Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.

Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.

Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.

Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.

Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.

Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.

Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.

Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.

Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.

Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.

—-

P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.

Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista

Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista

Kalevan Yläkerta -palstalla julkaistiin kirjoitukseni Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista 2.12.2019. Se täydentää lehdessä aikaisemmin julkaistuja tärkeitä kirjoituksia ja raportteja nuorten hoidon ja kuntoutuksen tilanteesta. Eli näin:

Nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät hälyttävästi. Nuoria pompotellaan luukulta toiselle ja hoito- ja sijoitusyksiköstä toiseen, eikä tarvittavaa pysyvyyttä ja kohtaamista synny. Hoidon ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan. 

Nuorten hoidon ja kuntoutuksen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.

Nuoruusikä (12/13-22/23) on toinen persoonallisuutta rajusti muovaava mahdollisuus varhaislapsuuden jälkeen. Siihen kuuluvat lapsuuden vanhempiturvasta ja riippuvuudesta asteittain irrottautuminen, sukupuolisuuden työskenteleminen ja oman tulevaisuuden rakentamisen haasteet ja epävarmuus. Nuoruusiässä ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan. 

Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta. 

1990-luvulla alkanut psykiatristen osastojen alasajo synnytti suuren joukon yksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä, ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmän ilman psykiatrista osaamista, kontrollia ja läpinäkyvyyttä. Osa sijoituspaikoista toimii eettisesti ja ammatillisesi hyvin, osassa on vakavia puutteita. Niissä ei ole riittävää henkilökunnan nuorisopsykiatrista ja psykoterapeuttista koulutusta ja kokemusta tai työnohjausta psyykkisesti häiriintyneiden nuorten hoitamiseen. Joidenkin ensisijaisena tavoitteena on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen omistajille. Suuri osa antisosiaalisesti oirehtivien nuorten käytöshäiriöistä perustuu pitkään jatkuneeseen hoitamattomaan masennukseen ja muihin ongelmiin ja siksi he kuuluisivat nuorisopsykiatrian piiriin. 

Psyykelääkityksen tulee olla viimeinen, ei ensimmäinen hoitokeino. On tärkeää olla häiritsemättä nuoruusiän uuden minuuden läpityöskentelyä ja herkästi haavoittuvaa neurologista prosessia kemiallisesti. Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.

Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen. 

Suomessa nuorisopsykiatriasta tuli itsenäinen erikoisala ensimmäisenä Euroopassa 1979. Suurin osa nykyisistä nuorisopsykiatrian erikoislääkäreistä on 55-64 -vuotiaita, joten sukupolvenvaihdos on enemmän kuin lähellä, mutta onko nuorten hoidosta kiinnostuneita tekijöitä? Myös pätevistä nuorisopsykoterapeuteista on huutava pula, varsinkin miehistä. Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.

Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.

Jukka Tervo on oululainen musiikkiterapeutti ja kirjailija. Hän on työskennellyt nuorten parissa yli 45 vuotta ja julkaissut aiheesta useita teoksia ja artikkeleita (jukkatervo.com).

Ei ole internet-yhteyttä