Harvoin vielä seuraavana aamuna, kun on illalla katsonut jonkun elokuvan tai sarjan, joutuu nieleskelemään; kokemus ja tunteet jatkavat matkaansa omassa päässä. Tällainen on Netflixin uusi Adolescence. Yritin vältellä sitä sillä Adolescense menee lähelle sitä olen tehnyt työkseni jokusenkin vuoden. Ennen puhuttiin murrosiästä ikään kuin toiveena pienestä murroksesta ja myrskystä matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Tullessani psykiatrian pariin alettiin puhua nuoruusiästä (adolescence) siis kymmenisen vuotta kestävästä monia eri vaiheita sisältyvästä kehityssarjasta, jossa nuori rakentaa uutta identiteettiä. OYSin nuorisopsykiatrinen työryhmä oli yksi tämän ajattelun edelläkävijöitä. Jos nuoruusiänkehitys epäonnistuu voi kaikki muukin mennä pieleen tai ainakin vaikeutua. No ei siitä sen enempää.

13-vuotias Jamie tekee järkyttävän väkivallanteon. Pojan teko ja kohtalo heijastuvat kaikkien omaan elämään, kukaan ei voi olla sivustakatsoja, ei poliisi, ei kaverit, ei psykologi eikä perhe.

Jokainen osa on kuvattu yhdellä leikkaamattomalla otolla! Kun kamera on naamassa kokoa ajan ei näyttelijä, kaikki loistavia, ei voi näytellä vaan olla totta. Varsinkin 13 v Jamie Miller (Owen Cooper) on, ei riitä sanat tähän. Jack Thorne ja Stephen Graham, tämä monessa leffassa marinoitu näyttelijä, ovat kirjoittaneet käsittämättömän syvän tarinan. Graham on myös yksi keskeisistä hahmoista, isä, joka ei ymmärrä, joka yritti parhaansa, arkinen isä hyvine ja huonoine puolineen, mutta ihan tavallinen mies. Kukaan ei poikaa kohdellut kaltoin, hakannut ja muuta, mutta syyllisyys ja kysymys jää tietysti kalvamaan: olisinko voinut tehdä enemmän.

Sarja jättää viisaasti monta lankaa roikkumaan ilmaan, monta hahmoa jatkamaan elämäänsä, monta kysymystä jää vastaamatta, ehkä kysymättäkin niin kuin elämässä usein tapahtuu. Adolescense-sarjassa ei löydetä selkeitä syy-seuraus -viisautta ja ymmärrystä vaan ollaan vereslihalla kokemisen äärellä.

Psykologin kanssa käydyssä keskustelussa ei kyse psykoterapiasta vaan sen on yritys arvioida pojan tilannetta oikeudenkäyntiä varten. Nainen yrittää lähestyä pojan tekoa miehisyyden ja isäsuhteen kautta, mutta saa vain selville – eikä ole ollenkaan huono saavutus – miten itsensä uhatuksi tunteva poika käsittelee ahdistustaan ja kuinka tämä raivostuu. Hän olisi halunnut että hänestä pidetään, että on arvokas ja rakastettu.

Nuoruusikä, erityisesti varhaisnuoruusikä n. 12-14 v, on hyvin haavoittuvaa aikaa; mielen näyttämölle ryntäävät seksuaalisuuden ja aggression vielä muodottomat ja hallitsemattomat pedot. Oma ruumis ja mieli muuttuvat. Samaan aikaan nuori on kääntämässä selkäänsä vanhempiturvalle heistä asteittain irtaantuessaan. Kouluristiriidat, kaveripiirin arvot ja asenteet ja ulkopuolelle jäämisen kokemus saattavat johtaa älyttömiin tekoihin. Jos poika tämän lisäksi jää netin keskenkasvuisten vihamessiaiden ultramaskuliinisuuden ja naishalveksunnan (lue pelon) armoille ja eristäytyy voi merkityksen etsintä saada käsittämättömiä muotoja.

Ehkä suurin sarjan anti sen kuvatessa kuinka tunteet kulkevat meissä ristiin rastiin; kauhu, viha, toivo, epätoivo, myötätunto, ilo, torjunta, pelko jne. Suru löytyy vasta kun läsnä on toinen – tunteva – ihminen.