Luku 4. Gepardi

Sieltä mistä minä olen poissa
keskellä auringon patsasta
nukkuivat tytöt kesäisin autotallin perällä
pienessä huoneessa

mikä tärpätti se niin meitä houkutti heittämään
kiviä rakkauden seinään
kulkivat rinnat pilvissä, ripset mönjässä
lahkeet sorassa koulun mäkeä ylös ja alas
eivätkä nähneet kuinka härkälaumalla
alkoi kellot kilkattaa

ja parta purra kalsareissa

syksyllä istuttiin sylikkäin kellarissa
pakarat betonipölyssä
kuunneltiin kelamankkaa, oltiin hiljaa
suusta tuli vain outoa mölinää

tytöt olisivat tehneet mitä vaan,
me ei mitään

—

Ixianlahdella on kuuma. Isä makaa sinisen päivänvarjon alla sinisellä rantavuoteella ja lukee jotain historiaa. Tuuli pyyhkii rantaa ja sinivihreämustat aallot kohajavat, Turkin puoleiset vuoret siintävät kaukana. Rhodoksen kaupunkiin on neljä kilsaa, mutta sinne voi mennä vasta kun ilta viilenee. Onneksi täällä tuulee, hotellilla parisataa metriä rinnettä ylös ei tuule. Asteita on noin neljäkymmentä.

Älä tule tänne, täällä on kuuma kuin saunassa! huusi isä kerran mummolan saunanlauteilta. Nyt voisi sanoa samaa. Kurkkuun koskee.

Sukeltelen rannassa simpukoita ja laitan lasit hetkeksi kivikkoon. Aalto nappaa ne heti. Odotan seuraavan aallon paiskaavan ne takaisin, mutta ne katoavat kuin hohtimet kaivoon, vaikka etsin niitä koko aamupäivän rantavedestä ja syvempää. En sano isälle mitään. Sen selkä punottaa. Se on ollut ajatuksissaan kolme päivää jotenkin lösähtäneenä, lihonutkin se on. Meikä ui ja juo kokista, ei oikein jaksa tehdä mitään.
– Ei täällä voi skeitata.
– Mitä minä sanoin, se vastaa ja ryyppää lämmintä pullovettä. – Tiesitkö että Ceasar vuonna…?
– Joo joo, sanon ja kiipeän hotellille.

Onneksi siellä on ilmastointi. Puolenpäivän aikaan hiekka on niin kuuma, ettei siinä voi kävellä avojaloin, vaan täytyy loikkia varjojen kautta tai laittaa kengät jalkaan. Illat isä istuu huoneessa ja katselee jalkapallomatseja telkkarista tai nukkuu jo, kun tulen hotellin altailta ylös. Pelailen pingistä tai minigolfia englantilaisten sisarusten kanssa ja ruokitaan kulkukissoja.
– Oliko hyvännäkösiä vosuja? isä mumisee olkansa yli.
Sitä ei juuri naiset kiinnosta. Yhden oluen se saa illassa juotua.
– Meinaatko riehua selvin päin koko viikon? kysyn.
– Joo, se vastaa ja nukahtaa.

Aamiaispöydässä parkanolainen perheenisä juttelee kotimaan asioita ja työjuttuja koko ajan. Isä on hyvä väistelemään niin, ettei sen tarvitse puhua henkilökohtaisia asioita lainkaan.
– Lähettiin pojan kanssa lomailemaan, se vaan toteaa.
Kahdestaan se sanoo aika ärtyneenä, että jos on noin ikävä kotiin ja töihin, niin olisi pysynyt siellä.

Isällä ei ole kiire kotiin. Se ei ole äidin kanssa puheväleissä. Olen joka toisen viikon toisella, toisen toisella. Talo jäi äidille ja mulla on mun vanha tuttu huone. Isällä on vaan kaksio keskustassa, mutta sillä on kaapeli. Illat me syödään roskaruokaa ja katotaan räiskintäelokuvia. En oikein tiedä kumpi on parempi. Äidillä on uusi kaveri, isällä ei. Kurkku on kyllä aika kipee.

Lentokoneessa lentoemäntä tarjoilee Aku Ankkoja.
– Vaikka taidat olla näihin liian vanha.
– Niin oon, sanon ja otan koko nipun.
Isä saa Hesarinsa ja on onnessaan, lukee sen kolmeen kertaan ja tuskin sanoo kahta sanaa koko lennon aikana.

Takaisin Suomessa, mutta olen niin huonovointinen, etten pysty oleen ja mennään terveyskeskukseen. Siellä on hirvee jono. Odotetaan, hiki virtaa pitkin selkää. Yritän juoda.
– Oisko tämä jo poliisiasia? kähisen isälle.
– Että 12-vuotias skeittijuoppo verikokeeseen ja vähän äkkiä? isä nauraa. – Ootellaan vielä hetki.

Isä on poliisi. Ei se siitä mitään puhu. Eikä se enää rosvojen perässä juokse, toimistohommia, mutta on se juossu. Nuoren poliisin tunnistaa kävelytyylistä. Ne menee lantio edessä, hartiat hieman takana, kädet heiluu muka rentona ja pää kääntyilee kuin tutka. Se on sellasta sheriffikävelyä. Ihan hyvännäköstä jos siinä on yhtään kissaa, mutta jos siitä puuttuu rytmi, niin se on sellasta väkisin ylämäkeen puskemista ihan ku täydet ämpärit hakkais reisiin pimeessä. Vanhat poliisit kävelee niin ku ihmiset yleensä, ei ne jaksa esittää. Isä nauraa amerikkalaisille sarjoille, joissa joku ylipainoinen NYPD-konsta juoksee autojen kattoja ja kroolaa jokia hirveen painavat Smith&Wessonit sun muut tykit ja releet vaatteissa ku tyhjää. Suomalaisen poliisin virka-ase on ysimillinen Glock, se mitään paina, muoviosia tosi paljon.

Lopulta lekuri katsastaa mun kurkkuun ja komentaa saman tien päikkäpolille sairaalaan. Siellä viileissä käytävissä ähkyy vanhuksia, lapset vikisee ja puhelimet kilajavat. Nokkava ylimeikattu kiinteistövälittäjän näköinen hoitsu kävelee ohi kiireisen tärkeänä:
– Kohta, kohta, ei mene kauaa…

Mua oksettaa ja kellahdan paareille. Isän jalat nykii hieman rauhattomana tuolin alla. Menee tunti, toinenkin. Hoitsu purjehtii ohi sadannen kerran:
– Ihan pian, ei mene enää kauaa…

Suusta alkaa valua verta tyynylle. Hoitsu navigoi paperit ylissään edes taa. Kengät kopajaa. Yhtäkkiä isä, elopainoa siihen aikaan noin 96 kiloa, hyppää äänettömästi ja nopeasti kuin gepardi sen eteen, ottaa sitä käsivarresta kiinni, katsoo silmiin reilusti yläviistosta ja sanoo rauhallisella äänellä:
– Lääkäri. Nyt.
Väri karkaa hoitsun kasvoilta.

Ollaan saman tien kerrosta ylempänä korvapolilla ja päästään tutkimushuoneeseen. Isä istahtaa hieman syrjem- mälle, kun joku jo istuttaa mua tuoliin ja ottaa niskasta napakan otteen samalla kun pujopartainen kandi alkaa tutkia mun kurkkua.
– Suu auki. Sano aaa. Abskessi oikealla alhaalla, täytyy puhkaista.
Oksettaa ja pelottaa.

Samassa huoneeseen astuu nopein askelin valkoisessa takissaan enkeli. Ikinä en ole nähnyt mitään niin kaunista. Se on aika pieni, siro ja sen vaaleat pitkät hiukset ovat ponnarilla, mutta osa niistä karkailee sen ohimoilla kuin auringonsäteet. Sillä on iloinen ääni ja katse. Pujo antaa heti tilaa, se istahtaa mun eteen, laittaa mun polvet omiensa väliin ja räplää nopealla liikkeellä sellaisen takaperosen valosysteemin otsalleen yhdellä kädellä. Se on tehnyt sen ennenkin.
– Missäs olet noin päivettynyt? se kysyy samalla.
– Rhodoksella, änkytän.
– Taisi olla liian kuuma skeittamiseen? se jatkaa ja nyökkää kuluneisiin kenkiini.
– Oli joo, kähisen.
– Täällä on kuule märkäpaise. Puudutan ja puhkaisen sen. Mua alkaa itkettää.
– Ei käy yhtään kipeetä, usko pois.

Gepardi on ollut koko ajan tarkkana valmiina puuttumaan asioiden kulkuun, mutta nyt hiljainen murina laantuu, ja se antaa selkänsä lysähtää. Enkeli tekee hommansa nopeesti ja tarkasti. Ei käy kuinkaan, vaikka yökäyttää väillä. Vilkasen isää, joka kattelee kattoa ja kyyneleet valuu sen silmistä. Syljen verta ja limaa. Olo helpottuu heti.

Makoilen vähän aikaa käytävän paareilla, mutta kun vuoto on selvästi lakannut, päästään kotiin. Isä kääntää vanhaa Volkkarin raatoaan sairaalan pihalta tielle, ja minä laitan vähän mätkettä soimaan, tosin vaan seiskalle, sen yli ei ukko meteliä autossaan sulata.
– Aika hyvännäkönen vosu siellä, kuiskaan kurkku kuivana isälle.
– Mitä? Missä? En minä mitään huomannu, se sanoo ja painaa keskustaa kohden. – Oisko jäätelön paikka?

Pari kuukautta tästä olen skeittaamassa torilla ja nousen sitten Kauppurienkatua Stockalle kokikselle. Isä viittilöi alakahvilasta:
– Poika hei, tuletko tänne niin esittelen sut Siskolle… Siinä se paise-enkeli istuu isää vastapäätä farkuissaan ja T-paidassaan ja jos mahdollista, vieläkin kauniimpana, ja niin nuoren näkösenä ne vaaleet ihmehiukset auki.
– …vaikka tehän ootte jo tavannu, isä sanoo ihan valona.

Meikä koittaa olla kuulina. Polkasen skeitin pystyyn, otan rennon asennon ja tokasen siinä muina miehinä:
– Mitäpä vosu?