Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä on kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Vesku, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä, ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, maniat ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisenaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Isänpäivätarina

Isänpäivätarina

Joitakin vuosia sitten vanhempi veljeni soitti ja sanoi nähneensä isän televisiossa. Olin hieman skeptinen koska isämme kuoli jo 1970-luvun alussa. Huolimatta epäilevyydestäni velimies selitti että oli olohuoneessa uutisia odotellessaan ohimennen katsahtanut teeveetä ja siellähän se isä oli ollut. Ohjelmanmuutosten takia Yle oli lähettänyt jonkun ylimääräisen lyhytfilmin Tukkilaiset tulikokeessa (1949) ennen uutisia. Ehkäpä niinkin, ajattelin, isähän oli syntynyt 1925 ja oli hyvin tiedossa että hän osallistui tukkilaiskisoihin Kuhmossa 1948. Ehkä hän siellä saattaa vilahtaakin ihmisjoukossa, mutta voihan olla että veli näki omiaan.

Tilasin elokuvan Yleltä. Se on hieno noin 10 minuutin Kamera kiertää Suomessa – tyyppinen ohjelma ensimmäisistä tukkilaiskisoista Kuhmossa 1948, siis kolme vuotta sodan jälkeen. Näin kertoo Areena:

”Vuonna 1949 valmistuneessa Suomen Filmiteollisuuden lyhytelokuvassa kerrotaan maankuuluista tukkilaiskisoista Kuhmossa, jonka laajojen takamaiden metsissä tavataan komeita honkia. Jylhät puut kasvattavat myös jämeriä ja jänteviä miehiä, joiden kohtalot liittyvät näiden ikihonkien kohtaloihin.Kainuun korpien raivaajilta perityt taidot elävät. Isiltä perittyjä työmuotoja tarvitaan edelleen. Tukkilaiskisoilla on näiden perinteiden vaalimisessa tärkeä tehtävä.

Kuhmo eli hilpeitä kisatuokioita kimaltavien suvipäivien aikana tukkimiesten ottaessa mittaa toisistaan kirkonkylän rannassa. Kirkonkylän raitit kuhisivat ja majapaikat pullistelivat, kun ainakin 8 000 innokasta kisavierasta kokoontui paikalle todistamaan tukkimiesten taidokasta kamppailua veden äärellä.Pääkilpailu oli sestominen, jossa tukilla seisten ja veteen putoamatta oli kuljettava määrätty matka mahdollisimman nopeasti. Puomilla juoksussa nähtiin monta loistavaa suoritusta. Vaikea, jännittävä ja hauska kilpailu oli veden yli pingotettua vaijeria pitkin kulkeminen. Puominylityssoudussa taas eri metsä- ja tukkiyhtiöiden venekunnat kilpailivat keskenään.

Näyttävä kilpailu oli koskenlasku Pajakkakoskessa. Kainuulaisen tukkijätkän taitoa ja tarmoa tarvittiin, eikä päätä saanut huimata. Koski tarjosi joka hetki yllätyksiä, mutta Kainuun jätkät eivät olleet ensimmäistä kertaa tukkien kyydissä. Tuhannet kisavieraat saivat nähdä toinen toistaan komeampia laskuja…”

Miten ja mistä ihmeestä keskelle kainuulaista korpikylää ilmaantuu tuhatmäärin ihmisiä? Sotia kokeneiden miesten rasvaprosentti on varmaan nolla, notkeutta ja voimaa riittää, virtaava vesi on puhdasta ja taivas kirkas. Rannat kihisevät kaiken ikäisistä ihmisistä, veneet ovat kelluvia katsomoita täynnä kannustusta ja naurunremakkaa.

Sitten yhtäkkiä lyhyen filmin puolen välin jälkeen tummahousuinen vaaleapuseroinen mies kävelee selin kameraan osittain veden alle vajoavaa vaijeria pitkin tasapainoaan keksillä, pitkällä kepillä, säädellen. Tuttu selkä. Muutama sekunti myöhemmin mies seisoo kädet lanteilla koko ruudun leveydeltä ja katsoo suoraan kameraan kuin James Dean Jättiläinen (1956) -elokuvassa. Isä ilman muuta. Ei kukaan muu.

Minulla on siis elävää kuvaa kauan sitten menehtyneestä toisessa vaikeassa ajassa eläneestä isästäni, isästäni, joka oli elämässäni vain etäisesti, joka pistäytyi ja katosi maailmastani kuin kaukopartiomies, joka hän taisi ollakin, isästäni, jota en koskaan oikein oppinut tuntemaan kunnolla mutta jota edelleen ajattelen. Ainakin Isänpäivänä.

Ai niin, isä voitti sestomisen Suomen mestaruuden.

Mutta oletko asunut hänen kanssaan?

Taiteilijakohtalot kiinnostavat monesta syystä. Kuinka heistä tuli se mitä he nyt ovat, mikä on luovuuden, karisman ja lahjakkuuden salaisuus, voisinko itse saada sen jotenkin haltuuni, ovatko he ihmelapsia ja yli-ihmisiä, rakkauden pataan pienenä pudonneita ja kenties yksityiselämässään yhtä kyvykkäitä, aitoja, koskettavia kuin rooleissaan? (lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä