Taksimiehen poika

Taksimiehen poika

Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.

Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.

Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.

Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.

Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.

Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.

Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:

Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…

Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.

Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).

Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.

Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.

Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:

Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.

Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.

Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:

Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…

Aurora – kiskoilla kulkeva liekinheitin

Aurora – kiskoilla kulkeva liekinheitin

Tässä elokuvassa eivät revontulet loimota, suopungit suhise eikä neljäntuulenlakit luo Lapin outoa taikaa vaikka Rovaniemellä ollaankin. Ei nyt ihan Reindeerspotting- pako Joulumaasta (2010) subutexkauhukabinetissa, mutta pimeää on kuin poron persiissä. Elokuva on Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Jussipalkintopöydän puhdistanut, 7 palkintoa!, Aurora (2019).

Aurora (Mimosa Willamo) on hukassa, vauhtia ja viinaa piisaa ja ahdistaa. Luonnonlapsi ilman muuta, ehkä joku sanoisi adhd, minä sanoisin että rakkaus on lentänyt ikkunasta ja tuntuu ettei se koskaan palaa. Ja onhan se kadonnut: isäukko (Hannu Pekka Björkman) on ihan pihalla vaikka nukkuu sisällä, eikä muuta teekään, eli on vähän hullu ja äiti kuollut. Auroran pitää vaan pilettää, etsiä sitä rakkautta, joka saattaa olla jossain seksin, flirtin ja sammumisen lähellä. Riehuminen ja siitä toipuminen vie kaiken ajan. Kun lähtee laskuun Ounasvaaran hyppyrin nokalta on jarruttaminen hyödytöntä. Lennetään pitkälle tai tömähdetään aitaan. Mutta ystäviä ja hellyyttä on ja suunsoiton taikaa.

Parhaan kamun Kinkyn (Oona Airola) kanssa juuvaan viinaa naamat meikit väärällään ja tehdään kauneustöitä, ja Norjaan jos lähettäis suolihuuhteluja tekemään kun siitä maksetaan hyvin. Elämä Rovaniemellä taitaa maistua paskalta. Oonko mie sinusta niinko hurrikaani tai joku muu kaoottinen ilimiö? kysyy Aurora Kinkyltä. Sie oot enemmänki niinko kiskoilla kulkeva liekinheitin, ystävä vastaa.

Iranin pakolainen Darian (Amir Escandari) tyttärineen pääsee tai joutuu naislääkärin kotiin evakkoon kun muuta paikkaa ei ole. Raskaanakin hyväntahtoinen ja topakka lääkäri on (Riia Kataja ilmeisesti ihan oikeasti). Aviomies Juha (Chike Ohanwe) sitä vastoin on ennakkoluuloinen, karsastaa Dariania varulta jo ennakkoon, vaikka on itsekin ihan musta, yön timo, kirjoittaisi Jari Tervo, mutta hyvin suomalainen. Herkullista ja viisasta. Darian on kotoisin toisenlaisesta pimeydestä, hyvä ja sivistynyt mies, mutta vaihtoehdot vähissä: pitäis saada vaimo niin saisi jäädä Suomeen, tai tappaa itsensä.

Tähän alakuloon törmää Aurora grillillä, mutta miehen huolet ei paljoa nälkäistä naista kiinnosta vaikka lainaakin tälle 20 senttiä ihan perushyvyyttään. Aurora pääsee suupaltin Liisa-mummon (Miitta Sorvali) hoitajaksi ja siinähän se vasta mummo onkin. Elintaso on Rollon yläpäästä ja jutut alapäästä. Täti on evakko myös, Karjalasta, ja elämänmakuista lämpöä löytyy. On siis monta vahvaa naista, nuoremmat vähän ulalla, mutkattomalla ja avuliaalla lääkärillä Tiinalla on jalat maassa ja halua auttaa ja kykyä kurmottaa ukkoaan tekemättömistä töistä, ihan rakkaudentäyteisesti. Ja mummolla riittää elämänkokemusta. Ihan pienistä ei viitti nillittää, ei isommistakaan.

Monen mutkan kautta etsitään Darianille vaimoa, yksi ehdokas kuolee taksiin matkalla hääkirkkoon, taisi olla aika vanha, sairas ja aika käytetty ja lesbokin oli. Sitten on sellainen luonnonsuojelija puunhalaaja huovuttaja (mainio Pamela Tola), jonka tekoaitous on pahempaa kuin Iranin aavikkotuuli, ainakin melkein, mutta turvallista olisi.

Mutta Aurora sen kun juo ja juhlii kunnes tulee susi vastaan, ei oikea susi vaan sellainen sisällä lymynnyt surususi. Menee muisti ja jonkun alle on nuori nainen jäänyt kun on naama veressä, suu vekillä ja muisti poissa. Terveydenhuollon ammattilainen tuumaa josko olisi aika pysähtyä. Jos on ongelmia alkoholin kassa ei se tarkoita että on alkoholiongelma, viisastelee ihana Aurora eikä usko enää itsekään juttuihinsa. Isäkin makaa samassa sairaalassa.

Aurora alkaa kuulla tunteitaan, päästää hellyyttä Darianin ja itsensä välille. Ja AA-kerhossa pääsee se iso itku, elokuvan avainkohtaus. Itkee mitä itkee, isää, äitiä, väsymystä mitä vaan. Se ei montaa sekuntia elokuvassa kestä, elämässä muutaman kuukauden tai vuoden, mutta miksi puhua asiasta, jonka voi näyttää kuvalla. Siksi sitä sanotaan elokuvaksi.

Juha alkaa ymmärtää inhoamansa miehen maailmaa, ihan anteeksi pyytää ja josko katsoittais yhdessä vaikka Liverpoolin peliä ja otettais olutta. Suomalaisen miehen syvintä velirakkautta siis. Sovittaan kuitenkin että pakolaiset lähtevät Ruotisiin paremman elämän etsintään Juhan vanhalla matkailuauto/koirankoppiraadolla.

Mummo antaa Auroralle mersua lainaan että pääsee ritarinsa perään. Nyt tulee se toinen avainkohtaus, vaikka elokuva itsessään on avain eksyneen tytön maailmaan. Pohjoisen taivas sinertää, lumiset puut kurottavat kohti hiljaisuutta, ensimmäistä kerta nähdään Lapin luonnon kauneus vastakohtana Rovaniemen sohjoisille kaduille, rasvagrilleille ja juoppodiscoille. Ja Lea Laven alkaa laulaa vuoden 1974 italian Euroviisuiskelmää Niin, (Si) niin että jokainen ymmärtää tunteiden tulleen kotiin.

… Askeleesi yö etäännyttää pois/itseäin enää tunne en/rakastan niin…  on suomentanut Chrisse Johansson. Hyvin.

Ja löytyyhän se prinssi ja pikkuprinsessa huoltiskan parkkapaikalta. Nyt on hyvä olla kun ollaan yhdessä; sisäiset irtilepattaneet kokemukset rauhoittuvat, mies ja nainen telakoituvat toisiinsa omalla painollaan ja pakottomasti, ollaan samalla sivulla ja yhdessä. Mistä se uskallus meihin kaikkiin tällaiseen uuteen tulee? Ei mitään käsitystä.

Ilman toivoa on vaikea kasvaa

Ilman toivoa on vaikea kasvaa

Aamun Kaleva julkaisi tämän jutun siis 30.10.2020. Ei minun kirjoituksiini mitään uutta mutta olkoon tässä näytillä jos kiinnostaa.

Tänä syksynä esiin noussut koulukiusaaminen, sen raaistuminen ja muu nuorten väkivaltainen toiminta. Ne liittyvät nuoren omaan kehitykseen ja ongelmiin, kasvuympäristöön puutteisiin, kouluun, mutta myös yhteiskuntaan ja maailmantilanteeseen. Voi olla vaikea uskoa tulevaan keskellä korona- ja ilmastokriisiä. Turvattomuus lisää ahdistusta ja ahdistus usein aggressiota. Ilman toivoa on vaikea kasvaa.

Yläasteikäisen 14-16-nuori on suurten muutoksen ytimessä. Sisäiselle näyttämölle astuvat uudet voimat, puberteetin seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden intensiiviset pedot. Välillä ne hyrisevät hissuksiin mielihyvää tuoden, välillä taas kynsivät nuorta sisäisesti verille ja hän joutuu etsimään uusia keinoja säädellä tasapainoaan.

Aggressiota ja väkivaltaisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Aggressio on elämän voimaa, periksi antamattomuutta ja sisua. Väkivaltaisuus taas tarkoittaa sen kesyttämisen epäonnistumista. Lapsi tai nuori ei voi tätä kesyttämistä tehdä yksin, vaan tarvitsee siihen aikuisen läsnäoloa, myötätuntoa ja lujuutta.

Nuori hakee uusia kodin ulkopuolisia kehitysobjekteja uusista ystävistä ja koulumaailmassa varsinkin opettajista. On aivan ihania opettajia, mutta myös niitä, joita vihataan. Joskus opettajat ovat vihansa ansainneet, mutta jos vihattavaa ei ole, se luodaan. Usein hankalat opettajat jäävät merkittävimmiksi kokemuksiksi; he vaativat, heidän kanssaan otettiin yhteen, he kestivät raivomme. He panivat meidät töihin.

Ikäpolvikuilu tarkoittaa nuoren tarvetta irtaantua lapsuuden vanhemmista kohti itsenäisyyttä. Nuoruusikäinen jakaa (split) sisäiset hyvät ja huonot tuntemuksensa ja sijoittaa (projektio) ne esimerkiksi omiin vanhempiin tai opettajiin, seurustelee niiden kanssa itsen ulkopuolella ja sisäistää (integroi) ne jälleen itseensä hieman kypsempänä ja omaa ristiriitaisuuttaan paremmin kestävänä. Konflikti on siis kehitystä edistävä tapahtuma. Nuori ja vanha härkä puskevat toisiaan! Se on vuoropuhelua.

Varsinkin isäturvallisuutta ja siihen liittyvää auktoriteettikonfliktia vaille jääneet nuoret etsivät miesopettajista turvallista peräseinää, joskus tietysti kovin hankalalla tavalla. Turvallisuudesta ei voi kuitenkaan tinkiä. Tästä minulla on vuosien kokemus työskennellessäni nuorisopsykiatrisella osastolta. Myös kotikylän naisrehtoriin oli syytä suhtautua vakavasti.

Kokonaan toinen asia on erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden lisääntyminen, sekä lievemmin tai vakavammin ahdistuneet ja jopa psyykkisesti häiriintyneet nuoret. Joskus itsensä epäonnistuneiksi ja syvähuonoksi kokevat nuoret liittoutuvat keskenään ja purkavat arvottomuuden kokemustaan väkivaltaisesti toisiin heikossa asemassa oleviin nuoriin tuhoisin seurauksin. Jollei koulun tarjoama turva riitä sitä tulisi tarjota siihen paremmin soveltuvista yksiköistä ja pienemmistä luokista. Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoittaa (Hesari  10.4.2013): ”Opettaja ei ole psykiatri eikä poliisi, hänellä on oikeus tehdä työtään”. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon puutteet ovat olleet tiedossa jo vuosikausia.

Kymppiluokat on kenties paras uudistus koulumaailmassa. Sen aikana nuori saa uuden mahdollisuuden korjata kyvyttömyyttään työntekoon. Vaikka kymppiluokan opetusmetodi saattaa poiketa tavallisesta opetuksesta, on kyse myös siitä että nuori on vuoden aikana voinut kypsyä niin paljon että kykenee vasta silloin tekemään työtä henkilökohtaisen tulevaisuutensa eteen uudella tavalla. Olen saanut olla moneen kertaan mukana Oulun Pohjakartanon yläasteen päättäjäisissä ja seurannut liikutuksella sitä kunnioitusta, jota kymppiluokkien oppilaat opettajiltaan juhlassa saavat. Se jättää merkin.

Korona ja ilmastonmuutos herättävät lapsissa ja nuorissa huolta ja pelkoja niin kuin meissä aikuisissakin. Nuorelle on tuhoisaa jos omassa ahdistuksessamme tulemme kääntäneeksi selkämme nuorten kontaktin ja konfliktin tarpeelle, emmekä ole riittävästä hereillä ja vastaamassa nuorten huutoon. Turvallisuus on läsnäoloa ja jatkuvuutta.

Ei ole internet-yhteyttä