Taksimiehen poika

Taksimiehen poika

Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.

Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.

Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.

Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.

Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.

Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.

Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:

Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…

Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.

Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).

Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.

Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.

Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:

Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.

Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.

Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:

Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan. 

Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.

Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.

Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.

Siinä on semmoset 320 sivua!

 

Ei ole internet-yhteyttä