maalis 9, 2021 | Elokuvia, Media, Teatteri
Elokuva alkaa miehen ja naisen monologeilla, joissa he kilvan korostavat toisen hyvä puolia. Tämä ei hyvää lupaa, ajattelee kyyninen katsoja. Eipä niin, kyse on pariterapiaistuntoon tarvittavista kuvauksista, että he muistaisivat miksi aikoinaan rakastuivat ja menivät naimisiin. Tämä käy kipeää varsinkin vaimolle eikä hän suostu sitä lukemaan ääneen.
Ollaan Marriage Story (2019) -elokuvan ytimessä. Korona-aika on niukkaa myös uusien elokuvien suhteen joten uusintakierros on paikallaan. Tämäkin elokuva kestää sen kevyesti. Karismaattinen ja menestynyt teatteriohjaaja Charlie (Adam Driver) ja hänen näyttelijävaimonsa Nicole (Scarlett Johansson) ovat eron partaalla. Asiaa mutkistaa aivan ihana poika Henry (Azhy Robertson), jonka huoltajuudesta taistellaan, vaikka tätä samaan aikaa rakastetaan ja halutaan tälle vain hyvää.
Charlie on uraansa uponnut taiteilija ja erehtynyt sänkyyn työtoverin kanssa. Tämä on tietysti tuskan ja raivon paikka vaimolle. Mutta kysymys on myös siitä missä he loppujen lopuksi haluavat asua, Nykissä, jossa miehen työ on vai Los Angelesissa, jossa vaimo luo uraa ja jossa hänen sukunsa asuu. Kumman työ on tärkeämpi, mitä ollaan sovittu ja mitä ei? Onko ohjaajamies tehnyt vaimostaan tähden vai vaimo ohjaajasta? ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” kirjoitti Leo Tolstoi Anna Kareninassa. Nicolelle ydinkysymys on se, onko hän näkyvä ja merkittävä ilman miestään.
Kun soppaan lisätään vielä pari paholaisen asianajajaa Ray Liotta ja Laura Dern, jotka käyvät heti juridista ja armotonta sotaa rahasta ja lapsen tapaamisoikeuksista alkaa jälki olla rumaa. Kaikki kura kaivetaan esiin. Isä ja äiti ajautuvat syvälle poteroihinsa vaikka eivät sitä oikeastaan halua.
Elokuva koostuu monesta loistavasta monologista ja isän ja ihanan pikkupojan touhuista ympäri Los Angelesia. Erityisen koskettava kohtaus tapahtuu Nicolen kodin pihalla, jonne hän on hälyttänyt Charlien auttamaan myöhään illalla sähköisen portin kiinni laittamisessa. Niinpä se sitten raskaasti ja hitaasti sukeutuukin jättäen molemmat eri puolille aitaa. Isä lähtee omaan asuntoonsa nukkuva poika sylissään. Henry on elokuvan viaton sydän, aito ja rakastettava lapsi.
Teatteriammattilainen Charlie joutuu rakentamaan melkoisen näytelmän sosiaalityöntekijän tullessa tarkastamaan onko hän kunnon isä. Kukkia huoneet täyteen, taulut seinälle ja eikun kokkaamaan. Kahden nuotin intervallilla nariseva puoliautistinen lähes katatoninen sosku on herkullinen kummajainen arvioimassa asiaa, josta ei mitään ymmärrä, ja joka ei näin avaudu kenellekään. Sinällään se ei haittaa koska molemmat vanhemmat ovat kunnon ihmisiä ja hyviä vanhempia pojalleen, mutta huoltajuusriidan Pandoran laatikko on avattu eikä sitä saa enää kiinni. Yksityinen asia arvioidaan viranomaisten toimesta.
Elokuva on puhelias monologivetoinen näyttelijöiden juhlaa. Driver ja Johansson ovat loistavia, he näyttelevät kasvoillaan arkisesti mutta tunteella. Viihde-, komedia-, draama- ja supersankarielokuvista tutut näyttelijät ovat Marriage Storyssa tavallisia. Kaikki katsovat tilannetta omasta vinkkelistään. Katarttinen ja raivoisa riita Nicolen ja Charlien välillä päättyy voimattomiin kyyneliin. Molemmat joutuvat antamaan periksi, he ovat vain ajautuneet erilleen, eikä tilaa olla oma itse oikein tunnu enää löytyvän toisen kanssa. Näin viha muuttuu ajan kanssa suruksi ja asiat alkavat löytää reittinsä.
Kummankaan vanhemmuus ei ole muuttunut miksikään. Tulee mieleen jo edesmenneen amerikkalaisen lapsipsykoanalyytikon Robert Fuhrmanin luento. Hän kertoi syövänsä usein aamiaista terapiakeskuksen lasten kanssa. (Hauska kuvitella iso ikämies pienessä tuolissa alle kouluikäisten joukkoon). Joku lapsista oli tokaissut toiselle lapselle että sinunpa vanhemmat ovat eronneet! Tähän toinen oli tyynesti vastannut etteivät he hänestä ole eronneet vaan toisistaan.
Charlie järjestää työnsä Losiin että voi olla enemmän pojan kanssa eikä tapaamisvuoroistakaan riidellä vaan yhdessä sopien toista arvostaen. Ollaan astuttu voittaja-häviäjä asetelmasta yhteiseen hyvään näissä olosuhteissa. Asianajajille kyse oli bisneksestä ja voittamisesta hinnalla millä hyvänsä.
Loppukohtauksessa Nicolen suku on lähdössä naamiaisiin ja Charlienkin tulee itsestään selvästi mukaan tosin lakana alla kummitukseksi pukeutuneena. Ehkä hän sellaiseksi itsensä aika-ajoin kokikin. Muut esittävät Beatlesin jäseniä. Hyvä metafora sille että joskus vaan asiat päättyvät, mutta ystävyys voi säilyä niin kuin Beatlesin jäsenten välillä taisi tapahtua, vaikka yhtyeen hajoamiseen liittyi varmaan monta riitaisaakin hetkeä.
Ohjaaja Noach Baumbach on itsekin avioerolapsi. Samaa teemaa hän käsiteli niin ikään hienossa elokuvassa The Squid and The Whale (2005).
joulu 18, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Psykoterapia, Teatteri, Urheilu
Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.
Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan.
Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.
Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.
Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.
Siinä on semmoset 320 sivua!
heinä 9, 2020 | Media
Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.
Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.
Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.
Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.
On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.
Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:
Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.
Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Groucho Marxin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.
Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.
Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.
Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):
IDOLS
On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.
Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle
kypsymättömyys on eduksi.
Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksi Tieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaari Gozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.