Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä on kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Vesku, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä, ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, maniat ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisenaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Suru

Suru


Kalevalan päivän kunniaksi runo teoksesta
RUNOT (2019)
 
SURU
 
Silti suruvalvojat istuvat
huoneitten nurkissa äänettöminä
havupuina virsiä katseet
alas painettuina hyräillen.
 
Hädän hetkellä vanhempieni
kokemukset alkavat raapia
minua sisältäpäin kuin maitorupea.
 
Kädet kaivovedenkylminä ne
katsoivat pälyillen kaukaisuuteen
atooppiset ranteet hankaimiin
köytettyinä.
 
Myös metsä aidan takana iltaisin
on täynnä ahdistuneita lintuja
ja Sputnikin sumuvalot haravoivat
pilviä kuin valtavan hyönteisen
tuntosarvet.
 
Joskus käyn tarkistamassa
ovatko lasten sykemittarit
vielä lämpimät ja herkät.
 
Näiden kokemusten viesti
on yksinkertainen
eikä sitä ihminen ymmärrä.
 
Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija

Ei ole olemassa huonoja tai hyviä runoja. Runo joko on runo tai ei ole. Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija. Viime syksynä julkaistusta teoksestani RUNOT (2019) ei ole ilmestynyt yhtään lehtiarviota. Tämä ei ollenkaan yllätä enkä edes valita siitä; tällaista tämä nyt vaan on. Sen sijaan muutama kirjabloggari on ilahduttavasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa kirjani parissa:

https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.html

http://monasteri.fi/2020/01/08/hamahakkihamarasta-lantion-pajukoriin-ajatuksia-jukka-tervon-teoksesta-runot-1995-2017/

Kirjani esipuhe on tällainen.

Saatteeksi

Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään. 

Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus. Kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon. 

Ei koskaan, aina (1997) on teos äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta sekä siitä kun kevät räjähtää käsiin. Kirjoitan myös sodasta ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista, jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta. 

Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua. 

Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään. 

Lämmin kiitos Suomen Kirjailijaliitolle saamastani apurahasta tämän teoksen viimeistelyyn. 

Oulussa 9.3.2019 

Jukka Tervo

Ei ole internet-yhteyttä