Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. On viimeinen kesä ennen yläasteelle siirtymistä, ehkä viimeinen kesä lapsuutta ja poikaporukan veljeyttä ennen nuoruuden uusia tuulia. Mikä saa neljä 12-vuotiasta kaverusta kulkemaan jalan pitkän matkan nähdäkseen ikäisensä pojan ruumiin? Tätä tarinaa kirjailija Gordie Lachance (Wil Wheaton) kertoo aikuisena muistellessaan lapsuuttaan ja ystävyyttään kolmen muun pojan kanssa. Elokuvan Stand By Me (Viimeinen kesä, 1986) ohjasi Bob Rainer ja se perustuu Stephen Kingin romaaniin The Body (1982).

Ankarissa kotioloissa kasvanut ja muiden silmissä luuseriksi syntynyt ja itsensä sellaiseksi kokeva Chris (River Phoenix) on Gordien läheisin ystävä. Silmälasipäinen Teddyn (Corey Feldman) perhe on kaupungin pohjasakkaa, isä on väkivaltainen ja mielisairas. Poika ärhentelee, soittaa suutaan ja on herkkä loukkaantumaan varsinkin kun isää loukataan. Vern (Jerry O’Connell) on porukan lapsellisiin pullukka höpöttäjä, mutta muiden kiusoittelusta huolimatta ryhmän täysivaltainen jäsen. Poikien majassa poltetaan tupakkaa ja pelataan korttia ja ollaan olevinaan. Vern kertoo kuulleensa salaa isolta veljeltään että kaupunkia puhuttaneen kadonneen pojan ruumis saattaisi olla kaukana radan varressa. Päällimmäinen syy pojan ruumiin etsinnöille on halu tulla huomatuksi; ehkä löydöstä kirjoitettaisiin lehdissä ja heitä pidettäisiin sankareita.

Vernin isoveli kuuluu parikymppisten tyhjäntoimittajien porukaan, jota johtaa väkivaltainen Ace (Kiefer Sutherland). Myös he lähtevät etsimään kadonnutta poikaa. Gordien elämä varjostaa ihaillun isoveljen kuolema ja siitä seurannut koko perheen masennus. Muistona hänellä on velipojalta saatu lippis. Juuri sen kriminaali Ace ottaa väkisin Gordielta. Pikkupoikien on pakko alistua lähes aikuisen miehen terroriin.

Matkalle lähtiessään Chris kätkee makuupussiinsa isältä varastamansa pistoolin. – Haluatko olla Yksinäinen ratsastaja vai Cicso Kid? hän kysyy Gordielta, joka luulee aseen olevan lataamaton, mutta mitä vielä: poika ampuu vahingossa roskapönttöön reiän. Pojat juoksevat nauraen pakoon.

Neljän pojan tutkimusmatkalla koetaan monenmoista; rahat ovat heti lopussa, yöllä pelätään yhdessä ja erikseen, ilkeä hurtta ajaa poikia takaa, ja junakin on lähellä ajaa poikien päälle kapeaa siltaa ylitettäessä. Mutta pääasiassa on hauskaa: illalla Gordie, tuleva kirjailija, kertoo hulvattomia itsekeksimiään tarinoita mm. piirakansyöntikilpailusta, jossa lihava poika kostaa häntä kiusanneille kaupunkilaisille.

Miehuutta koetellaan erityisesti kun pojat kahlaavat suo-ojassa, jonka niljakkaat juotikkaat tarrautuvat poikien ihoon kiinni. Varsinkin Gordie on hätää kärsimässä kun yksi juotikas on iskenyt kiinni munaskuihin ja verta imevä otus pitää repiä sieltä irti. Ei ihme että poika pyörtyy, mutta kesken ei matkaa jätetä.

Vaikka pikkupojilla on monenlaista hankalaa ja traumaattista koettuna he ovat toisilleen lojaaleja eloisia touhottajia kun taas isojen poikien jengi on asosiaalisella tiellään jo aika pitkällä. He viettävät aikaansa ilkivaltaa tekemällä ja räyhäämällä. Kaikki jengin ristiriidat ratkaistaan Acen uhkaamalla väkivallalla.

Lopulta pienempien poikien nelikko löytää junan paiskaaman ikätoverinsa ruumiin pensaikosta. Gordie alkaa itkeä koska hänelle tämä matka ei merkitsee vain kasvun riittiä, vaan myös oman veljen kuoleman läpikäyntiä: kaiken lisäksi hän kokee että isä olisi toivonut hänen kuolleen isoveljen sijasta. Tätä aina lojaali Chris ei suostu uskomaan ja lohduttaa kaveriaan.

Myös isot pojat pöllähtävät paikalle, ja Ace vaatii ruumista itselleen. Chris käskee hänen mennä nussimaan äitiään! Tästä raivostunut Ace uhkaa poikaa stiletillään. Nyt Gordie astuu esiin aseen kanssa ja ampuu kerran ilmaan ja osoittaa sillä sitten Acea. Koko porukka säikähtää. – Anna ase minulle, kait sinulla on jotain veljesi järjestä? Ace sanoo Gordielle. Se saattoi olla hankalasti sanottu sillä poika vetää aseen iskurin taakse ja tuijottaa kiusaajaansa. – Aiotko ampua meidät kaikki? Ace kysyy. – En. Ainoastaan sinut, Gordie toteaa kylmästi.

Jengi vetäytyy kostoa vannoen. Gordie päättää ettei kukaan ilmoita ruumiista vaan he soittavat nimettömän puhelun että viranomaiset löytävät ruumiin.

Elokuvan lopussa palataan kirjailija Gordien aikuisuuteen ja muistoihin. Poikien porukka hajosi pikkuhiljaa; heti kouluista päästyään Vern päätyi naimisiin ja tuli isäksi. Aina ärhentelevä sotasankarin suojaavaa uhoa tarvitseva Teddy yritti päästä armeijaan siinä onnistumatta ja joutui jopa vankilaan. Gordie menestyi hyvin koulussa ja hänestä tuli kirjailija ja kahden pojan isä. Toivottomaksi tapaukseksi itsensä kokenut Chris pääsi ylemmille kursseille Gordien kanssa ja valmistui lakimieheksi. Hän meni oikeudentuntoisena ja ainaisena sovittelijana katutappelun väliin ja tuli itse puukotetuksi kuoliaaksi.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Gordie aikuisena viimeistelee näitä muistoja käsittelevää kirjaansa ja lähtee sitten pelaamaan pihalla poikiensa kanssa palloa. Sukupolvikokemus on uudella kierroksella: hänellä on samanikäisiä poikia kuin tarinan pojat olivat. Romaanissani Ifa (2013) olen samoissa tunnelmissa:

On viimeinen kesä jolloin vaellan kavereitten kanssa suolle tai metsään kuten ennenkin rakentamaan majaa, jonka valmistumiseen menee viikkoja. Lopulta istumme sen kosteassa havuilta tuoksuvassa kohdussa ja syömme eväitä hämmentyneinä; mitä teemme nyt kun työ on valmis?

Poljemme järvelle uimaan ja lojumme vilteillä takapihalla sarjakuvalehtiä lukien, potkimme jalkapalloa ja painimme iltakostealla nurmikolla ja tunnemme sanattomasti kuinka olemme kavereita ikuisesti ja samalla ettei mikään tule olemaan niin kuin ennen.

12-vuotiaat esinuoruusikäiset pojat ovat vedenjakajalla: he eivät ole enää latenssissa leikkiviä huolettomia pikkulapsia, mutta eivät vielä nuoruusikäisiäkään joita hormonit heittelevät sinne ja tänne. Vanhempiturva on edelleen tärkeä kotisatama, mutta myös maailmaa tutkitaan innokkaasti. Lapsuuden lämmöstä irtaantumisen muutokset väreilevät ilmassa. Jokainen pojista, ehkä Verniä lukuun ottamatta, kertoo vaikeista suhteista vanhempiin. Heidän varaansa eivät pojat paljoa laske: irtaantuminen on alkanut, mutta kovin aikaisin. Myös siksi poikaporukka on erityisen tärkeä kaikille.

Yhdessä tekeminen, seikkailu, painiminen, rähinä, kiusoittelu ja pohtivat hetket täyttävät poikien maailman aamusta iltaan. Muutos on tulossa, mutta millainen? Koulumaailmassa astutaan seuraaville portaille ja epävarmuuskin voi tämän myötä kasvaa; onko minusta mihinkään? Poikajoukko on kuin heimo, joka tukee toisiaan perheen tavoin. ”Tarvitset jonkun seisomaan vieressäsi” lauletaan elokuva tunnuskappaleessa Stand by Me (Ben E King, 1961)

Elokuva kuvaa kasvamisen kysymyksiä arkisesti ja suoraan. Myös asosiaalisuus on tärkeä teema: seuraavatko pikkupojat isompien tietä piittaamattomiksi tyhjäntoimittajiksi, tai ainakin sellaisen peesaajaksi, vai pystyvätkö he parempaan – ja haluavatko he edes sitä? Nujertaako alhainen sosiaaliluokka, mielisairas isä tai masentunut perhe toiveen kasvaa ja kehittyä kunnon miehiksi? Chrisin kypsyys ja tuki auttavat Gordieta käsittelemään ja kestämää veljen menetystä ja myös astumaan kiusaajiaan vastaan. Gordie taas antaa ryhmälle uuden moraalikoodin; emme voi käyttää kuollutta poikaa keinona saavuttaa mainetta. Matkan tarkoitus ei ollut se, vaan matka itsessään.

Nuori tarvitsee kanssakokijoita, yllyttäjiä, ystävän olkapäätä, lojaalisuutta. Myös vihan ja pelon kohteille on käyttöä omien tunteiden ja rajojen löytämisessä. Hän tarvitsee sekä rinnalla- ja perässä kulkijoita, että niitä, jotka menevät ensin heikoille jäille. Myös vanhempia tarvitaan tietysti sekä turvan että rajojen antajina, mutta myös henkilöinä, jotka lopulta jätetään – tavalla tai toisella. Kun varsinainen nuoruusikä alkaa kasvuun tarvitaan näiden lisäksi myös paljon mielikuvitusta ja joskus kättä pitempää. Tältä se saattoi tuntua 1970-luvulla:

Emme tarvitse todellisuutta vaan unelmia. Alamme kuvitella itseämme joksikin tullaksemme sellaisiksi, eikä kukaan häiritse toisen haaveita, ettei itse tulisi häirityksi. Varsin rajoittunut kitaransoittotaitoni ja orastavat bändit tekevät minusta uuden ihmisen omissa ja myös kavereiden silmissä. Olen muusikko, ennen kuin osaan edes soittaa kunnolla. Hiusten kasvu kiihtyy paikkakunnalla huolestuttaviin mittoihin, eikä leveälahkeisilta farkuilta välty kukaan. (Ifa, 2013).

Kasvaminen nuoreksi avaa mahdollisuuksia, mutta se merkitsee myös sopeutumista todellisuuteen uudella tavalla: kyky siittää, synnyttää ja tappaa on todellista. Kasvaminen on myös menettämistä, jotain katoaa ja uutta syntyy tilalle. Nuoruusikä merkitsee myös uutta ajan tajuamista: läheisten ja oma kuolema on osa todellisuutta kuten onnettomuudessa kuollut ikätoveri todistaa – ja tietysti Gordien isoveljen menehtyminen. Kulttuuri ja yhteiskunta antavat kehitykselle raamit, mutta itse kasvu on sisäinen tapahtuma ja juuri sitä Viimeinen kesä niin hyvin kuvaa.

Lapsuuden viimeinen kesä on nuoruuden ensimmäinen.

Taide on taidetta

Taide on taidetta

Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.

Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.

Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.

Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.

Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.

Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.

Turvalasi säröille – System Crasher

Turvalasi säröille – System Crasher

Trauma, reagoiminen ja omistautuminen ovat sanoja, jotka tulevat ensin mieleen System Crasher -elokuvaa katsoessa. Sen on ohjannut saksalainen Nora Fingscheidt 2019. Elokuva sai Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaaleilla 2019. Ja syystä.

Psykoterapeutti Piia Rantakokko kirjoitti aiheesta osuvan kirjoituksen piia.rantakokko.net/wp/system-crasher-kun-toivokin-on-liikaa enkä tässä yhteydessä kertaa elokuvan yksityiskohtia vaan esittelen joitakin rinnakkaisajatuksiani siitä.

Benni on 9-vuotias kaikkialla raivoava tyttö, jota sosiaali- ja terveydenhuolto heittelee paikasta toiseen. Missään ei ole tilaa, ja jos on niin ensimmäinen konflikti, no ei ensimmäinen vaan kolmas tai neljäs heittää tytön seuraavaan. Ja seuraavaan. Raskasta ja kovasti tuttua kaikille lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleille.

Benni on syvältä satutettu äidin hylkäämä, kenties myös pahoinpidelty tyttö, eikä hän kestä minkäänlaista eroa, kilpailutilannetta, moitetta tai vaatimusta; arkinenkin osallisuus normaaliin elämään saa hänet raivon valtaan, eikä raivo ole vaan naama punaisena huutamista vaan tyttö tulee päälle ja lujaa. Jokaisen ristiriidan hän kokee uhkana ja hyökkää puolustaakseen palasina olevaa itsetuntoaan. Ja tietysti toiset, niin ikään rikkinäiset lapset käyttävät Bennin impulsiivisuutta hyväkseen ja ärsyttävät tätä milloin mitenkin. Oma pienuus tuntuu vähemmän pahalta kun joku on vielä enemmän sekaisin.

Välillä Benniä tutkitaan aivokuvauksilla, mutta eihän kipu aivoista löydy vaan mielestä. Äärimmillään rajut tappelut päätyvät eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja vahvaan rauhoittavaan lääkitykseen. Laitoksista hän pakenee äidin luo pyrkien korjaamaan traumaansa. Mutta äiti ei voi häntä ottaa vastaan; kotona on kaksi pienempää sisarusta ja äidin miesystävä, jota Benni ei voi sietää, ja tappelu on valmis kunnes poliisi tulee paikalle.

Paha Benni ei ole. Kun kouluavustaja Micha leireilee hänen kanssaan maaseudulla löytyy tytöstä jakava, iloinen ja toiveikaskin puoli, tietysti vasta sen jälkeen kun maailma ensin muutamaan kertaan hajotetaan, ja jonka avustaja kestää. Benni änkäytyy väkisin Michan perheeseen päästäkseen turvalliseen pysyvään kotiin, mutta eihän se ole mahdollista. Micha on itsekin rankat päivät nähnyt nuori mies, ja tästä syystä ymmärtää ja sietää tytön kipua. Kun Benni ottaa perheen vauvan syliinsä – joka sinällään kertoo hänen hoivaavista kyvyistä, mutta myös kaipuusta läheisyysrakkauteen ja  traumasta  – mutta ei suostu antamaan tätä takasin vanhemmilleen, on miehenkin pantava tytölle rajat.

Mykkää traumaa on vaikea ymmärtää ja sietää; se tunkee kaikkiin niihin paikkoihin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettua. Sitä ei voi muistaa, mutta ei myöskään unohtaa koska trauma on ylittänyt psyykkisen käsittelyn kynnyksen ja muuttunut toiminnaksi. Silloin kun trauma tai traumat ovat olleet pitkäaikaisia, jatkuvia ja tapahtuneet varhain ne irti päästessään valtaavat koko persoonan. Nykyhylkääminen herättää vanhan ja helvetti on irti. Jos sitä ei voi kestää, siltä on suojauduttava. Benni tekee sen huudoilla, raivolla ja väkivallalla. Samalla kun toistaminen on suojautumista, yritys päästä pahasta olosta pois, se samalla yrittää ratkaista sitä, korjata. Ja ympäristö reagoi tietysti palauttamalla tytön ja muiden turvallisuuden, ja turvallisuuden palauttamisesta tulee väkivaltaa Benniä kohtaan. Jos tunteiden kokemisen ja niiden säätelyn kykyä ei ole varhaisessa kehityksessä syntynyt, niitä ei voi kokea, ja lapsi tai nuori joutuu vain reagoimaan asioihin, joihin saa vastareaktion ja reagoi sitten siihen. Ikiliikkuja on keksitty.

Tokihan opettaja, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja kouluavustaja ymmärtävät tytön tilannetta mutta eivät kykene järjestämään hänelle olosuhteita, joissa ahdistunutta raivokäyttäytymistä voitaisiin sietää ja yrittää palauttaa turvan kokemusta. Kaikki osastot tai muut sijoituspaikat ovat täynnä tai ne eivät voi ottaa näin rajua tyttöä hoitoonsa.

Hän tarvitsee pitkäaikaisen turvan ja ammattilaisia, jotka voisivat ajan oloon jakaa ja jopa auttaa sanoittamaan Bennin kokemuksia ja sitä kautta auttaa tyttöä ymmärtämään ja sietämään ahdistustaan. Se ei tule taivaasta/helvetistä vaan johtuu jostain. Jos se tulee jostain ja sillä on nimi ja silloin se ei ole kaikkialla. Mutta onko sellaisia paikkoja ja ihmisiä? Ja entä jos palauttaminen on mahdotonta koska ei ole mitään mitä palauttaa, jos turvan kokemusta ei ole koskaan ollutkaan? Elokuvassa nähdään ansiokas kuvaus niistä tunteista (psykoterapiassa puhutaan vastatunteista), joita epätoivoisen lapsen hoitaminen herättää: raivoa, vihaa, ihailua, toiveikkuutta, pelastusfantasioita, surua, luovuttamista, voimattomuutta ja syyllisyyttä.

Ja eihän Benni toivoa siedä: juuri kun toivo Michan kanssa tai sijoitusperheessä herää, Benni tuhoaa sen. Hyvä tuntuu pahalta koska sen menettää kuitenkin kohta. Koskaan ei ole riittävästi rauhaa surun ja pettymysten läsnäoloon, kokea kipua, ja että samalla lähellä voisi olla ihminen, joka jakaa sen. Yksinjäämisen kauhu lievittyisi ja toivo voisi herätä. Tämän äärellä Micha ja Benni ovat retkellään metsässä: mies opettaa tyttöä huutamaan laaksoon kuullakseen oman äänensä kaiun. Äitiä Benni tietysti huutaa ja kaiku vastaa, äiti ei. Bennin kokemus on että ainoa asia mikä voi hänet parantaa on menetetyn äidin saaminen takaisin.

Devotion on omistautumista, että toinen, yleensä äiti omistautuu lapselle täysin, ei jätä yksin, ei hylkää missään tilanteessa. Se on välttämätöntä koska vauva on täysin riippuvainen äidistä ennen kuin hän eriytyy riittävästi äidistä ja psyykkiset prosessit kykenevät käsittelemään äidin mahdollista poissaoloa – tai korvaavia ihmisiä on käytettävissä – joutumatta annihilaatioahdistuksen, itsensämenettämisen kauhun valtaan. Jos äiti ei tähän jostain syystä kykene jokin lapsen sisällä saattaa tuhoutua – jopa lopullisesti.

Depressiivisen position kokeminen terapian sisällä on suuri saavutus. Ilmauksena se vie hieman harhanajohtavasti masennuksen suuntaan, vaikka siihen kuulu ennen kaikkea oman tuhoavuuden kokeminen ja sovittaminen. Melanie Kleinin mukaan (1935, 1940, 1992) depressiivisen position kehitysvaiheen (6-12 kk) tehtävänä on integroida rakkauden ja vihan tunteita samaan ihmistä, äitiä kohtaan. Syyllisyys – tai kuten Winnicott (1988) ajattelee – kyky kantaa huolta (the capacity for concern) oman haluamisen, ahneuden ym. aiheuttamista seurauksista hyvälle objektille, äidille – saa aikaan halun korjata oman tuhoavuuden seurauksia. Tämä kaikki tulee mahdolliseksi, jos äiti kykenee ottamaan vastaan sekä kiihtyneen haluamisen, tuhon ja korjaamisen.

Jos ja kun aggressio (ja tuhoavuus) voidaan kokea ilman toisen todellista tuhoutumista, se kuuluu itseen (ja tulee aina kuulumaan). Se ei kuole, mutta ei myöskään tapa. Yksin tätä korjaamista ei voi tehdä. Tor Björn Hägglund korosti Psykoterapiasäätiö Monasterin Winnicott-seminaarissa syksyllä 2002, kuinka tämän vaiheen voi elää läpi ja korjata terapiassa/analyysissa ainoastaan transferenssin avulla. Tämä tarkoittaa sitä että potilaan sisäiset kokemukset elävät terapian sisällä ja suhteessa terapeuttiin todellisina kokemuksina.

Psykoterapeuttinen työ ei ole neuvojen antamista vaan potilaan sisäisen maailman tutkimista ja jakamista ja jos mahdollista niiden sanoittamista. Taide ja luovuus voivat koskettaa meitä syvällä tasolla ja tuoda eheyden kokemuksia. Juuri tämän myös System Crasher tekee lupaamatta mitään falskia toivoa. Se kuvaa asioita niin kuin ne hyvin usein ovat. Mutta voivat ne olla pahemminkin.

Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaiseen kohtaukseen: tyttö alkaa hajottaa turvalasia, johon tulee säröjä. Säröt ovat hänen mutta myös epäonnistuneen vanhemmuuden ja yhteiskunnan. Korjaamista riittää. Minullakin on siihen runo jo valmiina vuodelta 2008 kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (myös teoksessa RUNOT (2019):

POIKAKOTI

 Hän sai kuulla vasta 10-vuotiaana
 ettei hänen isänsä ollut edes paikalla
 kun äiti latasi lämmöntarvetta
 vieraasta pistokkeesta.

 Äiti on sittemmin muuttunut kansioksi
 joka muistuttaa sosiaalityöntekijää.
 Löivät pojan pulpettiin kiinni
 keskushermostolamauttimella,

 kumauttivat otsaan kuusioavaimella jossa oli verta.

 Kaikki yritykset saada erilleen 
 pyrkivät kaipaukset pysymään sisällä
 laitettiin odottamaan myöhästymistä.

 Hän hengitti nenän kautta itseensä
 amispoppia ja magnesiumin pelottomuutta
 jonka arjalainen otsa katsoo lattiaan
 kuntosalilla. Se lähensi hänen suhdettaan

 ruumiinlämpöön ja hän olisi etsinyt isäänsä kuin Chaplin
 mutta hypätessään ruokasalin ikkunan läpi
 kuudennessa kerroksessa,

 se olikin turvalasia. 

Klein, M. 1935. A contribution to the psychogenesis of manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 16, 145-174. 

Klein, M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 21, 125-153.                             

Klein, M. 1992. Kateus ja kiitollisuus. Yliopistopaino. Helsinki.

Winnicott, D.W. 1988. The Depressive Position. Teoksessa Human Nature. London: Free Association Books, 69-83.

Ei ole internet-yhteyttä