Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

(Tätä ei kannata lukea jos et ole vielä katsonut sarjaa. Se sinun on välttämättä tehtävä).

Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne  (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.

Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset collage/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.

Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on käsittämättömän hyvien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.

Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.

Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.

Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.

Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.

Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.

Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.

Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.

Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. En ole koskaan nähnyt tällaista nuorten syntyvän rakkauden ja läheisyyden kuvausta. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja  Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.

Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla en ole nähnyt. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.

Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.

Marianne on Erasmus-vaihdossa Ruotsissa mutta tukee surevaa Connellia. Erityisen koskettavaa on se kuinka hän jättää läppärissä Skypen yöksi auki ja tekee samalla tehtäviään niin että Connell voi katsella häntä nukahtaessaan Dublinissa ja näkee tytön taas heti herätessään. Kauan eläköön internet!

Myös Marianne kasvaa. Hän irrottautuu epäterveistä suhteistaan ja nuoret löytävät taas toisensa. Silloin katsoja, ainakin minä, voin oikaista selkäni ja hengähtää hetken, mutta edessä on uusia haasteita niin kuin elämässä tapaa olla. Uusia jaksoja odotellessa ei voi muuta kuin katsella oman menneisyyden filminauhaa päässään ja kirjoittaa tätä blogia Mariannea ja Connellia ikävöiden ja toivoa heille kaikkea hyvää.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan. 

Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.

Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.

Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.

Siinä on semmoset 320 sivua!

 

Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Ei ole internet-yhteyttä