syys 11, 2023 | Psykoterapia, Yleinen
Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
heinä 5, 2023 | psykoterapia, Yleinen
Tässä muuttomyllyssä jostain laatikosta käsiin osui Kalevassa joskus 1980-luvulla (ehkä 1983-4, joku muistaa) julkaistu psykoanalyytkko Tor-Björn Hägglundin (1928-2004) luennosta toimittaja Vuokko Rädyn ammattitaidolla koostettu kirjoitus . Yhä edelleen ajankohtainen – monellakin tapaa.
Masentunut lapsi hyökkää ja häiritsee
Epäsiistin, valehtelevan ja varastelevan koululaisen kuoren alta saattaa löytyä masentunut, varhaisen lapsuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa pettynyt lapsi, joka epätoivoisesti hakee opettajastaan hyväksyvää, ymmärtäväistä ja huolta pitävää äitiä, riippumatta siitä onko opettaja mies vai nainen.
Nenälle hyppivä ärsyttäjä, härnäävä kiusankappale taas voi etsiä opettajastaan isää, joka vähän katsoisi missä ”meidän poika” menee. Pahoja koululaisia ei itse asiassa ole olemassakaan. On van erilaisia lapsia. Niitä, jotka ovat varhaisvuosinaan eläneet turvallisessa äitiydessä ja niitä, jotka ovat jääneet sitä vaille ja jotka vielä uskovat, että turvallinen isä tai äiti voi löytyä opettajainhuoneesta, kun vaan jaksaa tarpeeksi kauan ovella potkia ja kiroilla.
Kun psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund puhui perjantaina Oulussa opettajille ja kasvatustieteen tutkijoille kasvatuksen mahdollisuuksista psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa, satapäinen kuulijakunta istui hiiren hiljaa. Lapsi peilaa aina opettajaansa niitä kokemuksia, joita hänellä on varhaisvuosien tärkeimmistä ihmissuhteista, isästä ja äidistä. Jokainen opettaja astelee sijaiskasvattajan saappaissa, halusipa hän tai ei.
Tunne itsesi ja oppilaasi
Tor-Björn Hägglundin mielestä ainoa tapa edistää kasvatusta on se, että kasvattaja tietää mahdollisimman paljon itsestään ja kasvatettavastaan. Ymmärtääkseen vaikean oppilaan käyttäytymistä opettajan pitäisi kuvainnollisesti astua tämän lapsuudenkammariin, kehdon äärelle, koska sieltä löytyy järkeä ja mielekkyyttä pirullisimmankin oppilaan hämmentäviin ja jopa vihaa herättäviin tunteisiin.
”Psykoanalyysi ei tutki kasvatusta menetelmänä vaan sitä, miten kasvatus vaikuttaa ihmiseen. vaikutukset voivat olla hyvinkin yllättäviä”, Tor-Björn Hägglund kertoi. Kun seitsenvuotias tulee kouluun, hän ole viaton ja puhdas kuin huolella pyyhitty liitutaulu. Päinvastoin; hänen mielensä on täynnä kokemuksia ihmissuhteista.
Jos lapsi tulee kodista, jossa hänelle ollaan oltu julmia ja välinpitämättömiä, opettaja saa tuntea sen nahoissaan. ”Lapsi ei tee tätä pahuuttaan vaan yrittää kehittyä. Kasvattaja voi reagoida lapsen käyttäytymiseen kahdella tavalla, joko moitteilla, syytöksillä tai kostolla tai ymmärryksellä. Opettajasta itsestään riippuu, kuinka paljon hän sietää syytöksiä ja loukkauksia ja hävyttömyyttä.
Mitä enemmän opettaja reagoi antamalla takaisin samalla mitalla, sitä varmemmin opettaminen vaikeutuu. Lapsi pettyy ja masentuu entisestään, jos opettajakaan kestä hänen sietämätöntä käyttäytymistään. Kasvattaja voi suhtautua lapsen vaikeuksiin myös ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella ja antamalla ”itsestään” oikeaa tietoa. Hän voi hienovaraisesti osoittaa, että oppilas on väärässä ja että hän ei ole samanlainen kuin ” kaikki muut”.
Tor-Björn Hägglund ei tuomitse sen koommin opettajia kuin vanhempiakaan. ” Ei ole helppoa opettajan paljastaa omaa persoonallisuuttaan joukolle, joka koko ajan kyttää, mihin voisi iskeä. Mutta luulen, että jos opettaja uskaltaa kertoa itsestään, asenteestaan elämään ja omaan oppiaineeseensa, se herättää lapsissa arvostusta ja läheisyyttä”.
”Suurin osakasvusta ja kehityksestä tapahtuu samaistumisen kautta. Jos opettaja vastaa vihaan vihalla, oppilas hylkää hänet.”
Hyökkäävä lapsi on masentunut
Kun Tor-Björn Hägglund puhuu äitiydestä, hän ei tarkoita sanalla yksinomaan naista. Varhaisina vuosina lapsella on ykkösäiti ja kakkosäiti, siis äiti ja isä. Riittävän hyvä äitiys antaa lapselle antaa lapselle hänen tarvitsemansa perusturvallisuuden.
Lapselta voidaan riistää äitiys ilman että vanhemmat tekisivät sen tahallaan tai ilkeyttään. Äiti saattaa olla masentunut, isää ei ehkä ole. Äitiyden riistoon voi olla lukemattomia syitä. Äitiyden riistolla, johtuipa se mistä tahansa, on usein voimakas vaikutus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lapsi vetäytyy kuoreensa, masentuu ja hylkää. Masentunut lapsi ei kulje siipi maassa hartiat nuupallaan, vaan on hyökkäävä, syyttelevä ja aggressiivinen. Hän ”kertoo” omasta toivottomuudestaan ja avuttomuudestaan.
”On lapsia, joilla on vielä toivoa. Depressiivinen lapsi, joka vielä toivoo löytävänsä opettajastaan äitiyden, ei osaa sanoa: rakasta minua, pidä minusta. Hän saattaa kastelullaan ja tuhrimisellaan kysyä, missä on se äiti, joka pesee, kampaa ja rakastaa. Lapsen tavat ovat mielekkäitä, eivät pahoja ja rumia.
Toivoton on tuhoisa
”Jos toivo kuolee, lapsi ei enää usko löytävänsä aikuista, joka haluaisi olla hänelle hyvä. Tämä ilmenee vaikeana asosiaalisuutena ja tuhoavana käyttäytymisenä. Nämäkään lapset eivät ole tuhoavia pahuuttaan, vaan siksi, että heidän toivonsa on mennyttä, he eivät enää kestä, vaan ovat räjähtämäisillään kappaleiksi. Jos he ovat luokassa, he riistävät, kuten heitäkin on riistetty. Jos heidät poistetaan luokasta, oppiminen muuttuu miellyttävämmäksi, mutta mitä tarjottaisiin heille?”
Tor-Björn Hägglund kertoo, että kun nämä lapset pääsevät psykoterapiaan, he ensimmäisen vuoden aikana tuhoavat kaiken. Ensimmäinen toipumisen merkki on se, että lapsi ”johdattelee” terapeuttinsa varastamisensa aarteiden kätköille. Hägglundin mielestä on parempi lähettää tallaiset lapset turvalliseen ja hoidolliseen paikkaan kuin pitää heidät väen väkisin tavallisessa luokassa, jossa sinänsä ymmärrettävät syytökset ja viha vain vahvistavat heidän tuhoisaa käytöstä.
Poliisi voi korvata isän
Kun lapsi on menettänyt turvallisen äitiyden, hän noin kolmen vuoden isäisenä kääntyy toiveikkaana isän puoleen; löytyisikö sieltä ymmärtämystä ja turvaa. Isästä tulee ihanteiden ja yliminän edustaja, jota palvotaan ja pelätään. Lapsen moraali kehittyy sen mukaan, onko isä turvallinen vai ankara ja vaativa.
Monet masentuneet, huonossa äitiydessä kasvaneet lapset ovat yksinkertaisesti likaisia ja rähjääntyneen näköisiä. ”Miesopettajaa tämä ei niinkään häiritse. Jos lapsi sen sijaan on kasvanut toivottomuuteen suhteessa isään, hän voi koko ajan etsiä, missä on se isä, joka kasvattaisi ja ohjaisi. Hän hyppii nenille ja tämä taas ärsyttää enemmän miesopettajaa kuin naista”.
Tor-Björn Hägglund kertoo, että psykiatrisissa hoitopaikoissa on monia nuoria, jotka isää etsiessään menevät yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes , kunnes vastaan tulee ”isä”, poliisi. Yleensä he silloin rauhoittuvat. Poliisit hoitavatkin Hägglundin mielestä ”isyytensä” luontevasti toteamalla, että nämä ovat niitä ”meidän poikiamme”. Lapsi siirtää sekundäärikasvattajaan – opettajaan, poliisiin tai psykiatriin – ne tunnesuhteet, jotka hänellä on omaa isää tai äitiä, tai molempia kohtaan.
”Olisi tärkeää, että lapset saisivat koulussa kasvaa omien tarpeittensa mukaan, eivätkä tyydyttääkseen kasvattajan tarpeita, eivät tukeakseen kasvattajan itsetuntoa vaan omaa itsetuntoaan”. ”Sadomasokistisen tilanteen syntymistä luokassa pitäisi välttää. Tiedän tapauksia, jossa oppilas on ajettu ulos luokasta kun hän hädin tuskin päässyt ovesta sisään”.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud on sanonut: ei ole mitään kun niin vaikeaa kuin kasvattaminen ja politiikka. Liekö ääni kantautunut naapurikabinetissa istuneen työvoimaministeri Urpo Leppäsen korvin, kun Tor-Björn Hägglund käänsi vanhan viisaan Freudin sanat toisin päin; ei ole mitään primitiivisempää kuin kasvattaminen ja politiikka.
maalis 12, 2023 | Yleinen
Kaleva julkaisi tämän 12.3.2023 mutta koska kaikilla – jos ketä kiinnostaa – ei ole pääsyä Kalevan verkkojulkaisuun olkoon se myös täällä.
Nuorten mielenterveysongelmat, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Onko vanhempien riittävä läsnä oleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus kadonnut niin ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia? Monia auttamisen keinojakin on esitetty, joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” -slogan särkee kokeneen nuorisoterapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi?
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Latenssi-iän suhteellisen rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana nuoruusikään (12/13 – 22/23) rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä ja omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Läksyjäkin pitäisi lukea, oma huone siivota, ovia paiskoa ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Ajoittainen alakulo, ahdistus, innostus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta.
Nuoruusiän aikana vanhempien ero, nuoren oma tai läheisen sairaus tai jopa kuolema, muutto toiselle paikkakunnalle, kaveripiirin ristiriidat, kiusatuksi tuleminen, kohtuuttomat menestysvaatimukset koulussa jne. voivat suistaa nuoren syvän ahdistuksen valtaan. Ylisopeutuva, tunteensa kätkevä tai tukahduttava nuori on suuressa riskissä juuttua kehityksessään.
Myös sinänsä hyvin toimeentuleva nuori voi oirehtia eri tavoin normaaliin kehitykseen kuuluvasta regressiosta johtuen kun lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mielen näyttämölle; takana voi olla turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, yksinäisyyttä, kenties vanhempien omia ongelmia ja muita asioita, joita lapsi ei ole omin voimin eikä aikuistenkaan tuella voinut käsitellä mitenkään. Tällaiset kokemukset saavat nuoret joskus käyttäytymään aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys niihin tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus antisosiaalisen kehityksen taustoista.
Myös maailmantila vaikuttaa nuorten sisäiseen tasapainoon; ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä masennuksella, passivoitumalla tai aggressiolla. Myös huumeiden käyttö ja alkoholin kanssa läträäminen voivat jättää pysyvän haitan nuorten psyykkiseen ja neurologiseen kehitykseen.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. Tämä koskee kaikkia nuoria, mutta erityisesti eri kulttuureista, mahdollisesti kriisialueilta tulevia nuoria ja varsinkin jos heidän perheensä on hajonnut traumoista puhumattakaan. Nuoret tarvitsevat myös ikätovereita, kannustusta, konflikteja ja uutta luovaa nuorisokulttuuria. Myös terapia on paikallaan silloin kun kehitys on juuttunut. Tuen ja mahdollisen hoidon tulee olla saatavilla nopeasti. Sen tulee perustua nuoruusiän kehityksen ymmärtämiseen. Oli kyse terapiasta, sosiaalisesta tuesta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviitä ja säännöllisiä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että aikuisen ja nuoren välille ja nuorten kesken voi syntyä luottamusta, riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ne vaikeuttavat kypsän aikuisuuden syntymistä ja sitä kautta tulevan sukupolven kasvattamista.
joulu 7, 2022 | Yleinen
Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvassa seurataan Puu-Raksilassa, asuvien 10-14 -vuotiaiden poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkailla ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä, kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla.
Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön.
Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantti Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin. Muiden halutessa olla sankareita saatellen naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se, että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti, ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.
Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “
Saadakseen helpotusta ulkopuolisuuden tunteeseensa ja ahdistukseensa Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartausrukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.
– Pikkukeikka vaan ja pullukkaa odottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.
Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.
Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin, jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, mutta heti jos oma etu vaatii, hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään, hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä, koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake antisosiaalisen nuoren tavoin kokee, että kun kukaan ei piittaa hänen tunteistaan, niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.
Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer.” Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.
Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuminen merkitsi Jakelle sisäistä murtumista. “Monesti Jakea yksin ollessa pelotti, lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta. Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen, mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua”, Rintala jatkaa.
Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa, jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua, mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa, surua ei ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään. Jakelle se merkitsee hänen tunteittensa kieltämistä ja yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta.
Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menee myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii, että mennään oikein pirssillä. Taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi! Siellä juodaan portteria ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan, kypsemmät pojat eivät voi siihen enää suostua.
Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä, kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava, että muistelin sen kestäneen hyvin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta, kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva kyetäkseen etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.
Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen, koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. Etäinen isä ei kykene olemaan samaistumisen kohteena, mutta ei myöskään vastustajana iänmukaisessa ikäpolvitaistelussa jonka avulla irtaannutaan lapsuuden vanhemmista.
Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä, ja jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan, voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä kestä sitä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia joihin samaistua kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.
Jaken pohdiskeluissa on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta, kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät, että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.
Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.
Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään, on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.
”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (Toiviainen, S 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.
Pojat on elokuva kasvusta ja kuolemasta. Intiön hautausmaa ja sankarivainajien valkoiset ristit leikkaavat poikien elämää moneen kertaan. Kuolema on kaikkialla; rintamalla, isien poissaolona, ruumisjunissa, papin ja opettajien isänmaallisissa uhrimieltä hehkuvissa puheissa, ammuksen varastamisessa ja kahden tuiralaisen kuolemassa, Immun veljen kaatumisessa ja myös Jaken menetyksessä; isä on kadonnut hänen elämästään ja äiti ei rakkaudenhuumassaan piittaa pojan tarpeista ja lähtee lopulta saksalaisen mukaan. Elokuvassa Jaken kuolema on sisäinen, kirjassa konkreettinen.
Pojat-kirjan ja elokuvan punaisena lankana kulkee poikien halu kasvaa miehiksi sodan aikana. Poikajoukon eri-ikäisten jäsenten voikin nähdä edustavan kasvavan pojan eri puolia. Immun kypsymättömyys ja naiivius johtavat koko ajan kohti suurempaa sisäistä ja sosiaalista kasvua kun taas Jaken asosiaalisuus ja masennus vievät kohti umpikujaa.
Paavo Rintalan oma isä oli kaatunut Talvisodan lopussa 1940. Samassa taloudessa jonkin aikaa asunut eno on saattanut olla hyvin tärkeä silta miesten maailmaan. Rintala oli jo varhain hyvin kiinnostunut uskonnosta, filosofiasta ja loi mittavan uran kirjailijana. Hän sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1956, 1963, 1966, 1972, 1973 ja 1991. ”Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla”, Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. Kirja kuvaa hyvin kuinka aikuisia samaistumiskohteita oli sodasta huolimatta koko ajan saatavilla; jos ei isä niin veljiä, muita sukulaisia, naapureita, opettajia, pappeja, saksalaisia sotilaita, konduktööri.
Mieleni tekee myös kysyä miksi Rintala tappaa Jaken kirjan lopussa? Kuoliko siinä symbolisesti pojan riippuvuus lapsuuden äitiin ja/tai tiivistyikö sen kautta nuoruusikään astuvan pojan isäturvan menettämisen trauma, ja mahdollisesti isän väkivaltainen kuolema sodassa, kuten Rintalalle itselleen tapahtui 10-vuotiaana, nyt Jaken kokemuksena kirjan sivuilla?
Artikkeli on lyhennelmä artikkelista Pojat – kuolema Raksilassa joka on julkaistu aikaisemmin kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapia-säätiö (2009) ja kirjassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä- artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).
kesä 10, 2022 | Kirjallisuus, Yleinen
IFA on nostalginen, hauska ja koskettava kertomus kitaroista, koripallosta, rock’n’rollista, poissaolosta, kaivoksesta, koulusta, sodista, muistamisesta ja unohtamisesta, värisevistä kesäilloista, kaukopartiomiehistä, pakkasesta, Aku Ankasta, Olavi Virran kitaristista, Dannysta ja Johnnysta, Hurriganesista ja Deep Purplesta.
IFA on ennen kaikkea kertomus kadonneista isistä ja eksyneistä pojista, autoista, ihanista naisista ja janosta, joka ei lopu juomalla. Kirja kairaa tarkalla syvyyspsykologisella otteella näytteitä neljän sukupolven ajalta ja vie lukijansa matkalle Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan ja Venäjälle sekä Ouluun. Kaikki mitä oli, on aina.
IFA on yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja samalla koskettava tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.
Saatavissa suoraan minulta (20€+posti), (verkko)kirjakaupoista ja täältä
https://www.bod.fi/kirjakauppa/ifa-jukka-tervo-9789528045540
”ISÄÄ ETSIMÄSSÄ KADOTETUSSA MAAILMASSA
Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.
Tervo uuden romaani alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.
Romaanin lähtökohta on hieman lavastetun asetelmallinen, mutta onneksi Tervon aito kertojanote ei suostu vain kuvittamaan psykologian klassisia riippuvuuksia. IFA on muusikon kasvutarina ja siksi kitaran soinnut ja ajan rockkappaleet vilisevät tuhkatiheään romaanin sivuilla. Yksi ja toinen jankuttaa Remusta ja Hurriganesista, mutta Juke on progemiehiä.
Romaani liikkuu Oulussa ja Oulun läänissä ja kuvaukset muutamista paikkakunnista kuten Otanmäestä ovat upeaa proosaa myös korkean realismin tasolla.
Rattori-lupin tunnelmat liikkuvat hieman yksityisemmässä sfäärissä, mutta hauskaa luettavaa nekin ovat, ainakin sellaiselle, joka on samoihin aikoihin liikkunut samoilla kulmilla. Lapsuuskuvauksena Jukka Tervon kirja rinnastuu toiseen pohjoisen poikaan Jari Tervoon ja hänen romaaniinsa Esikoinen. Tähän tyyliin. On 22. marraskuuta 1963 ja Kennedy ammutaan. ”Äiti on järkyttynyt ja minä myös, koska äitikin on”.
Jukka Tervon IFA noukkii kaikki nuoruuden kipeydet niin ahkerasti, että romaani toimii puhdistavana kokemuksena. Mennyt ei palaa, mutta se on voimallisesti läsnä meissä ja niin pitääkin olla. Menneet traumat ja kaihon karavaani kättelevät toisiaan”.
Olavi Jama Kaleva 7.11.2013
