joulu 11, 2025 | Elokuvia, Kirjallisuus, Yleinen
Isä oli paljon lyhyempi kuin muistin, korkeintaan 170 senttiä, hoikka ja jäntevä toki, hyvin tumma, ruskeasilmäinen ja komea mies, määrätietoinen ja itsevarma. Hän oli tullut veljeni syntymäpäivää takia ja tietenkin tapaamaan myös minua, mutta meille kotiin hänellä ei ollut asiaa. Veli asui kaverinsa kanssa Osuuskaupan toisen kerroksen poikamieskämpässä. Jos äitini tietäisi isän olevan paikalla hän ryntäisi sisään ja alkaisi haukkua tätä maksamattomista elatusmaksuista ja muista asioista, joita varmasti riittää. Ilman muuta osin oikeutetusti, mutta se rikkoisi kaiken. Tai eihän tässä mitään ehjää ole, mutta edes hetki, yksi kuva, tuokio. Tässä on isä, minä ja isoveljeni, isän näköinen ja oloinen, mutta hän on jo melkein kaksikymmentä ja kuuluu isän maailmaan. Minä en.
Tuosta hetkestä on lähes kuusikymmentä vuotta. On aamu. Isä on juuri herännyt, hän istuu laverisängyn reunalla alushoususillaan tummat hiukset sekaisin ja juttelee ihan mukavia, en muista mitä. Isä pukeutui aina tummiin housuihin ja valkeaan kauluspaitaan, mustat aina huolella lankatut kävelykengät, puvuntakki tietysti, vaikkakin joskus aika nuhjaantunut, niin kuin isänikin.
En saa hänestä mieleeni tarkempaa kuvaa, olen kuin elokuvateatterissa, jonne virtaa jostain ikkunasta valoa, joka haalistaa valkokangasta. Isä on jotenkin etäällä ja elokuvan äänikin on kovin hiljainen, himmeä, vaikka hänen äänensä kyllä muistan. Ja tuleehan se äiti sieltä, mistä ihmeestä hän tiesi isän olevan paikalla, en kai vaan minä kertonut. Ehkä hän haistoi isän veljelleni lahjaksi tuoman samppanjapullon.
Ehkä kerroin, olin äidin 12-vuotias pikkupoika ja kerroin kaiken. Tuon jälkeen en enää mitään. Äitini, vaalea ja räväkkä pohjoiskarjalalainen yksinhuoltaja hakkaa ovea ja huutaa isälle ja uhkaa soittaa poliisit vaikka kukaan ei ymmärrä miksi ihmeessä. Sitten elokuva hajoaa, lähden kai pois, kaikki lähtevät, ja mieleni teatteri on tyhjä. Se on isän kohdalta aina tyhjä. Sitä en useinkaan muista, mutta joskus oikeissa elokuvissa, joissa isä on poissa tai erityisen lämmin, herkistyn. Läsnäolot haalistuvat, poissaolot eivät koskaan.
Tämä on hyvää surua, voimattomuutta, mutta myös toteavaa ja puhdistavaa. Tuo oli viimeinen kerta kun näin isäni, hän kuoli vuosi myöhemmin. Hänen syntymästään tulee ensi jouluna sata vuotta. Ei päässyt edes puoleen väliin. Minulla on ihana vaimo, neljä poikaa ja kolme lapsenlasta. Parasta ikinä. Olen kiitollinen mutta tänään suren.
loka 12, 2024 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Teatteri
Hallituksen kulttuuriin kohdistamat leikkaukset eivät koske ainoastaan taiteilijoita vaan meitä kaikkia. Taide auttaa meitä kohtaamaan itsemme; se voi viedä kohti uusia ajatuksia ja tositunteita. Emme aina pidä niistä, mutta ilman niitä olemme onttoja.
Taide voi myös viihdyttää ja keventää raskasta mieltämme, syväluodata mielemme kellareita ja kertoa ympäröivästä maailmasta uusia asioita. Se vie meidät tiloihin, joihin emme muuten pääsisi. Taide pitää luovuuden meissä elossa; tunteet auttavat olemaan empaattinen ja myötätuntoinen itseä ja toisia kohtaan ja toimimaan yhdessä kotona, koulussa tai työpaikoilla.
Taiteilija on tunne- ja ajatuskätilö, jota ilman ihmisen aito sisin voi tukahtua. Se luo yhteenkuulumisen tunteen, poistaa yksinäisyyden ja eristäytymisen kokemuksen. Olemme sittenkin aika samanlaisia; itkemme yhdessä ja nauramme samoille asioille.
Myös uudet keksinnöt ja innovaatiot edellyttävät luovuutta, kykyä kuvitella, rohkeutta ja kykyä uida vastavirtaan. Jokaisen uuden tuotteen takana on uusi luova oivallus.
”Kulttuurin tulisi olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Nyt ei ole.”
Taide ei ole pyrkimystä valtaan vaan yhdessä kokemiseen. Taide ja kulttuuri etsivät aina uutta ja rikkovat rajoja, mutta ne myös suojelevat ja säilyttävät; kulttuuri on keskeinen osa jokaisen kansan identiteettiä.
Yksinkertaistetut pinnalliset, mustavalkoiset maailmanselitykset ja yltiökaupalliset ”mukatunteet” eivät ole luovuutta vaan propagandaa. Jos yhteiskunta kahlitsee tai tukahduttaa taidetta se tukehtuu itse. Erityisesti kriisiaikoina taide ja kulttuuri voivat antaa toivoa paremmasta. Ihminen, jolla on mielikuvia, selviää elämän kolhuista helpommin.
Ilman taidetta ja luovuutta ei ole kulttuuria, sivistystä eikä humanismia. Ilman niitä ei ole mitään. Juuri näistä syistä kulttuurin tulisi olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Nyt ei ole.
Jukka Tervo
musiikkiterapeutti, laulaja/lauluntekijä ja kirjailija, Oulu
kesä 10, 2022 | Kirjallisuus, Yleinen
IFA on nostalginen, hauska ja koskettava kertomus kitaroista, koripallosta, rock’n’rollista, poissaolosta, kaivoksesta, koulusta, sodista, muistamisesta ja unohtamisesta, värisevistä kesäilloista, kaukopartiomiehistä, pakkasesta, Aku Ankasta, Olavi Virran kitaristista, Dannysta ja Johnnysta, Hurriganesista ja Deep Purplesta.
IFA on ennen kaikkea kertomus kadonneista isistä ja eksyneistä pojista, autoista, ihanista naisista ja janosta, joka ei lopu juomalla. Kirja kairaa tarkalla syvyyspsykologisella otteella näytteitä neljän sukupolven ajalta ja vie lukijansa matkalle Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan ja Venäjälle sekä Ouluun. Kaikki mitä oli, on aina.
IFA on yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja samalla koskettava tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.
Saatavissa suoraan minulta (20€+posti), (verkko)kirjakaupoista ja täältä
https://www.bod.fi/kirjakauppa/ifa-jukka-tervo-9789528045540
”ISÄÄ ETSIMÄSSÄ KADOTETUSSA MAAILMASSA
Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.
Tervo uuden romaani alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.
Romaanin lähtökohta on hieman lavastetun asetelmallinen, mutta onneksi Tervon aito kertojanote ei suostu vain kuvittamaan psykologian klassisia riippuvuuksia. IFA on muusikon kasvutarina ja siksi kitaran soinnut ja ajan rockkappaleet vilisevät tuhkatiheään romaanin sivuilla. Yksi ja toinen jankuttaa Remusta ja Hurriganesista, mutta Juke on progemiehiä.
Romaani liikkuu Oulussa ja Oulun läänissä ja kuvaukset muutamista paikkakunnista kuten Otanmäestä ovat upeaa proosaa myös korkean realismin tasolla.
Rattori-lupin tunnelmat liikkuvat hieman yksityisemmässä sfäärissä, mutta hauskaa luettavaa nekin ovat, ainakin sellaiselle, joka on samoihin aikoihin liikkunut samoilla kulmilla. Lapsuuskuvauksena Jukka Tervon kirja rinnastuu toiseen pohjoisen poikaan Jari Tervoon ja hänen romaaniinsa Esikoinen. Tähän tyyliin. On 22. marraskuuta 1963 ja Kennedy ammutaan. ”Äiti on järkyttynyt ja minä myös, koska äitikin on”.
Jukka Tervon IFA noukkii kaikki nuoruuden kipeydet niin ahkerasti, että romaani toimii puhdistavana kokemuksena. Mennyt ei palaa, mutta se on voimallisesti läsnä meissä ja niin pitääkin olla. Menneet traumat ja kaihon karavaani kättelevät toisiaan”.
Olavi Jama Kaleva 7.11.2013
