Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Taide on taidetta

Taide on taidetta

Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.

Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.

Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.

Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.

Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.

Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.

Timantit ovat ikuisia mutta ei se riitä

Timantit ovat ikuisia mutta ei se riitä

Huonosta elokuvasta on vaikeampi kirjoittaa kuin hyvästä, vaikka huono ja hyvä ovat kovasti karkeita ja subjektiivisia määreitä. JP. Siilin ohjaama Cheek-elokuva Veljeni vartija (2019) herättää lähinnä ärtymystä: umpileuhka jätkä (Antti Holma kaksoisroolissaan Jere ja Jare Tiihosena) puhelee kameralle ihan omiaan ja angstaa menestymisen paineissa ja ahdistuksensa kanssa tukka öljyssä ökyveneen ruorissa ja ultrauuden urheiluauton ratissa. Mutta tokihan tässä yritetään kertoa pintakiillon takaisia asioita: miksi minulla on paha olla vaikka kaikki on hyvin?

Kaksoisuus on tärkeässä osassa. Jeren lapsena koettu velipojan sairaus uhkaa veljesten yhteyttä ja kun Jare (Cheek) sitten päättää lähteä lukioon on kasvaminen suuren haasteen edessä. Pitäisi kasvaa irti lapsuuden kodista mutta myös veljestä. Tappelijakukot pätkivät kiusaajiaan turpiin, tai muuten vaan, ja aina ensin – kuten isä (Kai Lehtinen) suuressa viisaudessaan on neuvonut ja istuttanut muutenkin poikiinsa että ”muut tekee mitä osaa, Tiihoset tekee mitä haluaa”. Jaren kaksoisveli Jere alkaa ajautua asosiaaliseen maailmaan. Jare, siis tämä Cheek, luo uraa räppärinä ja menestyy kuten tiedetään aina Olympiastadiontasolle saakka. Timantit ovat ikuisia mutta sekään ei riitä. 

Veljesten taustalla piilottelee möykky, poikien mielen syvyyksissä sykyttävä ahdistus, jolle ei muuta nimeä ole, ja jota molemmat ovat juosseet pakoon omalla laillaan; pakkomenestymällä, uhoamalla ja tappelemalla, olemalla kovia jätkiä. Ja tietysti olemalla myös ahkeria ja periksiantamattomia.

Jere luopuu uhoilusta kun säikähtää tappaneensa hakkaamansa miehen. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja hän alkaa oikeisiin töihin ja perheenisäksi. Cheek elää räppitähden märkää unta, mutta menettäessään suuren rakkautensa päättää lopulta ”tappaa” Cheekin, siis luopua urasta. Erittäin fiksu liike henkilökohtaisen jaksamisen kannalta ja ennen kaikkea uran suhteen: kannattaa lopettaa huipulla.

Kun Cheek alkaa opettaa veljensä pikku poikaa Tiihosten väkivallan ja uhon tielle astuu Jere esiin ja ilmoittaa ettei tämä enää käy: väkivallan kierteen on loputtava. Jere pitää pitkän monologin kuinka isän isä hakkasi mummoa ja kuinka isä pani sille topin, väkivallalla tietysti. 

Cheek kärsii vakavista paniikkikokemuksista. Se tarkoittaa pohjatonta ahdistuksen, pelon ja tuhon kokemusta, jonka hallitseminen ymmärtämisestä puhumattakaan on vaikeaa. Möykky löytää tiensä vaikka kuinka juoksisi karkuun. Bipolaarinen mielialahäiriö nähdään psykiatrian parissa perimän aiheuttamana biologisena aivojen sairautena, jota hoidetaan lääkkeillä. Tämä ei kuitenkaan paranna sairautta vaan auttaa tulemaan oireiden kanssa paremmin toimeen.

Psykoanalyyttinen terapia pyrkii ymmärtämään häiriöiden ja ongelmien taustalla olevia psyykkisen kokemusten osuutta. Oireella on mieli. Voisiko kaksisuuntaisen kokemuksen, tämä Eino Leinonkin mainitseman Jumalten keinun, jota Cheekin kappaleessaan siteeraa, ymmärtää myös vakavana masennuksena, jota yritetään paeta raatamisella, ideointimyrskyissä ratsastamisella ja mahtavuusmielikuviin tarrautumalla kunnes arvottomuuden tunne jysähtää taas rintaan. Kokijalleen se ei ole Jumalten keinu vaan helvetti.

On hieman vaikea uskoa että ylisukupolvinen väkivalta siirtyisi noin vain poikien kannettavaksi ilman omaa kokemusta väkivallasta. Olen nähnyt omassa työssäni – ja muutenkin – että vakavasta itsetunnon vajauksesta kärsivät ihmiset, yleensä miehet, ovat hanakoita lyömään toisia myös siksi että ovat itse tulleet kaltoin kohdelluksi. He elävät koko ajan nöyryytetyksi tulemisen pelossa ja pienikin uhka – todellinen tai kuviteltu – saattaa laukaista väkivaltaisen purkauksen. Joskus he provosoivat itsensä siihen jo valmiiksi. Arvottomuuden ja pienuuden kokemus on kerta kaikkiaan liikaa.

Musiikin suhteen ollaan makuasioiden ja kulttuurikokemusten äärellä. Jokainen uusi sukupolvi luo nahkansa myös musiikillaan. Nykyisin se tapahtuu suurelta osin rapilla. Tällaiselle seitkytlukuiselle hippihevarille se kuulostaa aika kapealta, mutta niin taisi Olavi Virta -porukalle Black Sabbathkin kuulostaa. Sanojen etsiminen kokemuksille kirjallisuudessa ja lauluissa on aina tärkeää, tässä elokuvassa kömpelö, mutta hyvin aito möykky-ilmaus kertoo että kyse on sisäisestä asiasta. 

Veljeni vartija on sukulaiselokuva bisnessaarnaaja Jari Sarasvuosta kertovalle Tuukka Temosen 2018 ohjaamalle Valmentaja -leffalle. Siinäkin päähenkilö yrittää päästä lapsuuden traumansa ja ahdistuksensa niskan päälle rahalla, vallalla ja menestymisellä liikemaailmassa. Ja puhumalla. Kovasti sielua skannaava elokuva sekin yrittää olla mutta kolisee sitä itseään jos ei Tatu Sinisalon esittämää Jussi Parviaisen hahmoa lasketa. Aivan hulvaton ja koskettava tulkinta toisen uhopetterin mielestä ja maailmankuvasta. Tokihan on tärkeää muistaa että elokuvien miehet ovat myös älykkäitä ja lahjakkaita asiassaan. Temosen ohjaama Teit meistä kauniin (2016) Apulanta -yhtyeen synnystä onnistui mielestäni kohtuullisen hyvin ja on tarinankuljetukseltaan ja psykologiselta uskottavuudeltaan ihan toisessa sarjassa kuin nämä elokuvat. Siinä teiniepävarmuus ja -uho jalostuvat aikuisen toimeliaisuudeksi, vaikka ainahan rockmuusikko pikkuisen Elvis on koko ikänsä.

Kaikissa kolmessa elokuvassa ollaan saman kysymyksen äärellä: ei pelkästään uran ja ammatin vaan myös oman identiteetin ja itsetunnon rakentamisen maailmassa. Sanojen käytöllä on kasvamisessa suuri merkitys; niillä voidaan lisätä kosketusta ja itseymmärrystä ja olla vuoropuhelussa toisten kanssa, mutta myös peittää.

Ei ole internet-yhteyttä