Mestarin kanssa kalassa

Mestarin kanssa kalassa

Istun kotona terassilla auringonpaisteessa pää varjossa läppäri sylissä ja ajattelen Göstaa. Mestari on poissa. En koskaan kirjoita ulkona, auringossa en todellakaan. Eikä Gösta ole Sundqvist, sanaseppo hänkin ja kuollut, vaan Ågren, suuri suomalainen, toki ruotsiksi kirjoittava runoilija. Ehkä suurin, vaikka juuri tuo sana kuvaa häntä vähiten.

Ägren kirjoittaa tiiviisti, pienesti, täydesti, pullistelematta, mesomatta ja silti isosti. Hän veistää marmorista lintuja, halkaisee taivaan nähdäkseen toisen taivaan ja taas toisen, ja sen, joka istuu vieressä sanomatta mitään. Hän ihmettelee ihmistä, joka näkee kaiken eikä ymmärrä näkemäänsä.

Auringossa kirjoittaminen on minulle uutta ja spontaania, eikä tosiaankaan tule tavaksi, perse märkänä ja hiki tukassa ei luovuus välttämättä kuki, mutta koska Ågren niin murhaavan tarkasti kirjoittaa pimeydestä, joka on kaikkialla, ja kuitenkaan ei, on aurinko nyt tuossa Oulun taivaalla, niin kuin se on kaikkialla.

Joka ei tappiotaan

hyväksy, on

hävinnyt.

(Tääl, 1988).

Kuoleminen alkaa syntymästä, näin hän jotenkin kirjoittaa, ja monista muista vastakohdista, jotka eivät sitten lopulta ole toisilleen vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Kuuntelen samalla Bachin soolosellosarjoja ja olo olisi täydellinen (vaimokin lähtee töihin, saan olla omassa hiljaisuudessa Bachin ja Årgrenin kanssa), mutta kärpäset perkele kiipeilee säärissä eikä niitä saa pätkittyä hengiltä. Elämä on kuolemista, sanoi toinen runonlaulaja Juankoskelta.

Ågrenin runoissa on niin valtava voima ja paino että pienikin kirja painaa kuin dieselveturi. Jokainen runo pysäyttää miettimään sitä ja omaa elämää, universumia ja kaikkea että Tääl -kirjaa vuodelta 1988, joka voitti Filnlandia-palkinnon, luen vieläkin. Nyt loppui musiikki. Sanoin haloo korvanappeihin, jospa joku soittaa, mutta iPhone  ilmoittaa että sen pitää jäähtyä ennen kuin alkaa Bach taas soida. Unohdin sen kirjoitustouhutuksessa aurinkoon. Pannaan varjoon.

Sitä olin kertomassa että tapasin Ågrenin kerran ja en tavannut. Siis ihan ågrenilaisittain. Nyt tapoin yhden kärpäsen! Olin siis Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa järjestetään kirjallisuustilaisuuksia, haastatteluja jne. ihan kiinnostuksesta – ja ehkä ollakseni itsekin runoilija, vaikka en ollut julkaissut vielä yhtään kirjaa. Ja vuosi oli juuri tuo 1988, ja Ågren oli saanut Finlandiansa, jota siis silloin jaettiin myös runokirjoille.

Nojasin yläparvella kaiteeseen ja katselin alas täyteen ahtautunutta kirjallisuusyleisöä kirjahyllyjen väleissä ja ajattelin noinkohan Ågrenkin olisi täällä. Olin Tääl -kirjasta aivan otettu, myyty, pyörryksissä. Runot kertoivat kaiken ja jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Ne eivät olleet runoja vaan Ajatuksia; kirkkaita raunioita meren pohjassa, ydinfuusioita, historian lohkareita, linnunratoja, vastauksia ilman kysymyksiä, ilmestyksiä keittiön matolla, palavia pensaita, filosofin muinaisia pohdintoja ja pienen lapsen toteamuksia. Wittgensteinin ja Heideggerinsa Ägren tuntee, mutta minä en lähellekään tarpeeksi niin enpä noihin ota kantaa. Nyt puhelin taas soittaa Bachia.

Minut unohdetaan,

hän ajattelee. Unohdus on

syvä äiti. Kukaan ei

kosketa sinua siellä; kukaan ei

enää unohda sinua.

(Tääl, 1988)

Siinä nojailin kaiteeseen muun yleisön kanssa ja katselin ihmisiä ja samalla – yhtäkkiä – tajusin seisovani Göstan vieressä kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä ihmismerta katselemassa kuin vanhat kalakaverit laiturilla auringonlaskua ihailemassa. Minä en silloin ja enkä vieläkään… Heitin kakkupalan nurmikolle, jospa kärpäset syöksyvät sen kimppuun ja jättävät minut rauhaan. Hah! Tapoin taas kaksi! Minä varoitin!

Niin, minä en silloin enkä nytkään osaa ihmisiä hirveästi pelätä. En toki tunge kaatamaan kapakassa kaljaa idolini syliin, mutta jos luonteva tilaisuus tulee vaikka Jimi Hendrixin kanssa hississä niin sanoisin että hyvät soundit sulla Voodoo Chilessä, ootko keikalla täällä? Mutta… (tähänkin tulee runo).

Antaminen ja ottaminen ovat

samaa tekoa. Hän,

joka ottaa, lahjoittaa

ottamisensa. Hän, joka antaa,

saa näin toiselta

oman antamisensa. Antaminen

ja ottaminen ovat samaa lahjaa.

(Tääl, 1988)

Göstan vieressä minä jäädyin, sanoisi nykynuori, enemmänkin liikutuin kunnioituksesta enkä sanonut yhtään mitään. Niin oli iso ihminen vieressä, vaikka se mitään iso ollut ja näytti enemmän tullihallituksen tilintarkastajalta kuin suurelta taiteilijalta. Ei ollut mitään sanottavaa. Annoin sen hetken olla siinä. Ikuisuuden. Minua kaksikymmentä vuotta vanhempi 53- vuotias palkittu ja arvostettu runoilija seisoi mietteissään ja lähti sitten suuntaansa ja minä omaani. Mitä siinä olisi voinut ja pitänyt sanoa. Oletko runoja kirjoittanut, lähetkö kaljalle, no ei hitossa! Onneksi olkoon palkinnosta, ehkä. En sanonut yhtään mitään. Ehkä minä siinä ujoudessani, ei se kyllä ujoutta ollut vaan ihan muuta – arvostusta ehkä – kirjoitin sanattoman runon kohtaamisestamme, siitä että sinä et edes tiennyt että tapasimme ja siksi se oli kohtaaminen.

Ja sehän on ruotsinkielinen, olisiko se edes puhunut suomea. No olisi. Caj Westerberg on suomentanut useat hänen teoksistaan ja hyvin, vaikka runoja ei voi kääntää, ne joutuu kirjoittamaan uudelleen. Siihenkin tarvitaan runoilija.

Kun hiljaisuus alkaa

painostaa

on puhuttava; muuten

se lakkaa.

(Tääl, 1988)

Gösta Ågren oli ja on Mestari koska kukaan ei ole.

”Makaan sellissäni

ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin

kerran. Kuvaaminen

on jonkin pienentämistä

kuvaukseksi, sitä että sammuttaa

todellisuuden häikäisevän

alastomuuden.

Niin minä sen kestin.

(Tääl, 1988)

 

.

Rintamamiestalonaisen aurinkomatka

Rintamamiestalonaisen aurinkomatka

RINTAMAMIESTALONAISEN AURINKOMATKA (Teoksesta RUNOT 1995-2017)

Anoppini oli toista lajia:

pieni, sininen ja ilmava

rusina jolla on sulkapallon sielu.

 

Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen

noitakoulusta valmistunut

mitään näin huonoa. Talviaamuinen

kolina rapussa kertoi

hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.

 

Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi

paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.

 

Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys

johtui kantajansa kokoon nähden

suhteettoman suuresta rakkauden painosta.

 

Jopa marketin pelikoneet

kaipasivat häntä ja pilvien huokoset

pudottivat maahan hienojakoisimman

 

surun

mitä koskaan on nähty.

 

Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui

olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä

saattoi lapsenkokoinen harmaapäinen

matkanjohtaja istua etupenkissä

 

eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.

 

Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi

kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit

ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin

merkin.

 

Artturintien rintamamiestalon pienentyessä

alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa

keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,

myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut

 

Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.

 

 

Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Ei ole internet-yhteyttä