Tästä on aikaa. Kirjailijaystäväni halusi tavata kahvilla ja arvasin kyllä miksi. Hän oli aloittanut uuden kirjaprojektin, historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen ja oli nyt umpikujassa: mitään ei syntynyt. Hän oli suunnitellut liittävänsä siihen henkilökohtaista pohdintaa ja kokemuksia, jotka ainakin minua kiinnostivat, olkoonkin että se on ihan oma taiteenlajinsa.

Olin pohtinut samaa asiaa usein, mutta juuri silloin erityisesti kun otin toisen painoksen puolifiktiivisestä romaanistani Ifa. Kotikylässäni oli pienet juhlat ja ajattelin myyväni niitä siellä muutaman kappaleen. Kymmenen vuotta aikaisemmin kirjaa meni oikein mukavasti – sijoittuuhan kirja suurelta osin juuri sinne – mutta ei minulla mitään suuria toiveita myynnin suhteen ollut. Olisi hauskaa jos jotain kiinnostaisi edelleen.

Kävi kuitenkin niin, mainostin etukäteen netissä, että moni luuli kirjaani ilmestyneen toisen osan ja sain selittää että toinen painos tarkoitti vain uusintapainosta entisestä. Sekään ei suurta hämmennystä herättänyt, enkä tosiaankaan ollut aikonut tehdä kirjalle jatkoa. Ensimmäiseen romaaniin kulutin kaiken siitä aiheesta, lapsuudestani ja nuoruudestani monilla mielikuvitusosuuksilla täydennettynä. Eihän se mikään myynti- tai arvostelumenestys ollut, mutta tuotti ainakin minulle paljon iloa ja olihan se melkoinen tutkimusmatka itseeni. Paras palaute oli ikätoveriltani, joka sanoi itkeneensä koko kirjan lukemisen ajan. Oletan että hän kaipasi yhteistä nuoruuttamme eikä itkenyt kirjan kehnoa tasoa. Kirjoittamisen merkitystä itselle ja sen luistoa ja jumitusta on siis tullut koettua ja mietittyä.

Mutta kahville siis, ei kun teelle, en juo kahvia. Tilasin suuren kupin vihreää teetä ja gluteenittoman leivoksen, jonka tiesin olevan niin makean että hain hänelle oman lusikan. Ystäväni, hänellä on useita tutkintoja, opintoja myös ulkomailla, julkaisuja ja opetusta yliopistoissa, jyrsi samaa leivosta omalta puoleltaan, kumartui puoleeni ja sanoi ratkaisseensa ainakin yhden ongelman; hän luopuisi kaunokirjallisesta otteesta teokseen ja pitäytyisi tutkijan asemassa.
– Se on minulle kuitenkin tutumpaa.
– Näin varmasti on, vastasin, – voit laittaa sen henkilökohtaisemman kaunokirjallisen syrjään ja palata siihen sitten joskus jos siltä tuntuu, ei se mihinkään katoa. Ja vaikka omaa kokemusmaailmaa kirjassasi ei olisikaan voi olla että se jotenkin resonoi kokonaisuuden sisällä.

Hänen kanssaan on helppo keskustella, koska tiesin jo etukäteen että en osaa antaa hänelle mitään neuvoja, olin lähestulkoon yhtä kokematon kirjoittaja kuin hänkin, ja ettei hän mitään ohjeita tarvinnut, vaan jonkun, jonka kanssa keskustella, ajatella ääneen. Tiesin kokemukseni pohjalta, että työ etenee niin kuin etenee, ei siihen ulkopuolinen pysy vaikuttamaan muuten kuin ehkä uskoa antamalla ja tukemalla. Eksyminen kuuluu kirjailijan työhön ja ryteiköstä hengissä ulos rämpiminen on homman raskain ja samalla paras puoli. Sen sijaan että olisi puhunut kirjoittamisesta, aloin jutella koripallosta olenhan suorastaan koripallomaanikko.
– Tuota en tiennytkään, hän sanoi.
– Meillä on ollut parempiakin keskusteluaihetta kuin urheilu, sanoin ja kaavin lusikkaani lisää makeaa leivosta.

Sanoin katselleni vasta YouTubesta NBA joukkue Golden State Warriorsin valmentajan Steve Kerrin haastattelua, jossa hän kertoi että pelaamisessa tärkeintä on ilo. Kun pelaajat nauttivat tekemisestään he ovat parempia pelaajia. Käytämme runsaasti aikaa siihen että kaikki tuntevat kuuluivansa porukkaan, että perhe ja ystävät ovat myös tärkeitä, ja että pelaajien kanssa keskustellaan tasa-arvoisesti kaikesta, ei ainoastaan pelistä. Valmentaminen ei ole vain kuvioiden harjoittamista ja komentamista. Tietysti voittaminen on tärkeää ja pakollistakin, mutta sinne voi päästä montaa eri reittiä.

Ystäväni kuunteli kiinnostuneena, tai ainakin esitti olevansa kiinnostunut tästä näkökulmasta. Olisin voinut rönsyillä aiheesta vaikka mihin, mutta ymmärsin pysyä aiheesta – juttua kyllä piisaa, olenhan pelannut korista 10-vuotiaasta asti monta kertaa viikossa – että juurin siksi katson juuri tämän joukkueen pelejä. Taito, vauhti ja yksilökyvyn lisäksi yhdessä tekemisen ilo välittyy katsomoon asti.

Ajattelen samoin kirjoittamisesta: senkin pitää olla hauskaa, jos ei ihan iloa koko ajan niin ainakin luovuuden iloa, muutakin kuin väkisin puskemista ja tulos edellä raatamista. Totta kai se on myös sinnikkyyttä ja hyvää selkää vaativa maratoni. Ja toinen asia – en aikonut luennoida hänelle, koska hän tiesi nämä asiat muutenkin – taiteessa minusta ainoastaan henkilökohtainen on kiinnostavaa, ainoastaan se on samalla myös yleistä, se että tekijä on laittanut itsensä siihen.

P.S. kansikuva taisi mennä liioittelun puolelle, mutta suossa sitä usein rämmitään ja joskus aurinko pilkottaa.