kesä 10, 2022 | Kirjallisuus, Yleinen
IFA on nostalginen, hauska ja koskettava kertomus kitaroista, koripallosta, rock’n’rollista, poissaolosta, kaivoksesta, koulusta, sodista, muistamisesta ja unohtamisesta, värisevistä kesäilloista, kaukopartiomiehistä, pakkasesta, Aku Ankasta, Olavi Virran kitaristista, Dannysta ja Johnnysta, Hurriganesista ja Deep Purplesta.
IFA on ennen kaikkea kertomus kadonneista isistä ja eksyneistä pojista, autoista, ihanista naisista ja janosta, joka ei lopu juomalla. Kirja kairaa tarkalla syvyyspsykologisella otteella näytteitä neljän sukupolven ajalta ja vie lukijansa matkalle Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan ja Venäjälle sekä Ouluun. Kaikki mitä oli, on aina.
IFA on yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja samalla koskettava tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.
Saatavissa suoraan minulta (20€+posti), (verkko)kirjakaupoista ja täältä
https://www.bod.fi/kirjakauppa/ifa-jukka-tervo-9789528045540
”ISÄÄ ETSIMÄSSÄ KADOTETUSSA MAAILMASSA
Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.
Tervo uuden romaani alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.
Romaanin lähtökohta on hieman lavastetun asetelmallinen, mutta onneksi Tervon aito kertojanote ei suostu vain kuvittamaan psykologian klassisia riippuvuuksia. IFA on muusikon kasvutarina ja siksi kitaran soinnut ja ajan rockkappaleet vilisevät tuhkatiheään romaanin sivuilla. Yksi ja toinen jankuttaa Remusta ja Hurriganesista, mutta Juke on progemiehiä.
Romaani liikkuu Oulussa ja Oulun läänissä ja kuvaukset muutamista paikkakunnista kuten Otanmäestä ovat upeaa proosaa myös korkean realismin tasolla.
Rattori-lupin tunnelmat liikkuvat hieman yksityisemmässä sfäärissä, mutta hauskaa luettavaa nekin ovat, ainakin sellaiselle, joka on samoihin aikoihin liikkunut samoilla kulmilla. Lapsuuskuvauksena Jukka Tervon kirja rinnastuu toiseen pohjoisen poikaan Jari Tervoon ja hänen romaaniinsa Esikoinen. Tähän tyyliin. On 22. marraskuuta 1963 ja Kennedy ammutaan. ”Äiti on järkyttynyt ja minä myös, koska äitikin on”.
Jukka Tervon IFA noukkii kaikki nuoruuden kipeydet niin ahkerasti, että romaani toimii puhdistavana kokemuksena. Mennyt ei palaa, mutta se on voimallisesti läsnä meissä ja niin pitääkin olla. Menneet traumat ja kaihon karavaani kättelevät toisiaan”.
Olavi Jama Kaleva 7.11.2013
tammi 7, 2022 | Elokuvia, Kirjallisuus, Teatteri
Siis lukemisen. Siihen meni koko joulu. 812 sivua hienosti kirjoitettua kotimaista kirjallisuushistoriaa ja siinä sivussa – tai samalla - Suomenkin. En edes pidä Paavo Haavikon (1931–2008) tuotannosta, enkä ymmärrä sen runoja, jotenkin älyllisiä sanapelejä. Mutta eihän voi olla lukematta kirjaa jonka nimi on Niin katosi voitto maailmasta.
Rauta-ajasta (1982) , aikansa kohuttu tv-klassikko, kyllä pidin. Kalevalahenkilöt filosofisoimassa ihmisyyden mysteereistä ja maailman menosta terävästi, myyttisesti ja jotenkin osuvasti. ”Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä heistä olet kuullut, kuvat, jotka olet nähnyt”, sitä mainostettiin. Hyvä neuvo. Se oli aikansa skandaali, kallis, sekava ja mahtipontinen, mutta rohkea ja luova hullutus, jonka kohtauksissa on edelleen jotain ravistelevaa. ”Ja mikä se on se ero, miehellä ja naisella, Pohjan Akka kysyy ja Väinö vastaa: On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteittensa sisällä”.
Paavo oli liikemiesperheen ei niin lahjakas ujo ja epävarma kehnosti koulussa menestynyt poika josta tuli talousmies, Otavan saneeraaja ja kiinteistö- ja metsäosakkeilla keinotteleva valtakunnan guru ja kiukuttelija jolla oli mielipide melkein mihin tahansa, yleensä pessimistinen, ja omaa oikeassa oloa huonosti peittelevä oraakkeli ja runon ruhtinas. Suomen historia ja Bysantti olivat erityisen hyvin hallussa ja fiktiiviset tekstit saivat runkonsa todellisten ihmisten kautta. Varsinkin valtaapitävät ja byrokraatit saivat kuulla kunniansa koukeroisilla lauseilla – tai sitten tappavan tarkoilla tokaisuilla.
Paavo oli runon modernismin keskeisimpiä kirjoittajia 50-luvulta eteenpäin; ensimmäinen Tiet etäisyyksiin julkaistiin 1951 hänen ollessa vasta 20-vuotias ja viimeinen Prosperon runot 2001. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001. Bisneksen ohessa syntyi kasapäin kirjoja, elämänkertoja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, yrityskirjoja ja tietysti runoja, yhteensä noin 70 teosta.
Martti Anhava on kohteensa tutkinut. Kirjaa hän kirjoitti seitsemän vuotta ja se näkyy. Teos on loistava; asiantunteva, sivistynyt, laajakatseinen, perehtynyt, valtava aineisto on läpiluettu ja mietitty ja kirja hyvin kirjoitettu. Itsensä nuorempi Anhava nostaa esiin vain kun ollut itse paikalla. Muuten puhuvat muut; Haavikkoa arvostavasti, ihaillen, mutta myös kriittisesti. Anhava on haastatellut satoja aikalaisia, tunsi Paavon ja ollut itsekin Otavassa töissä – Haavikon alaisena – kuten isänsäkin, Haavikon läheinen työtoveri Tuomas Anhava. Kaikkien, ainakin melkein, kanssa Paavo oli lopulta riidoissa.
Aikalaiset kuvaavat Haavikon nopeaälyiseksi visionääriksi ja neroksi, joka kykeni pienistäkin tiedonpalasista näkemään kokonaisuuksia. Hän ei jaksanut lukea kirjoja kokonaan jos ollenkaan ja runotkin Haavikko kirjoitti legendan mukaan liikennevaloissa, kirjan joskus kolmessa viikossa. Huolimatta lukuisista palkinnoistaan ja asemastaan kaikkitietävänä mestarina eivät runot ja muut kirjan juurikaan kiinnostaneet lukijoita, eivät tuottaneet taloudellisesti lukuun ottamatta elämänkertoja ja yrityskirjoja. Palkintoja tuli siitäkin edestä, mm. Neustadt-palkinto, joka on toiseksi suurin heti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen.
Hän oli mm. Urho Kekkosen haamukirjoittaja. Teatterit esittivät hänen kryptisiä näytelmiään mielellään ja Yle sovitti kuunnelmiksi. Suuren osan kirjoistaan hän julkaisi omassa Art House -kustantamossaan ja usein tappioilla. Luennoistaan ja tilauskirjoista Haavikko laskutti ronskisti yläkanttiin ja yleensä sai tahtonsa läpi. Enemmän Paavo seurasi pörssikursseja kuin kirjallisuutta. Hänen epäsosiaalisuutensa ja raivokohtauksensa olivat alan ihmisillä tiedossa. Martti Anhavan mielestä Haavikko oli niin kiinnostunut rahasta kuin vain voi. Voidaan puhua lähestulkoon pakkomielteestä.
Mutta myös sopuisampi puoli oli olemassa, joskin piilossa. Moni, mm. Laila Hirvisaari muistaa hänet myös kannustavana hahmona. Paavo hoiti lapsia kun ensimmäinen vaimo Maija-Liisa Vartio kirjoitti ja lopulta kuoli, auttoi joitakin ystäviä hädässä, tosin myöhemmin kielsi moiseen hentomielisyyteen hairahtuneensa ja sopivalla tuulella ollessaan hänestä paljastui hauska ja vapautunut seuramies.
Naistenmies Haavikko oli myös, mutta kovin kylmästi hän heitäkin tunteiden viilennettyä saattoi kohdella. Huomattava varallisuuskaan ei tuonut onnea, kateus ja katkeruus myrkyttivät omasta mielestään väärin ymmärretyn neron eikä alkoholin suurkulutus vanhoilla päivillä luonnetta juurikaan parantanut. Katkeruus erityisesti Otavaa kohtaan, josta hänet irtisanottiin kalvoi miestä lopun elämän: lähes kaikki hyvä mitä hänen aikanaan konkurssikypsässä Otavassa tapahtui oli Haavikon ansiota ja epäonnistumiset muiden. ”Erityisaseman kustantamossa antoi Haavikolle ulkopuolisuus. Hänen nopeat ja kovakätiset päätöksensä olivat palkkajohtajan päätöksiä. Hän teki kuitenkin sen virhelaskelman, että sukufirmassa yrityksen johtoon voisi edetä suvun ulkopuolinen. Näin ei tapahdu koskaan” kirjoittaa Hesari.
Haavikon lopputuotanto muuttui jotenkin vetisemmäksi, kierrätetyksi ja entinen purevuus tylsyi ja arvoituksellisuus muuttui sekavuudeksi jota eivät edes lähimmät tukijat enää oikein ymmärtäneet. Vain harvoilta Paavo sieti kriittistä palautetta. ”Ja kun sillä on sellainen luonne kuin sillä on joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikeata oman itsensä kanssa”, työtoveri, mm. Rauta-ajan ohjannut Kalle Holmberg kiteytti. ”Haavikko oli … mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään”. Osuvasti Haavikko itsekin aihetta lähestyi:
”Sillä kaksi on väärää käsitystä ihmisestä on, se, joka on hänellä itsestänsä ja se, joka hänestä on muilla”.
syys 12, 2021 | Elokuvia, Kirjallisuus
Elokuva Isä (Father, 2020) perustuu sen ohjaajan Florian Zellerin omaan näytelmään. Vanha mestari Anthony Hopkinsin (kuvausten aikana 83 vuotta!) on – roolihenkilönkin nimi on Anthony – ajasta ja päivien järjestyksestä putoamassa oleva vanha isä, jota tytär Anne (Olivia Colman) yrittää hoitaa.
Isän dramaturgia on loistava. Se tekee saman kuin Ron Howardin Kaunis mieli (2001), joka kertoo taloustieteen Nobelin saaneen Robert Nashin elämästä skitsofrenian syövereissä. Molemmissa elokuvissa katsoja uskoo ja kokee saman kuin päähenkilö. Olemme yhtä eksyksissä kuin Anthony, jonka sisäisen ja ulkoisen todellisuuden dementia on sirpaloinut, jumittanut ja vääristänyt. Kun lääkäri kysyy miehen syntymäaikaa hän vastaa 31.12.1937. On muuten Sir Anthony Hopkinsin oma syntymäpäivä. Ja paras miespääosa Oscar-palkinto tästäkin tuli, ensimmäisen hän voitti 1991 Uhrilampaat -elokuvasta.
Lujille ottaa katsojallakin. Näillä kilometreillä ei elokuvan teemaa oikein pysty etäännyttämään. Tästä on Päiväni murmelina (1993) -elokuvan aikaluupin koomisuus kaukana. Kts. https://www.jukkatervo.com/?s=p%C3%A4iv%C3%A4ni
Tytär on muuttamassa Pariisiin uuden miesystävän kanssa, vai onko, kolmaskin hoitaja on ottanut loparit, varmaan onkin, tytär on eronnut vai onko, tuo outo mies nojatuolissa on kuka, tyttären aviomies, no niinpä onkin, toinen tytär on taidemaalari, mutta käy kovin harvoin, vai käykö ollenkaan ja kenen asunnossa Anthony asuu? Isä yrittää säilyttää omanarvontunteensa ja riippumattomuutensa, tekeytyy pelleksi kun uusi hoitajaehdokas käy tutustumassa häneen, komentaa ja raivoaa.
Anna yrittää kaikkensa, rakastaa ja välittää, mutta ei jaksa. Todelliset tunteet pitää kätkeä, mutta omaakin elämää pitäisi elää. Isä ei pärjää yksin. Aviomieskin yrittää olla kärsivällinen mutta menettää malttinsa. Miehen suhde ei ole niin riippuvainen ja rakkauden kyllästämä kuin tyttären suhde isäänsä.
Elokuvan hienous on kokemuksellisuus; Anthonyn mielessä ihmiset menevät sekaisin, joku onkin joku toinen. Musiikki koostaa hänen mieltään ja luo jatkuvuutta ja rauhaa. Sen on säveltänyt Ludovico Einaudi, jonka scorea saatiin nauttia myös toisessa samanhenkisessä verkkaisessa ikäihmiskuvauksessa Nomanland (Chloé Zhao, 2020), Oscarkamaa sekin.
Elokuvassa ei vedetä mitään yli, enemmän sordiinolla, muutama cresendo kuullaan, mutta elämöimään ei lähdetä. Hopkins kuvasi tehneensä Demmen Uhrilampaan (1991) Hannibal Lecterin pienesti; hän ei juurikaan liikkunut ja puhui hiljaisella äänellä. Tavallinen ja normaali on pelottavaa. No se ettei hän räpyttänyt silmiään oli kyllä aika outoa ja pelottavaa.
James Ivoryn elokuvassa Pitkän päivän ilta (1993) Hopkins on hovimestari joka on korviaan myöten rakastunut Emma Thompsonin esittämään taloudenhoitajaan miss Kentoriin mutta ei saa sanaa suustaan kun tavat, (brittiläinen?) pidättyvyys ja itsehillintä menevät onnellisuuden edelle. Katsoja saa kiemurrella tuolissaan tuntitolkulla että herrajumala sano jotain, tee jotain! Pässi!
Anna on toimelias, vastuuntuntoinen, lämmin terve keski-ikäinen nainen, mutta isän tilanteesta ahdistunut, surullinen, voimaton. Hän kykenee lopulta myös hankaliin päätöksiin. Isä on aina vain kapenevan maailmansa vanki, vihainenkin, mutta enemmän hukassa ja autio, ihmeissään kuinka kaikki tuttu katoaa kuten hänen aina kadoksissa oleva rannekellonsa. Juurihan minä tämän saman keskustelun kävin, tein nämä asiat, puhuin. Hän ei edes ymmärrä asuvansa tyttären asunnossa eikä omassaan.
Anthony käy öisillä retkillään mielessään myös sen äärellä että toinen tytär on kuollut onnettomuudessa, mutta sen hän myös torjuu ja ehkä hyvä niin. Muisti on armollinen. Lopussa hoitokodissa, kun niin paljon on kadonnut ympäriltä ja sisältä, tulee äitiä ja lohtua kaipaava itku. Anthony itkee hoitajan sylissä ja ikkunan takana tuuli heiluttaa puita ja oksia kuin Tarkovskin klassikkoelokuvan Peili (1975) lopussa kuin merkkinä siitä että kaikki palaa alkuun, että olemme osa ikuista kiertokulkua, tuuleen katoavia.
Ajatuksia Peilistä https://www.jukkatervo.com/?s=tarkovski
.
