Suru

Suru


Kalevalan päivän kunniaksi runo teoksesta
RUNOT (2019)
 
SURU
 
Silti suruvalvojat istuvat
huoneitten nurkissa äänettöminä
havupuina virsiä katseet
alas painettuina hyräillen.
 
Hädän hetkellä vanhempieni
kokemukset alkavat raapia
minua sisältäpäin kuin maitorupea.
 
Kädet kaivovedenkylminä ne
katsoivat pälyillen kaukaisuuteen
atooppiset ranteet hankaimiin
köytettyinä.
 
Myös metsä aidan takana iltaisin
on täynnä ahdistuneita lintuja
ja Sputnikin sumuvalot haravoivat
pilviä kuin valtavan hyönteisen
tuntosarvet.
 
Joskus käyn tarkistamassa
ovatko lasten sykemittarit
vielä lämpimät ja herkät.
 
Näiden kokemusten viesti
on yksinkertainen
eikä sitä ihminen ymmärrä.
 
Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Ei ole olemassa huonoja tai hyviä runoja. Runo joko on runo tai ei ole. Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija. Viime syksynä julkaistusta teoksestani RUNOT (2019) ei ole ilmestynyt yhtään lehtiarviota. Tämä ei ollenkaan yllätä enkä edes valita siitä; tällaista tämä nyt vaan on. Sen sijaan muutama kirjabloggari on ilahduttavasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa kirjani parissa:

https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.html

http://monasteri.fi/2020/01/08/hamahakkihamarasta-lantion-pajukoriin-ajatuksia-jukka-tervon-teoksesta-runot-1995-2017/

Kirjani esipuhe on tällainen.

Saatteeksi

Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään. 

Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus. Kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon. 

Ei koskaan, aina (1997) on teos äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta sekä siitä kun kevät räjähtää käsiin. Kirjoitan myös sodasta ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista, jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta. 

Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua. 

Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään. 

Lämmin kiitos Suomen Kirjailijaliitolle saamastani apurahasta tämän teoksen viimeistelyyn. 

Oulussa 9.3.2019 

Jukka Tervo

Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. On viimeinen kesä ennen yläasteelle siirtymistä, ehkä viimeinen kesä lapsuutta ja poikaporukan veljeyttä ennen nuoruuden uusia tuulia. Mikä saa neljä 12-vuotiasta kaverusta kulkemaan jalan pitkän matkan nähdäkseen ikäisensä pojan ruumiin? Tätä tarinaa kirjailija Gordie Lachance (Wil Wheaton) kertoo aikuisena muistellessaan lapsuuttaan ja ystävyyttään kolmen muun pojan kanssa. Elokuvan Stand By Me (Viimeinen kesä, 1986) ohjasi Bob Rainer ja se perustuu Stephen Kingin romaaniin The Body (1982).

Ankarissa kotioloissa kasvanut ja muiden silmissä luuseriksi syntynyt ja itsensä sellaiseksi kokeva Chris (River Phoenix) on Gordien läheisin ystävä. Silmälasipäinen Teddyn (Corey Feldman) perhe on kaupungin pohjasakkaa, isä on väkivaltainen ja mielisairas. Poika ärhentelee, soittaa suutaan ja on herkkä loukkaantumaan varsinkin kun isää loukataan. Vern (Jerry O’Connell) on porukan lapsellisiin pullukka höpöttäjä, mutta muiden kiusoittelusta huolimatta ryhmän täysivaltainen jäsen. Poikien majassa poltetaan tupakkaa ja pelataan korttia ja ollaan olevinaan. Vern kertoo kuulleensa salaa isolta veljeltään että kaupunkia puhuttaneen kadonneen pojan ruumis saattaisi olla kaukana radan varressa. Päällimmäinen syy pojan ruumiin etsinnöille on halu tulla huomatuksi; ehkä löydöstä kirjoitettaisiin lehdissä ja heitä pidettäisiin sankareina.

Vernin isoveli kuuluu parikymppisten tyhjäntoimittajien porukaan, jota johtaa väkivaltainen Ace (Kiefer Sutherland). Myös he lähtevät etsimään kadonnutta poikaa. Gordien elämä varjostaa ihaillun isoveljen kuolema ja siitä seurannut koko perheen masennus. Muistona hänellä on velipojalta saatu lippis. Juuri sen kriminaali Ace ottaa väkisin Gordielta. Pikkupoikien on pakko alistua lähes aikuisen miehen terroriin.

Matkalle lähtiessään Chris kätkee makuupussiinsa isältä varastamansa pistoolin. – Haluatko olla Yksinäinen ratsastaja vai Cicso Kid? hän kysyy Gordielta, joka luulee aseen olevan lataamaton, mutta mitä vielä: poika ampuu vahingossa roskapönttöön reiän. Pojat juoksevat nauraen pakoon.

Neljän pojan tutkimusmatkalla koetaan monenmoista; rahat ovat heti lopussa, yöllä pelätään yhdessä ja erikseen, ilkeä hurtta ajaa poikia takaa, ja junakin on lähellä ajaa poikien päälle kapeaa siltaa ylitettäessä. Mutta pääasiassa on hauskaa: illalla Gordie, tuleva kirjailija, kertoo hulvattomia itsekeksimiään tarinoita mm. piirakansyöntikilpailusta, jossa lihava poika kostaa häntä kiusanneille kaupunkilaisille.

Miehuutta koetellaan erityisesti kun pojat kahlaavat suo-ojassa, jonka niljakkaat juotikkaat tarrautuvat poikien ihoon kiinni. Varsinkin Gordie on hätää kärsimässä kun yksi juotikas on iskenyt kiinni munaskuihin ja verta imevä otus pitää repiä sieltä irti. Ei ihme että poika pyörtyy, mutta kesken ei matkaa jätetä.

Vaikka pikkupojilla on monenlaista hankalaa ja traumaattista koettuna he ovat toisilleen lojaaleja eloisia touhottajia kun taas isojen poikien jengi on asosiaalisella tiellään jo aika pitkällä. He viettävät aikaansa ilkivaltaa tekemällä ja räyhäämällä. Kaikki jengin ristiriidat ratkaistaan Acen uhkaamalla väkivallalla.

Lopulta pienempien poikien nelikko löytää junan paiskaaman ikätoverinsa ruumiin pensaikosta. Gordie alkaa itkeä koska hänelle tämä matka ei merkitsee vain kasvun riittiä, vaan myös oman veljen kuoleman läpikäyntiä: kaiken lisäksi hän kokee että isä olisi toivonut hänen kuolleen isoveljen sijasta. Tätä aina lojaali Chris ei suostu uskomaan ja lohduttaa kaveriaan.

Myös isot pojat pöllähtävät paikalle, ja Ace vaatii ruumista itselleen. Chris käskee hänen mennä nussimaan äitiään! Tästä raivostunut Ace uhkaa poikaa stiletillään. Nyt Gordie astuu esiin aseen kanssa ja ampuu kerran ilmaan ja osoittaa sillä sitten Acea. Koko porukka säikähtää. – Anna ase minulle, kait sinulla on jotain veljesi järjestä? Ace sanoo Gordielle. Se saattoi olla hankalasti sanottu sillä poika vetää aseen iskurin taakse ja tuijottaa kiusaajaansa. – Aiotko ampua meidät kaikki? Ace kysyy. – En. Ainoastaan sinut, Gordie toteaa kylmästi.

Jengi vetäytyy kostoa vannoen. Gordie päättää ettei kukaan ilmoita ruumiista vaan he soittavat nimettömän puhelun että viranomaiset löytävät ruumiin.

Elokuvan lopussa palataan kirjailija Gordien aikuisuuteen ja muistoihin. Poikien porukka hajosi pikkuhiljaa; heti kouluista päästyään Vern päätyi naimisiin ja tuli isäksi. Aina ärhentelevä sotasankarin suojaavaa uhoa tarvitseva Teddy yritti päästä armeijaan siinä onnistumatta ja joutui jopa vankilaan. Gordie menestyi hyvin koulussa ja hänestä tuli kirjailija ja kahden pojan isä. Toivottomaksi tapaukseksi itsensä kokenut Chris pääsi ylemmille kursseille Gordien kanssa ja valmistui lakimieheksi. Hän meni oikeudentuntoisena ja ainaisena sovittelijana katutappelun väliin ja tuli itse puukotetuksi kuoliaaksi.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Gordie aikuisena viimeistelee näitä muistoja käsittelevää kirjaansa ja lähtee sitten pelaamaan pihalla poikiensa kanssa palloa. Sukupolvikokemus on uudella kierroksella: hänellä on samanikäisiä poikia kuin tarinan pojat olivat. Romaanissani Ifa (2013) olen samoissa tunnelmissa:

On viimeinen kesä jolloin vaellan kavereitten kanssa suolle tai metsään kuten ennenkin rakentamaan majaa, jonka valmistumiseen menee viikkoja. Lopulta istumme sen kosteassa havuilta tuoksuvassa kohdussa ja syömme eväitä hämmentyneinä; mitä teemme nyt kun työ on valmis?

Poljemme järvelle uimaan ja lojumme vilteillä takapihalla sarjakuvalehtiä lukien, potkimme jalkapalloa ja painimme iltakostealla nurmikolla ja tunnemme sanattomasti kuinka olemme kavereita ikuisesti ja samalla ettei mikään tule olemaan niin kuin ennen.

12-vuotiaat esinuoruusikäiset pojat ovat vedenjakajalla: he eivät ole enää latenssissa leikkiviä huolettomia pikkulapsia, mutta eivät vielä nuoruusikäisiäkään joita hormonit heittelevät sinne ja tänne. Vanhempiturva on edelleen tärkeä kotisatama, mutta myös maailmaa tutkitaan innokkaasti. Lapsuuden lämmöstä irtaantumisen muutokset väreilevät ilmassa. Jokainen pojista, ehkä Verniä lukuun ottamatta, kertoo vaikeista suhteista vanhempiin. Heidän varaansa eivät pojat paljoa laske: irtaantuminen on alkanut, mutta kovin aikaisin. Myös siksi poikaporukka on erityisen tärkeä kaikille.

Yhdessä tekeminen, seikkailu, painiminen, rähinä, kiusoittelu ja pohtivat hetket täyttävät poikien maailman aamusta iltaan. Muutos on tulossa, mutta millainen? Koulumaailmassa astutaan seuraaville portaille ja epävarmuuskin voi tämän myötä kasvaa; onko minusta mihinkään? Poikajoukko on kuin heimo, joka tukee toisiaan perheen tavoin. ”Ole tukenani” lauletaan elokuva tunnuskappaleessa Stand by Me (Ben E King, 1961)

Elokuva kuvaa kasvamisen kysymyksiä arkisesti ja suoraan. Myös asosiaalisuus on tärkeä teema: seuraavatko pikkupojat isompien tietä piittaamattomiksi tyhjäntoimittajiksi, tai ainakin sellaisen peesaajaksi, vai pystyvätkö he parempaan – ja haluavatko he edes sitä? Nujertaako alhainen sosiaaliluokka, mielisairas isä tai masentunut perhe toiveen kasvaa ja kehittyä kunnon miehiksi? Chrisin kypsyys ja tuki auttavat Gordieta käsittelemään ja kestämää veljen menetystä ja myös astumaan kiusaajiaan vastaan. Gordie taas antaa ryhmälle uuden moraalikoodin; emme voi käyttää kuollutta poikaa keinona saavuttaa mainetta. Matkan tarkoitus ei ollut se, vaan matka itsessään.

Nuori tarvitsee kanssakokijoita, yllyttäjiä, ystävän olkapäätä, lojaalisuutta. Myös vihan ja pelon kohteille on käyttöä omien tunteiden ja rajojen löytämisessä. Hän tarvitsee sekä rinnalla- ja perässä kulkijoita, että niitä, jotka menevät ensin heikoille jäille. Myös vanhempia tarvitaan tietysti sekä turvan että rajojen antajina, mutta myös henkilöinä, jotka lopulta jätetään – tavalla tai toisella. Kun varsinainen nuoruusikä alkaa kasvuun tarvitaan näiden lisäksi myös paljon mielikuvitusta ja joskus kättä pitempää. Tältä se saattoi tuntua 1970-luvulla:

Emme tarvitse todellisuutta vaan unelmia. Alamme kuvitella itseämme joksikin tullaksemme sellaisiksi, eikä kukaan häiritse toisen haaveita, ettei itse tulisi häirityksi. Varsin rajoittunut kitaransoittotaitoni ja orastavat bändit tekevät minusta uuden ihmisen omissa ja myös kavereiden silmissä. Olen muusikko, ennen kuin osaan edes soittaa kunnolla. Hiusten kasvu kiihtyy paikkakunnalla huolestuttaviin mittoihin, eikä leveälahkeisilta farkuilta välty kukaan. (Ifa, 2013).

Kasvaminen nuoreksi avaa mahdollisuuksia, mutta se merkitsee myös sopeutumista todellisuuteen uudella tavalla: kyky siittää, synnyttää ja tappaa on todellista. Kasvaminen on myös menettämistä, jotain katoaa ja uutta syntyy tilalle. Nuoruusikä merkitsee myös uutta ajan tajuamista: läheisten ja oma kuolema on osa todellisuutta kuten onnettomuudessa kuollut ikätoveri todistaa – ja tietysti Gordien isoveljen menehtyminen. Kulttuuri ja yhteiskunta antavat kehitykselle raamit, mutta itse kasvu on sisäinen tapahtuma ja juuri sitä Viimeinen kesä niin hyvin kuvaa.

Lapsuuden viimeinen kesä on nuoruuden ensimmäinen.

Taide on taidetta

Taide on taidetta

Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.

Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.

Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.

Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.

Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.

Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.

Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian

Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian

On kovasti mukavaa – ja harvinaista ainakin omalla kohdallani ja runoilijoille yleensä – että joku kriitikko ja/tai kirjallisuusbloggaaja näkee vaivaa ja paneutuu ja kirjoittaa jostain teoksestani niin kuin tässä nyt tapahtuu. Näin se blogi alkaa:

Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian.

”Oululaisen Jukka Tervon (s. 1956) Runot 1995 – 2017 kokoaa yksiin kansiin hänen kuusi runokokoelmaansa – Zerkalo (1995), Ei koskaan, aina (1997), Kaksitoista sinistä kuuta (2007), Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), Ämpärin räminä (2009), Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013) sekä runon romaanista Mariaanien haudalla (2017). Luin tätä kokoelmaa kokonaisuutena, joten en voi arvioida kokoelmia yksittäin. Runoja on 20 vuoden ajalta ja niiden aiheet ovat tietysti moninaiset. Monissa runoissa soi rakkaus musiikkiin, onhan Tervo sekä esiintyjä että ammatiltaan musiikkiterapeutti. Runot keskustelevat Chopinin kanssa ja erityisesti pidin runokirjeistä Jean S:lle…”

Ja jos klikkaat tuosta alhaalta saat sen näkymään kokonaisuudessaan:

https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.

Ei ole internet-yhteyttä