huhti 16, 2022 | Musiikki
Susanna Vainiola ja Pekka Laine puhelevat uudessa ohjelmassaan popmusiikista. 14.4.2022 (Areenassa myös) jaksossa aiheena oli Idoli. ”Idolin takia menee taju, hänen puolestaan loukkaannutaan ja hänen yhteydessään ylisanoista ei tule loppua. Idoli -sana tuntuu pitävän sisällään hallitsemattomia tunteita ja sekavaa käytöstä. Usein se liitetään nimenomaan nuoriin tyttöihin. Melkoista tunnemyrskyä idoli tuntuu kuitenkin aiheuttavan myös keski-ikäisessä miehessä ja naisessa…”
Kun Elvikseenkin viitattiin niin pakkohan se oli arkistoista kaivaa tämä 2002 julkaistu juttu (Myös samannimisessä kirjassa kuten kuvassa näkyy).
KETÄ RAKASTAMME KUN RAKASTAMME ELVISTÄ?
Elviksen kuoleman 25. vuosipäivänä 2002 televisiouutiset näyttivät erimaalaisia ja eri-ikäisiä Elvis-faneja idolikseen pukeutuneina laulamassa tai muuten vaan aukomassa suutaan ja ketkuttamassa itseään hyvän maun rajoilla Presley-vainaan kappaleiden mukaan ympäri maailmaa. Mikä ihme saa ihmiset ihannoimaan aikoja sitten kuollutta amerikkalaista iskelmälaulajaa tällä palvonnan vimmalla? Mitä tällöin näemme itsestämme sen lisäksi, että hän merkitsee asiaan vihkiytyneelle mahdollisuutta jakaa, muistaa ja unohtaa nuoruuttaan. Hän jätti lähtemättömän jäljen kulttuuriimme.
Valokuvat koskettavat katsomiseen liittyvää ihailun nälkää; ihaillen katsominen ja katsottavana oleminen on varhaisen rakkaussuhteen toisinto. Lapsi nauttii siitä kuinka hän saa olla äidin ja isän ihailun kohteena ja kuinka rakastavasti – kiitollisesti ilman häpeää – lapsi heitä katsookaan silloin kun hyvä olo on täyttänyt mielen ja ruumiin. Saako Elvis näyttää kätketyn huomion ja rakkauden nälän kipeän tarpeemme? Elviksen kuvissa yhdistyvät kauneus ja komeus, supermiehen machoilu ja mammanpojan pyöreiden poskien rusotus jännittävällä tavalla. Musiikissa viattomuus ja kapina, blues, rock, gospel ja balladit pyörittävät seksuaalisuuden lanteita niin tosissaan, mutta samalla myös itseironisella huumorilla. Kun sanomme, että joku on niin herkkä ja voimakas, saatamme tarkoittaa että hänessä ovat esillä sekä feminiinisyys että maskuliinisuus, niin kuin ne elävät meissä kaikissa tavalla tai toisella – ja erityisesti juuri nuoruudessa.
Samaistuminen ja idealisointi ovat tärkeitä kasvun välineitä varhaisesta lapsuudesta saakka. Nuoruudessa lapsuuden vanhempien paikan ottavat ihaillut urheilu- ja nuorisokulttuurisankarit, jotka merkitsevät väliaikaista irtaantumisen välinettä lapsuuden vanhemmista kohti todellisia omia kykyjä. Ihailun, samaistumisen ja matkimisen kautta saattaa syntyä myös halu tehdä työtä ihaillun henkilön kaltaiseksi pyrittäessä. Kuinka monesta peilin edessä tennismailaa tai vanerikitaraa soittavasta lantiotaan vispaavasta pojankossista tai hiusharjaan hoilaavasta lettipäästä on tullut muusikko tai intohimoinen musiikin harrastaja?
Kehityksen edistyessä nuori vaihtaa kohteitaan kulloisenkin kasvuvaiheen tarpeita vastaaviksi. Samaistumisen voima on läsnä mm. opiskeluihanteiden ja ammatinvalinnan kautta aina uskonnon ja politiikan maailmaan. Äärimmillään se voi merkitä kehityksen pysähtymistä, jopa sokeaa ja antautuvaa palvontaa, jossa minän ja objektin rajat sekä realiteettien taju voivat kadota kuten Pohjois-Koreassa, jonka totalitaarisen Elviksen presidentti Kim Jong Il’n palvonta jos mikä on oopiumia kärsivälle kansalle.
Idealisaatio, ihaillun henkilön kykyjen ihailu ja kielteisten piirteiden pois sulkeminen, voivat toimia toivoa antavana vastapainona sille tavallisuudelle, epävarmuudelle ja arkuudelle, joka jokaisessa meissä sittenkin asuu. Kuolemansa kautta kuolemattomana Elvis kykeni pysäyttämään ikääntymisen kellot. Jos suljemme mielestämme hänen myöhemmin pöhöttyneen olemuksensa, voimme kuvitella ettei vanhuus vaivoineen tullut hänen vitsauksekseen. Että edes jossakin, jonka kanssa kuvitelmissani olen yhtä, on joku, joka on ikuinen nuori, kaunis, voimakas ja ihailtu, köyhän ja kipeän vastakohta.
Voisimmeko Elvikseen samaistumisen kautta kuvitella saavamme hänen viehätysvoimansa, taitonsa, katseenvangitsemiskykynsä ja itsevarmuutensa, joka säteilee hänessä varsinkin nuoruuden levyillä ja dokumenteissa, erityisesti comebackkonsertissa vuodelta 1968? Kun hän laulaa rakkaudesta, kaipuusta, vihasta, intohimosta tai jumalasta, hän laulaa minulle. Kun uppoan hänen äänensä syliin, me laulamme yhdessä, tunnemme yhdessä, kaipaamme ja rakastamme karaokekuppilan nurkassa silmät kiinni kyynelissä. Osaan puhua rakkaudesta kuin Elvis, rakastaa kuin Elvis, olen yhtä varma ja viehättävä kuin Elvis.
Mutta minne katoaa tämä ihmeellinen uni kun avaan silmäni? Olemmeko hukassa ilman Elviksiä, emmekö löydäkään tunteitamme ilman tähtiä? Kestävät todelliset tunteet löytyvät ihan tavallisissa ihmissuhteissa ja elämän risukossa rentun ruusu suupielessä, mutta musiikki voi antaa aivan erityisen illuusioiden ja tunteiden kokemisen mahdollisuuden, joita joskus kykenemme siirtämään kasvumme palvelukseen oikeassa elämässä. Juuri siksi kuorot, yhteislaulut ja karaoket ovat niin tärkeitä laulamisen perinteen ylläpitäjiä. Koskettaessa meitä todella syvältä musiikki koskettaa meissä olevaa hyvää, myötätuntoista, ehkä hieman surumielistä hyvää tahtoa, jonka sisäinen ja ulkoinen arkitodellisuus tuuppaa aivan liian pian taas tukkoon kappaleen loputtua.
Kun tavallisen elämän rankka sormi osoitti myös Kuningasta ja hän turposi ja toikkaroi hovinsa keskellä lääkehumalaan ja yksinäisyyteensä eksyneenä, voimme yhä kokea myötätuntoa. Hän kärsi meidän kaikkien puolesta, hän oli hyvä ja viaton. Luotiinko Elviksen legenda meille markkinamiesten kabineteissa vai loimmeko sen itse? Niin tai näin, Elvis elää ihailijoiden unelmissa ja maltillisempienkin arvostuksessa. Olisihan hänelle mielellään suonut tasapainoisen elämän.
Huolimatta kaikesta mitä hänestä on kirjoitettu ja sanottu, emme tunne häntä. Lähes kaikki on kuvitelmaamme ja kertoo meistä itsestämme enemmän kuin kuvitelmiemme kohteesta. Ketä siis rakastamme kun rakastamme Elvistä? Ehkä sittenkin itseämme, unelmiamme ja meissä olevaa pyrkimystä hyvään.
huhti 7, 2021 | Kirjallisuus, Musiikki, Yleinen
Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.
Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.
Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.
Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.
Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.
Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.
Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:
Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…
Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.
Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).
Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.
Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.
Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.
Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:
Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.
Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.
Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:
Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…
