joulu 7, 2022 | Yleinen
Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvassa seurataan Puu-Raksilassa, asuvien 10-14 -vuotiaiden poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkailla ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä, kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla.
Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön.
Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantti Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin. Muiden halutessa olla sankareita saatellen naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se, että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti, ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.
Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “
Saadakseen helpotusta ulkopuolisuuden tunteeseensa ja ahdistukseensa Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartausrukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.
– Pikkukeikka vaan ja pullukkaa odottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.
Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.
Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin, jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, mutta heti jos oma etu vaatii, hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään, hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä, koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake antisosiaalisen nuoren tavoin kokee, että kun kukaan ei piittaa hänen tunteistaan, niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.
Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer.” Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.
Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuminen merkitsi Jakelle sisäistä murtumista. “Monesti Jakea yksin ollessa pelotti, lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta. Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen, mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua”, Rintala jatkaa.
Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa, jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua, mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa, surua ei ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään. Jakelle se merkitsee hänen tunteittensa kieltämistä ja yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta.
Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menee myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii, että mennään oikein pirssillä. Taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi! Siellä juodaan portteria ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan, kypsemmät pojat eivät voi siihen enää suostua.
Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä, kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava, että muistelin sen kestäneen hyvin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta, kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva kyetäkseen etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.
Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen, koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. Etäinen isä ei kykene olemaan samaistumisen kohteena, mutta ei myöskään vastustajana iänmukaisessa ikäpolvitaistelussa jonka avulla irtaannutaan lapsuuden vanhemmista.
Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä, ja jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan, voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä kestä sitä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia joihin samaistua kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.
Jaken pohdiskeluissa on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta, kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät, että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.
Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.
Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään, on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.
”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (Toiviainen, S 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.
Pojat on elokuva kasvusta ja kuolemasta. Intiön hautausmaa ja sankarivainajien valkoiset ristit leikkaavat poikien elämää moneen kertaan. Kuolema on kaikkialla; rintamalla, isien poissaolona, ruumisjunissa, papin ja opettajien isänmaallisissa uhrimieltä hehkuvissa puheissa, ammuksen varastamisessa ja kahden tuiralaisen kuolemassa, Immun veljen kaatumisessa ja myös Jaken menetyksessä; isä on kadonnut hänen elämästään ja äiti ei rakkaudenhuumassaan piittaa pojan tarpeista ja lähtee lopulta saksalaisen mukaan. Elokuvassa Jaken kuolema on sisäinen, kirjassa konkreettinen.
Pojat-kirjan ja elokuvan punaisena lankana kulkee poikien halu kasvaa miehiksi sodan aikana. Poikajoukon eri-ikäisten jäsenten voikin nähdä edustavan kasvavan pojan eri puolia. Immun kypsymättömyys ja naiivius johtavat koko ajan kohti suurempaa sisäistä ja sosiaalista kasvua kun taas Jaken asosiaalisuus ja masennus vievät kohti umpikujaa.
Paavo Rintalan oma isä oli kaatunut Talvisodan lopussa 1940. Samassa taloudessa jonkin aikaa asunut eno on saattanut olla hyvin tärkeä silta miesten maailmaan. Rintala oli jo varhain hyvin kiinnostunut uskonnosta, filosofiasta ja loi mittavan uran kirjailijana. Hän sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1956, 1963, 1966, 1972, 1973 ja 1991. ”Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla”, Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. Kirja kuvaa hyvin kuinka aikuisia samaistumiskohteita oli sodasta huolimatta koko ajan saatavilla; jos ei isä niin veljiä, muita sukulaisia, naapureita, opettajia, pappeja, saksalaisia sotilaita, konduktööri.
Mieleni tekee myös kysyä miksi Rintala tappaa Jaken kirjan lopussa? Kuoliko siinä symbolisesti pojan riippuvuus lapsuuden äitiin ja/tai tiivistyikö sen kautta nuoruusikään astuvan pojan isäturvan menettämisen trauma, ja mahdollisesti isän väkivaltainen kuolema sodassa, kuten Rintalalle itselleen tapahtui 10-vuotiaana, nyt Jaken kokemuksena kirjan sivuilla?
Artikkeli on lyhennelmä artikkelista Pojat – kuolema Raksilassa joka on julkaistu aikaisemmin kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapia-säätiö (2009) ja kirjassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä- artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).
kesä 10, 2022 | Kirjallisuus, Yleinen
IFA on nostalginen, hauska ja koskettava kertomus kitaroista, koripallosta, rock’n’rollista, poissaolosta, kaivoksesta, koulusta, sodista, muistamisesta ja unohtamisesta, värisevistä kesäilloista, kaukopartiomiehistä, pakkasesta, Aku Ankasta, Olavi Virran kitaristista, Dannysta ja Johnnysta, Hurriganesista ja Deep Purplesta.
IFA on ennen kaikkea kertomus kadonneista isistä ja eksyneistä pojista, autoista, ihanista naisista ja janosta, joka ei lopu juomalla. Kirja kairaa tarkalla syvyyspsykologisella otteella näytteitä neljän sukupolven ajalta ja vie lukijansa matkalle Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan ja Venäjälle sekä Ouluun. Kaikki mitä oli, on aina.
IFA on yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja samalla koskettava tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.
Saatavissa suoraan minulta (20€+posti), (verkko)kirjakaupoista ja täältä
https://www.bod.fi/kirjakauppa/ifa-jukka-tervo-9789528045540
”ISÄÄ ETSIMÄSSÄ KADOTETUSSA MAAILMASSA
Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.
Tervo uuden romaani alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.
Romaanin lähtökohta on hieman lavastetun asetelmallinen, mutta onneksi Tervon aito kertojanote ei suostu vain kuvittamaan psykologian klassisia riippuvuuksia. IFA on muusikon kasvutarina ja siksi kitaran soinnut ja ajan rockkappaleet vilisevät tuhkatiheään romaanin sivuilla. Yksi ja toinen jankuttaa Remusta ja Hurriganesista, mutta Juke on progemiehiä.
Romaani liikkuu Oulussa ja Oulun läänissä ja kuvaukset muutamista paikkakunnista kuten Otanmäestä ovat upeaa proosaa myös korkean realismin tasolla.
Rattori-lupin tunnelmat liikkuvat hieman yksityisemmässä sfäärissä, mutta hauskaa luettavaa nekin ovat, ainakin sellaiselle, joka on samoihin aikoihin liikkunut samoilla kulmilla. Lapsuuskuvauksena Jukka Tervon kirja rinnastuu toiseen pohjoisen poikaan Jari Tervoon ja hänen romaaniinsa Esikoinen. Tähän tyyliin. On 22. marraskuuta 1963 ja Kennedy ammutaan. ”Äiti on järkyttynyt ja minä myös, koska äitikin on”.
Jukka Tervon IFA noukkii kaikki nuoruuden kipeydet niin ahkerasti, että romaani toimii puhdistavana kokemuksena. Mennyt ei palaa, mutta se on voimallisesti läsnä meissä ja niin pitääkin olla. Menneet traumat ja kaihon karavaani kättelevät toisiaan”.
Olavi Jama Kaleva 7.11.2013
huhti 16, 2022 | Musiikki
Susanna Vainiola ja Pekka Laine puhelevat uudessa ohjelmassaan popmusiikista. 14.4.2022 (Areenassa myös) jaksossa aiheena oli Idoli. ”Idolin takia menee taju, hänen puolestaan loukkaannutaan ja hänen yhteydessään ylisanoista ei tule loppua. Idoli -sana tuntuu pitävän sisällään hallitsemattomia tunteita ja sekavaa käytöstä. Usein se liitetään nimenomaan nuoriin tyttöihin. Melkoista tunnemyrskyä idoli tuntuu kuitenkin aiheuttavan myös keski-ikäisessä miehessä ja naisessa…”
Kun Elvikseenkin viitattiin niin pakkohan se oli arkistoista kaivaa tämä 2002 julkaistu juttu (Myös samannimisessä kirjassa kuten kuvassa näkyy).
KETÄ RAKASTAMME KUN RAKASTAMME ELVISTÄ?
Elviksen kuoleman 25. vuosipäivänä 2002 televisiouutiset näyttivät erimaalaisia ja eri-ikäisiä Elvis-faneja idolikseen pukeutuneina laulamassa tai muuten vaan aukomassa suutaan ja ketkuttamassa itseään hyvän maun rajoilla Presley-vainaan kappaleiden mukaan ympäri maailmaa. Mikä ihme saa ihmiset ihannoimaan aikoja sitten kuollutta amerikkalaista iskelmälaulajaa tällä palvonnan vimmalla? Mitä tällöin näemme itsestämme sen lisäksi, että hän merkitsee asiaan vihkiytyneelle mahdollisuutta jakaa, muistaa ja unohtaa nuoruuttaan. Hän jätti lähtemättömän jäljen kulttuuriimme.
Valokuvat koskettavat katsomiseen liittyvää ihailun nälkää; ihaillen katsominen ja katsottavana oleminen on varhaisen rakkaussuhteen toisinto. Lapsi nauttii siitä kuinka hän saa olla äidin ja isän ihailun kohteena ja kuinka rakastavasti – kiitollisesti ilman häpeää – lapsi heitä katsookaan silloin kun hyvä olo on täyttänyt mielen ja ruumiin. Saako Elvis näyttää kätketyn huomion ja rakkauden nälän kipeän tarpeemme? Elviksen kuvissa yhdistyvät kauneus ja komeus, supermiehen machoilu ja mammanpojan pyöreiden poskien rusotus jännittävällä tavalla. Musiikissa viattomuus ja kapina, blues, rock, gospel ja balladit pyörittävät seksuaalisuuden lanteita niin tosissaan, mutta samalla myös itseironisella huumorilla. Kun sanomme, että joku on niin herkkä ja voimakas, saatamme tarkoittaa että hänessä ovat esillä sekä feminiinisyys että maskuliinisuus, niin kuin ne elävät meissä kaikissa tavalla tai toisella – ja erityisesti juuri nuoruudessa.
Samaistuminen ja idealisointi ovat tärkeitä kasvun välineitä varhaisesta lapsuudesta saakka. Nuoruudessa lapsuuden vanhempien paikan ottavat ihaillut urheilu- ja nuorisokulttuurisankarit, jotka merkitsevät väliaikaista irtaantumisen välinettä lapsuuden vanhemmista kohti todellisia omia kykyjä. Ihailun, samaistumisen ja matkimisen kautta saattaa syntyä myös halu tehdä työtä ihaillun henkilön kaltaiseksi pyrittäessä. Kuinka monesta peilin edessä tennismailaa tai vanerikitaraa soittavasta lantiotaan vispaavasta pojankossista tai hiusharjaan hoilaavasta lettipäästä on tullut muusikko tai intohimoinen musiikin harrastaja?
Kehityksen edistyessä nuori vaihtaa kohteitaan kulloisenkin kasvuvaiheen tarpeita vastaaviksi. Samaistumisen voima on läsnä mm. opiskeluihanteiden ja ammatinvalinnan kautta aina uskonnon ja politiikan maailmaan. Äärimmillään se voi merkitä kehityksen pysähtymistä, jopa sokeaa ja antautuvaa palvontaa, jossa minän ja objektin rajat sekä realiteettien taju voivat kadota kuten Pohjois-Koreassa, jonka totalitaarisen Elviksen presidentti Kim Jong Il’n palvonta jos mikä on oopiumia kärsivälle kansalle.
Idealisaatio, ihaillun henkilön kykyjen ihailu ja kielteisten piirteiden pois sulkeminen, voivat toimia toivoa antavana vastapainona sille tavallisuudelle, epävarmuudelle ja arkuudelle, joka jokaisessa meissä sittenkin asuu. Kuolemansa kautta kuolemattomana Elvis kykeni pysäyttämään ikääntymisen kellot. Jos suljemme mielestämme hänen myöhemmin pöhöttyneen olemuksensa, voimme kuvitella ettei vanhuus vaivoineen tullut hänen vitsauksekseen. Että edes jossakin, jonka kanssa kuvitelmissani olen yhtä, on joku, joka on ikuinen nuori, kaunis, voimakas ja ihailtu, köyhän ja kipeän vastakohta.
Voisimmeko Elvikseen samaistumisen kautta kuvitella saavamme hänen viehätysvoimansa, taitonsa, katseenvangitsemiskykynsä ja itsevarmuutensa, joka säteilee hänessä varsinkin nuoruuden levyillä ja dokumenteissa, erityisesti comebackkonsertissa vuodelta 1968? Kun hän laulaa rakkaudesta, kaipuusta, vihasta, intohimosta tai jumalasta, hän laulaa minulle. Kun uppoan hänen äänensä syliin, me laulamme yhdessä, tunnemme yhdessä, kaipaamme ja rakastamme karaokekuppilan nurkassa silmät kiinni kyynelissä. Osaan puhua rakkaudesta kuin Elvis, rakastaa kuin Elvis, olen yhtä varma ja viehättävä kuin Elvis.
Mutta minne katoaa tämä ihmeellinen uni kun avaan silmäni? Olemmeko hukassa ilman Elviksiä, emmekö löydäkään tunteitamme ilman tähtiä? Kestävät todelliset tunteet löytyvät ihan tavallisissa ihmissuhteissa ja elämän risukossa rentun ruusu suupielessä, mutta musiikki voi antaa aivan erityisen illuusioiden ja tunteiden kokemisen mahdollisuuden, joita joskus kykenemme siirtämään kasvumme palvelukseen oikeassa elämässä. Juuri siksi kuorot, yhteislaulut ja karaoket ovat niin tärkeitä laulamisen perinteen ylläpitäjiä. Koskettaessa meitä todella syvältä musiikki koskettaa meissä olevaa hyvää, myötätuntoista, ehkä hieman surumielistä hyvää tahtoa, jonka sisäinen ja ulkoinen arkitodellisuus tuuppaa aivan liian pian taas tukkoon kappaleen loputtua.
Kun tavallisen elämän rankka sormi osoitti myös Kuningasta ja hän turposi ja toikkaroi hovinsa keskellä lääkehumalaan ja yksinäisyyteensä eksyneenä, voimme yhä kokea myötätuntoa. Hän kärsi meidän kaikkien puolesta, hän oli hyvä ja viaton. Luotiinko Elviksen legenda meille markkinamiesten kabineteissa vai loimmeko sen itse? Niin tai näin, Elvis elää ihailijoiden unelmissa ja maltillisempienkin arvostuksessa. Olisihan hänelle mielellään suonut tasapainoisen elämän.
Huolimatta kaikesta mitä hänestä on kirjoitettu ja sanottu, emme tunne häntä. Lähes kaikki on kuvitelmaamme ja kertoo meistä itsestämme enemmän kuin kuvitelmiemme kohteesta. Ketä siis rakastamme kun rakastamme Elvistä? Ehkä sittenkin itseämme, unelmiamme ja meissä olevaa pyrkimystä hyvään.
tammi 7, 2022 | Elokuvia, Kirjallisuus, Teatteri
Siis lukemisen. Siihen meni koko joulu. 812 sivua hienosti kirjoitettua kotimaista kirjallisuushistoriaa ja siinä sivussa – tai samalla - Suomenkin. En edes pidä Paavo Haavikon (1931–2008) tuotannosta, enkä ymmärrä sen runoja, jotenkin älyllisiä sanapelejä. Mutta eihän voi olla lukematta kirjaa jonka nimi on Niin katosi voitto maailmasta.
Rauta-ajasta (1982) , aikansa kohuttu tv-klassikko, kyllä pidin. Kalevalahenkilöt filosofisoimassa ihmisyyden mysteereistä ja maailman menosta terävästi, myyttisesti ja jotenkin osuvasti. ”Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä heistä olet kuullut, kuvat, jotka olet nähnyt”, sitä mainostettiin. Hyvä neuvo. Se oli aikansa skandaali, kallis, sekava ja mahtipontinen, mutta rohkea ja luova hullutus, jonka kohtauksissa on edelleen jotain ravistelevaa. ”Ja mikä se on se ero, miehellä ja naisella, Pohjan Akka kysyy ja Väinö vastaa: On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteittensa sisällä”.
Paavo oli liikemiesperheen ei niin lahjakas ujo ja epävarma kehnosti koulussa menestynyt poika josta tuli talousmies, Otavan saneeraaja ja kiinteistö- ja metsäosakkeilla keinotteleva valtakunnan guru ja kiukuttelija jolla oli mielipide melkein mihin tahansa, yleensä pessimistinen, ja omaa oikeassa oloa huonosti peittelevä oraakkeli ja runon ruhtinas. Suomen historia ja Bysantti olivat erityisen hyvin hallussa ja fiktiiviset tekstit saivat runkonsa todellisten ihmisten kautta. Varsinkin valtaapitävät ja byrokraatit saivat kuulla kunniansa koukeroisilla lauseilla – tai sitten tappavan tarkoilla tokaisuilla.
Paavo oli runon modernismin keskeisimpiä kirjoittajia 50-luvulta eteenpäin; ensimmäinen Tiet etäisyyksiin julkaistiin 1951 hänen ollessa vasta 20-vuotias ja viimeinen Prosperon runot 2001. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001. Bisneksen ohessa syntyi kasapäin kirjoja, elämänkertoja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, yrityskirjoja ja tietysti runoja, yhteensä noin 70 teosta.
Martti Anhava on kohteensa tutkinut. Kirjaa hän kirjoitti seitsemän vuotta ja se näkyy. Teos on loistava; asiantunteva, sivistynyt, laajakatseinen, perehtynyt, valtava aineisto on läpiluettu ja mietitty ja kirja hyvin kirjoitettu. Itsensä nuorempi Anhava nostaa esiin vain kun ollut itse paikalla. Muuten puhuvat muut; Haavikkoa arvostavasti, ihaillen, mutta myös kriittisesti. Anhava on haastatellut satoja aikalaisia, tunsi Paavon ja ollut itsekin Otavassa töissä – Haavikon alaisena – kuten isänsäkin, Haavikon läheinen työtoveri Tuomas Anhava. Kaikkien, ainakin melkein, kanssa Paavo oli lopulta riidoissa.
Aikalaiset kuvaavat Haavikon nopeaälyiseksi visionääriksi ja neroksi, joka kykeni pienistäkin tiedonpalasista näkemään kokonaisuuksia. Hän ei jaksanut lukea kirjoja kokonaan jos ollenkaan ja runotkin Haavikko kirjoitti legendan mukaan liikennevaloissa, kirjan joskus kolmessa viikossa. Huolimatta lukuisista palkinnoistaan ja asemastaan kaikkitietävänä mestarina eivät runot ja muut kirjan juurikaan kiinnostaneet lukijoita, eivät tuottaneet taloudellisesti lukuun ottamatta elämänkertoja ja yrityskirjoja. Palkintoja tuli siitäkin edestä, mm. Neustadt-palkinto, joka on toiseksi suurin heti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen.
Hän oli mm. Urho Kekkosen haamukirjoittaja. Teatterit esittivät hänen kryptisiä näytelmiään mielellään ja Yle sovitti kuunnelmiksi. Suuren osan kirjoistaan hän julkaisi omassa Art House -kustantamossaan ja usein tappioilla. Luennoistaan ja tilauskirjoista Haavikko laskutti ronskisti yläkanttiin ja yleensä sai tahtonsa läpi. Enemmän Paavo seurasi pörssikursseja kuin kirjallisuutta. Hänen epäsosiaalisuutensa ja raivokohtauksensa olivat alan ihmisillä tiedossa. Martti Anhavan mielestä Haavikko oli niin kiinnostunut rahasta kuin vain voi. Voidaan puhua lähestulkoon pakkomielteestä.
Mutta myös sopuisampi puoli oli olemassa, joskin piilossa. Moni, mm. Laila Hirvisaari muistaa hänet myös kannustavana hahmona. Paavo hoiti lapsia kun ensimmäinen vaimo Maija-Liisa Vartio kirjoitti ja lopulta kuoli, auttoi joitakin ystäviä hädässä, tosin myöhemmin kielsi moiseen hentomielisyyteen hairahtuneensa ja sopivalla tuulella ollessaan hänestä paljastui hauska ja vapautunut seuramies.
Naistenmies Haavikko oli myös, mutta kovin kylmästi hän heitäkin tunteiden viilennettyä saattoi kohdella. Huomattava varallisuuskaan ei tuonut onnea, kateus ja katkeruus myrkyttivät omasta mielestään väärin ymmärretyn neron eikä alkoholin suurkulutus vanhoilla päivillä luonnetta juurikaan parantanut. Katkeruus erityisesti Otavaa kohtaan, josta hänet irtisanottiin kalvoi miestä lopun elämän: lähes kaikki hyvä mitä hänen aikanaan konkurssikypsässä Otavassa tapahtui oli Haavikon ansiota ja epäonnistumiset muiden. ”Erityisaseman kustantamossa antoi Haavikolle ulkopuolisuus. Hänen nopeat ja kovakätiset päätöksensä olivat palkkajohtajan päätöksiä. Hän teki kuitenkin sen virhelaskelman, että sukufirmassa yrityksen johtoon voisi edetä suvun ulkopuolinen. Näin ei tapahdu koskaan” kirjoittaa Hesari.
Haavikon lopputuotanto muuttui jotenkin vetisemmäksi, kierrätetyksi ja entinen purevuus tylsyi ja arvoituksellisuus muuttui sekavuudeksi jota eivät edes lähimmät tukijat enää oikein ymmärtäneet. Vain harvoilta Paavo sieti kriittistä palautetta. ”Ja kun sillä on sellainen luonne kuin sillä on joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikeata oman itsensä kanssa”, työtoveri, mm. Rauta-ajan ohjannut Kalle Holmberg kiteytti. ”Haavikko oli … mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään”. Osuvasti Haavikko itsekin aihetta lähestyi:
”Sillä kaksi on väärää käsitystä ihmisestä on, se, joka on hänellä itsestänsä ja se, joka hänestä on muilla”.
syys 12, 2021 | Elokuvia, Kirjallisuus
Elokuva Isä (Father, 2020) perustuu sen ohjaajan Florian Zellerin omaan näytelmään. Vanha mestari Anthony Hopkinsin (kuvausten aikana 83 vuotta!) on – roolihenkilönkin nimi on Anthony – ajasta ja päivien järjestyksestä putoamassa oleva vanha isä, jota tytär Anne (Olivia Colman) yrittää hoitaa.
Isän dramaturgia on loistava. Se tekee saman kuin Ron Howardin Kaunis mieli (2001), joka kertoo taloustieteen Nobelin saaneen Robert Nashin elämästä skitsofrenian syövereissä. Molemmissa elokuvissa katsoja uskoo ja kokee saman kuin päähenkilö. Olemme yhtä eksyksissä kuin Anthony, jonka sisäisen ja ulkoisen todellisuuden dementia on sirpaloinut, jumittanut ja vääristänyt. Kun lääkäri kysyy miehen syntymäaikaa hän vastaa 31.12.1937. On muuten Sir Anthony Hopkinsin oma syntymäpäivä. Ja paras miespääosa Oscar-palkinto tästäkin tuli, ensimmäisen hän voitti 1991 Uhrilampaat -elokuvasta.
Lujille ottaa katsojallakin. Näillä kilometreillä ei elokuvan teemaa oikein pysty etäännyttämään. Tästä on Päiväni murmelina (1993) -elokuvan aikaluupin koomisuus kaukana. Kts. https://www.jukkatervo.com/?s=p%C3%A4iv%C3%A4ni
Tytär on muuttamassa Pariisiin uuden miesystävän kanssa, vai onko, kolmaskin hoitaja on ottanut loparit, varmaan onkin, tytär on eronnut vai onko, tuo outo mies nojatuolissa on kuka, tyttären aviomies, no niinpä onkin, toinen tytär on taidemaalari, mutta käy kovin harvoin, vai käykö ollenkaan ja kenen asunnossa Anthony asuu? Isä yrittää säilyttää omanarvontunteensa ja riippumattomuutensa, tekeytyy pelleksi kun uusi hoitajaehdokas käy tutustumassa häneen, komentaa ja raivoaa.
Anna yrittää kaikkensa, rakastaa ja välittää, mutta ei jaksa. Todelliset tunteet pitää kätkeä, mutta omaakin elämää pitäisi elää. Isä ei pärjää yksin. Aviomieskin yrittää olla kärsivällinen mutta menettää malttinsa. Miehen suhde ei ole niin riippuvainen ja rakkauden kyllästämä kuin tyttären suhde isäänsä.
Elokuvan hienous on kokemuksellisuus; Anthonyn mielessä ihmiset menevät sekaisin, joku onkin joku toinen. Musiikki koostaa hänen mieltään ja luo jatkuvuutta ja rauhaa. Sen on säveltänyt Ludovico Einaudi, jonka scorea saatiin nauttia myös toisessa samanhenkisessä verkkaisessa ikäihmiskuvauksessa Nomanland (Chloé Zhao, 2020), Oscarkamaa sekin.
Elokuvassa ei vedetä mitään yli, enemmän sordiinolla, muutama cresendo kuullaan, mutta elämöimään ei lähdetä. Hopkins kuvasi tehneensä Demmen Uhrilampaan (1991) Hannibal Lecterin pienesti; hän ei juurikaan liikkunut ja puhui hiljaisella äänellä. Tavallinen ja normaali on pelottavaa. No se ettei hän räpyttänyt silmiään oli kyllä aika outoa ja pelottavaa.
James Ivoryn elokuvassa Pitkän päivän ilta (1993) Hopkins on hovimestari joka on korviaan myöten rakastunut Emma Thompsonin esittämään taloudenhoitajaan miss Kentoriin mutta ei saa sanaa suustaan kun tavat, (brittiläinen?) pidättyvyys ja itsehillintä menevät onnellisuuden edelle. Katsoja saa kiemurrella tuolissaan tuntitolkulla että herrajumala sano jotain, tee jotain! Pässi!
Anna on toimelias, vastuuntuntoinen, lämmin terve keski-ikäinen nainen, mutta isän tilanteesta ahdistunut, surullinen, voimaton. Hän kykenee lopulta myös hankaliin päätöksiin. Isä on aina vain kapenevan maailmansa vanki, vihainenkin, mutta enemmän hukassa ja autio, ihmeissään kuinka kaikki tuttu katoaa kuten hänen aina kadoksissa oleva rannekellonsa. Juurihan minä tämän saman keskustelun kävin, tein nämä asiat, puhuin. Hän ei edes ymmärrä asuvansa tyttären asunnossa eikä omassaan.
Anthony käy öisillä retkillään mielessään myös sen äärellä että toinen tytär on kuollut onnettomuudessa, mutta sen hän myös torjuu ja ehkä hyvä niin. Muisti on armollinen. Lopussa hoitokodissa, kun niin paljon on kadonnut ympäriltä ja sisältä, tulee äitiä ja lohtua kaipaava itku. Anthony itkee hoitajan sylissä ja ikkunan takana tuuli heiluttaa puita ja oksia kuin Tarkovskin klassikkoelokuvan Peili (1975) lopussa kuin merkkinä siitä että kaikki palaa alkuun, että olemme osa ikuista kiertokulkua, tuuleen katoavia.
Ajatuksia Peilistä https://www.jukkatervo.com/?s=tarkovski
.
