmärrä, ja joka ei näin avaudu kenellekään. Sinällään se ei haittaa koska molemmat vanhemmat ovat kunnon ihmisiä ja hyviä vanhempia pojalleen, mutta huoltajuusriidan Pandoran laatikko on avattu eikä sitä saa enää kiinni. Yksityinen asia arvioidaan viranomaisten toimesta.

Elokuva on puhelias monologivetoinen näyttelijöiden juhlaa. Driver ja Johansson ovat loistavia, he näyttelevät kasvoillaan arkisesti mutta tunteella. Viihde-, komedia-, draama- ja supersankarielokuvista tutut näyttelijät ovat Marriage Storyssa tavallisia. Kaikki katsovat tilannetta omasta vinkkelistään. Katarttinen ja raivoisa riita Nicolen ja Charlien välillä päättyy voimattomiin kyyneliin. Molemmat joutuvat antamaan periksi, he ovat vain ajautuneet erilleen, eikä tilaa olla oma itse oikein tunnu enää löytyvän toisen kanssa. Näin viha muuttuu ajan kanssa suruksi ja asiat alkavat löytää reittinsä.

Kummankaan vanhemmuus ei ole muuttunut miksikään. Tulee mieleen jo edesmenneen amerikkalaisen lapsipsykoanalyytikon Robert Fuhrmanin luento. Hän kertoi syövänsä usein aamiaista terapiakeskuksen lasten kanssa. (Hauska kuvitella iso ikämies pienessä tuolissa alle kouluikäisten joukkoon). Joku lapsista oli tokaissut toiselle lapselle että sinunpa vanhemmat ovat eronneet! Tähän toinen oli tyynesti vastannut etteivät he hänestä ole eronneet vaan toisistaan.

Charlie järjestää työnsä Losiin että voi olla enemmän pojan kanssa eikä tapaamisvuoroistakaan riidellä vaan yhdessä sopien toista arvostaen. Ollaan astuttu voittaja-häviäjä asetelmasta yhteiseen hyvään näissä olosuhteissa. Asianajajille kyse oli bisneksestä ja voittamisesta hinnalla millä hyvänsä.

Loppukohtauksessa Nicolen suku on lähdössä naamiaisiin ja Charlienkin tulee itsestään selvästi mukaan tosin lakana alla kummitukseksi pukeutuneena. Ehkä hän sellaiseksi itsensä aika-ajoin kokikin. Muut esittävät Beatlesin jäseniä. Hyvä metafora sille että joskus vaan asiat päättyvät, mutta ystävyys voi säilyä niin kuin Beatlesin jäsenten välillä taisi tapahtua, vaikka yhtyeen hajoamiseen liittyi varmaan monta riitaisaakin hetkeä.

Ohjaaja Noach Baumbach on itsekin avioerolapsi. Samaa teemaa hän käsiteli niin ikään hienossa elokuvassa The Squid and The Whale (2005).

Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

(Tätä ei kannata lukea jos et ole vielä katsonut sarjaa. Se sinun on välttämättä tehtävä).

Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne  (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.

Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset collage/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.

Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on käsittämättömän hyvien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.

Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.

Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.

Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.

Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.

Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.

Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.

Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.

Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. En ole koskaan nähnyt tällaista nuorten syntyvän rakkauden ja läheisyyden kuvausta. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja  Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.

Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla en ole nähnyt. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.

Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.

Marianne on Erasmus-vaihdossa Ruotsissa mutta tukee surevaa Connellia. Erityisen koskettavaa on se kuinka hän jättää läppärissä Skypen yöksi auki ja tekee samalla tehtäviään niin että Connell voi katsella häntä nukahtaessaan Dublinissa ja näkee tytön taas heti herätessään. Kauan eläköön internet!

Myös Marianne kasvaa. Hän irrottautuu epäterveistä suhteistaan ja nuoret löytävät taas toisensa. Silloin katsoja, ainakin minä, voin oikaista selkäni ja hengähtää hetken, mutta edessä on uusia haasteita niin kuin elämässä tapaa olla. Uusia jaksoja odotellessa ei voi muuta kuin katsella oman menneisyyden filminauhaa päässään ja kirjoittaa tätä blogia Mariannea ja Connellia ikävöiden ja toivoa heille kaikkea hyvää.

Ei ole internet-yhteyttä