Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.

Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.

Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.

Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.

Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.

Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.

Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.

Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.

Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.

Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.

—-

P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.

Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Suru

Suru


Kalevalan päivän kunniaksi runo teoksesta
RUNOT (2019)
 
SURU
 
Silti suruvalvojat istuvat
huoneitten nurkissa äänettöminä
havupuina virsiä katseet
alas painettuina hyräillen.
 
Hädän hetkellä vanhempieni
kokemukset alkavat raapia
minua sisältäpäin kuin maitorupea.
 
Kädet kaivovedenkylminä ne
katsoivat pälyillen kaukaisuuteen
atooppiset ranteet hankaimiin
köytettyinä.
 
Myös metsä aidan takana iltaisin
on täynnä ahdistuneita lintuja
ja Sputnikin sumuvalot haravoivat
pilviä kuin valtavan hyönteisen
tuntosarvet.
 
Joskus käyn tarkistamassa
ovatko lasten sykemittarit
vielä lämpimät ja herkät.
 
Näiden kokemusten viesti
on yksinkertainen
eikä sitä ihminen ymmärrä.
 
Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Ei ole olemassa huonoja tai hyviä runoja. Runo joko on runo tai ei ole. Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija. Viime syksynä julkaistusta teoksestani RUNOT (2019) ei ole ilmestynyt yhtään lehtiarviota. Tämä ei ollenkaan yllätä enkä edes valita siitä; tällaista tämä nyt vaan on. Sen sijaan muutama kirjabloggari on ilahduttavasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa kirjani parissa:

https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.html

http://monasteri.fi/2020/01/08/hamahakkihamarasta-lantion-pajukoriin-ajatuksia-jukka-tervon-teoksesta-runot-1995-2017/

Kirjani esipuhe on tällainen.

Saatteeksi

Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään. 

Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus. Kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon. 

Ei koskaan, aina (1997) on teos äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta sekä siitä kun kevät räjähtää käsiin. Kirjoitan myös sodasta ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista, jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta. 

Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua. 

Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään. 

Lämmin kiitos Suomen Kirjailijaliitolle saamastani apurahasta tämän teoksen viimeistelyyn. 

Oulussa 9.3.2019 

Jukka Tervo

Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. On viimeinen kesä ennen yläasteelle siirtymistä, ehkä viimeinen kesä lapsuutta ja poikaporukan veljeyttä ennen nuoruuden uusia tuulia. Mikä saa neljä 12-vuotiasta kaverusta kulkemaan jalan pitkän matkan nähdäkseen ikäisensä pojan ruumiin? Tätä tarinaa kirjailija Gordie Lachance (Wil Wheaton) kertoo aikuisena muistellessaan lapsuuttaan ja ystävyyttään kolmen muun pojan kanssa. Elokuvan Stand By Me (Viimeinen kesä, 1986) ohjasi Bob Rainer ja se perustuu Stephen Kingin romaaniin The Body (1982).

Ankarissa kotioloissa kasvanut ja muiden silmissä luuseriksi syntynyt ja itsensä sellaiseksi kokeva Chris (River Phoenix) on Gordien läheisin ystävä. Silmälasipäinen Teddyn (Corey Feldman) perhe on kaupungin pohjasakkaa, isä on väkivaltainen ja mielisairas. Poika ärhentelee, soittaa suutaan ja on herkkä loukkaantumaan varsinkin kun isää loukataan. Vern (Jerry O’Connell) on porukan lapsellisiin pullukka höpöttäjä, mutta muiden kiusoittelusta huolimatta ryhmän täysivaltainen jäsen. Poikien majassa poltetaan tupakkaa ja pelataan korttia ja ollaan olevinaan. Vern kertoo kuulleensa salaa isolta veljeltään että kaupunkia puhuttaneen kadonneen pojan ruumis saattaisi olla kaukana radan varressa. Päällimmäinen syy pojan ruumiin etsinnöille on halu tulla huomatuksi; ehkä löydöstä kirjoitettaisiin lehdissä ja heitä pidettäisiin sankareina.

Vernin isoveli kuuluu parikymppisten tyhjäntoimittajien porukaan, jota johtaa väkivaltainen Ace (Kiefer Sutherland). Myös he lähtevät etsimään kadonnutta poikaa. Gordien elämä varjostaa ihaillun isoveljen kuolema ja siitä seurannut koko perheen masennus. Muistona hänellä on velipojalta saatu lippis. Juuri sen kriminaali Ace ottaa väkisin Gordielta. Pikkupoikien on pakko alistua lähes aikuisen miehen terroriin.

Matkalle lähtiessään Chris kätkee makuupussiinsa isältä varastamansa pistoolin. – Haluatko olla Yksinäinen ratsastaja vai Cicso Kid? hän kysyy Gordielta, joka luulee aseen olevan lataamaton, mutta mitä vielä: poika ampuu vahingossa roskapönttöön reiän. Pojat juoksevat nauraen pakoon.

Neljän pojan tutkimusmatkalla koetaan monenmoista; rahat ovat heti lopussa, yöllä pelätään yhdessä ja erikseen, ilkeä hurtta ajaa poikia takaa, ja junakin on lähellä ajaa poikien päälle kapeaa siltaa ylitettäessä. Mutta pääasiassa on hauskaa: illalla Gordie, tuleva kirjailija, kertoo hulvattomia itsekeksimiään tarinoita mm. piirakansyöntikilpailusta, jossa lihava poika kostaa häntä kiusanneille kaupunkilaisille.

Miehuutta koetellaan erityisesti kun pojat kahlaavat suo-ojassa, jonka niljakkaat juotikkaat tarrautuvat poikien ihoon kiinni. Varsinkin Gordie on hätää kärsimässä kun yksi juotikas on iskenyt kiinni munaskuihin ja verta imevä otus pitää repiä sieltä irti. Ei ihme että poika pyörtyy, mutta kesken ei matkaa jätetä.

Vaikka pikkupojilla on monenlaista hankalaa ja traumaattista koettuna he ovat toisilleen lojaaleja eloisia touhottajia kun taas isojen poikien jengi on asosiaalisella tiellään jo aika pitkällä. He viettävät aikaansa ilkivaltaa tekemällä ja räyhäämällä. Kaikki jengin ristiriidat ratkaistaan Acen uhkaamalla väkivallalla.

Lopulta pienempien poikien nelikko löytää junan paiskaaman ikätoverinsa ruumiin pensaikosta. Gordie alkaa itkeä koska hänelle tämä matka ei merkitsee vain kasvun riittiä, vaan myös oman veljen kuoleman läpikäyntiä: kaiken lisäksi hän kokee että isä olisi toivonut hänen kuolleen isoveljen sijasta. Tätä aina lojaali Chris ei suostu uskomaan ja lohduttaa kaveriaan.

Myös isot pojat pöllähtävät paikalle, ja Ace vaatii ruumista itselleen. Chris käskee hänen mennä nussimaan äitiään! Tästä raivostunut Ace uhkaa poikaa stiletillään. Nyt Gordie astuu esiin aseen kanssa ja ampuu kerran ilmaan ja osoittaa sillä sitten Acea. Koko porukka säikähtää. – Anna ase minulle, kait sinulla on jotain veljesi järjestä? Ace sanoo Gordielle. Se saattoi olla hankalasti sanottu sillä poika vetää aseen iskurin taakse ja tuijottaa kiusaajaansa. – Aiotko ampua meidät kaikki? Ace kysyy. – En. Ainoastaan sinut, Gordie toteaa kylmästi.

Jengi vetäytyy kostoa vannoen. Gordie päättää ettei kukaan ilmoita ruumiista vaan he soittavat nimettömän puhelun että viranomaiset löytävät ruumiin.

Elokuvan lopussa palataan kirjailija Gordien aikuisuuteen ja muistoihin. Poikien porukka hajosi pikkuhiljaa; heti kouluista päästyään Vern päätyi naimisiin ja tuli isäksi. Aina ärhentelevä sotasankarin suojaavaa uhoa tarvitseva Teddy yritti päästä armeijaan siinä onnistumatta ja joutui jopa vankilaan. Gordie menestyi hyvin koulussa ja hänestä tuli kirjailija ja kahden pojan isä. Toivottomaksi tapaukseksi itsensä kokenut Chris pääsi ylemmille kursseille Gordien kanssa ja valmistui lakimieheksi. Hän meni oikeudentuntoisena ja ainaisena sovittelijana katutappelun väliin ja tuli itse puukotetuksi kuoliaaksi.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Gordie aikuisena viimeistelee näitä muistoja käsittelevää kirjaansa ja lähtee sitten pelaamaan pihalla poikiensa kanssa palloa. Sukupolvikokemus on uudella kierroksella: hänellä on samanikäisiä poikia kuin tarinan pojat olivat. Romaanissani Ifa (2013) olen samoissa tunnelmissa:

On viimeinen kesä jolloin vaellan kavereitten kanssa suolle tai metsään kuten ennenkin rakentamaan majaa, jonka valmistumiseen menee viikkoja. Lopulta istumme sen kosteassa havuilta tuoksuvassa kohdussa ja syömme eväitä hämmentyneinä; mitä teemme nyt kun työ on valmis?

Poljemme järvelle uimaan ja lojumme vilteillä takapihalla sarjakuvalehtiä lukien, potkimme jalkapalloa ja painimme iltakostealla nurmikolla ja tunnemme sanattomasti kuinka olemme kavereita ikuisesti ja samalla ettei mikään tule olemaan niin kuin ennen.

12-vuotiaat esinuoruusikäiset pojat ovat vedenjakajalla: he eivät ole enää latenssissa leikkiviä huolettomia pikkulapsia, mutta eivät vielä nuoruusikäisiäkään joita hormonit heittelevät sinne ja tänne. Vanhempiturva on edelleen tärkeä kotisatama, mutta myös maailmaa tutkitaan innokkaasti. Lapsuuden lämmöstä irtaantumisen muutokset väreilevät ilmassa. Jokainen pojista, ehkä Verniä lukuun ottamatta, kertoo vaikeista suhteista vanhempiin. Heidän varaansa eivät pojat paljoa laske: irtaantuminen on alkanut, mutta kovin aikaisin. Myös siksi poikaporukka on erityisen tärkeä kaikille.

Yhdessä tekeminen, seikkailu, painiminen, rähinä, kiusoittelu ja pohtivat hetket täyttävät poikien maailman aamusta iltaan. Muutos on tulossa, mutta millainen? Koulumaailmassa astutaan seuraaville portaille ja epävarmuuskin voi tämän myötä kasvaa; onko minusta mihinkään? Poikajoukko on kuin heimo, joka tukee toisiaan perheen tavoin. ”Ole tukenani” lauletaan elokuva tunnuskappaleessa Stand by Me (Ben E King, 1961)

Elokuva kuvaa kasvamisen kysymyksiä arkisesti ja suoraan. Myös asosiaalisuus on tärkeä teema: seuraavatko pikkupojat isompien tietä piittaamattomiksi tyhjäntoimittajiksi, tai ainakin sellaisen peesaajaksi, vai pystyvätkö he parempaan – ja haluavatko he edes sitä? Nujertaako alhainen sosiaaliluokka, mielisairas isä tai masentunut perhe toiveen kasvaa ja kehittyä kunnon miehiksi? Chrisin kypsyys ja tuki auttavat Gordieta käsittelemään ja kestämää veljen menetystä ja myös astumaan kiusaajiaan vastaan. Gordie taas antaa ryhmälle uuden moraalikoodin; emme voi käyttää kuollutta poikaa keinona saavuttaa mainetta. Matkan tarkoitus ei ollut se, vaan matka itsessään.

Nuori tarvitsee kanssakokijoita, yllyttäjiä, ystävän olkapäätä, lojaalisuutta. Myös vihan ja pelon kohteille on käyttöä omien tunteiden ja rajojen löytämisessä. Hän tarvitsee sekä rinnalla- ja perässä kulkijoita, että niitä, jotka menevät ensin heikoille jäille. Myös vanhempia tarvitaan tietysti sekä turvan että rajojen antajina, mutta myös henkilöinä, jotka lopulta jätetään – tavalla tai toisella. Kun varsinainen nuoruusikä alkaa kasvuun tarvitaan näiden lisäksi myös paljon mielikuvitusta ja joskus kättä pitempää. Tältä se saattoi tuntua 1970-luvulla:

Emme tarvitse todellisuutta vaan unelmia. Alamme kuvitella itseämme joksikin tullaksemme sellaisiksi, eikä kukaan häiritse toisen haaveita, ettei itse tulisi häirityksi. Varsin rajoittunut kitaransoittotaitoni ja orastavat bändit tekevät minusta uuden ihmisen omissa ja myös kavereiden silmissä. Olen muusikko, ennen kuin osaan edes soittaa kunnolla. Hiusten kasvu kiihtyy paikkakunnalla huolestuttaviin mittoihin, eikä leveälahkeisilta farkuilta välty kukaan. (Ifa, 2013).

Kasvaminen nuoreksi avaa mahdollisuuksia, mutta se merkitsee myös sopeutumista todellisuuteen uudella tavalla: kyky siittää, synnyttää ja tappaa on todellista. Kasvaminen on myös menettämistä, jotain katoaa ja uutta syntyy tilalle. Nuoruusikä merkitsee myös uutta ajan tajuamista: läheisten ja oma kuolema on osa todellisuutta kuten onnettomuudessa kuollut ikätoveri todistaa – ja tietysti Gordien isoveljen menehtyminen. Kulttuuri ja yhteiskunta antavat kehitykselle raamit, mutta itse kasvu on sisäinen tapahtuma ja juuri sitä Viimeinen kesä niin hyvin kuvaa.

Lapsuuden viimeinen kesä on nuoruuden ensimmäinen.

Ei ole internet-yhteyttä