Tässä kokoilen itseäni Ovllá – oopperasta Oulun Teatterista, maailman ensi-ilta oli siis käsillä ja tupa täynnä, ilahduttavasti saamenpukuista yleisöä runsain mitoin. Emil Kárlsen on Ovllá, hän esitti muuten Jussia Mikaen Niemen kirjoittamassa Karhunkeitto sarjassa Disneyllä. Hyvin.

Ensin vähän vierastin kun länsimainen orkesterimusiikki ja traditio on liimautunut kuuloon niin vahvasti että saamelaisten joikukulttuurin, joka on siis yksinlaulua, intervallit meinaa rikkoa vanhaa audiota aivoissa, mutta sitten; huh! Joiku ja Oulun Sinfonia soivat yhteen kuin linnunlaulu puun oksalla, joiku tuntuu niin lämpimältä ja koskettavalta vaikka en ymmärrä sanaakaan. Hieno, ainutlaatuinen, taitava esitys, suurprojekti. Ohjaus ja lavastus ja ne soundit aivan huippua. Kun lukee tekijälistaa ja taustoja ei voi kuin ihmetellä; hurja määrä pitkälle koulutettuja, monissa projekteissa marinoituja huippuosaajia saamelaiskulttuurin, teatterin ja oopperan maailmasta.

Kaiken edellämainitun keskeltä ja aivan huomaamatta tapahtuu se mitä joskus taiteen äärellä tapahtuu; se koskettaa sydäntä, menee niinsanotusti tunteisiin. Vahvasti.

”0vllá on ooppera totuuden katoamisesta ja suuresta yksinäisyydestä. Siitä, kun juuret omasta menneisyydestä ja kulttuurista revitään palasiksi. Tarinamme mies, sopeuttamispolitiikan uhri, on kadottanut jotain tärkeää, jonka hän on haudannut ja yrittänyt unohtaa: kuka hän on. Rakkaus herättää halun palata omille juurille ja palauttaa Ovllán tuntemaan, ettei ihminen voi vain päättää muuttua toiseksi. Voiko Ovllá lakata unohtamasta ja voiko hän päättää alkaa muistamaan?” Näin kertoo Oulun Sinfonia esite.

Sitä kohti, ehdottomasti.

Lähetin runokirjani  RUNOT 1995-2017 (2019) ystävälleni ja sitä pakatessani luin sen esipuheen, jonka sanat tuntuvat vielä tärkeämmiltä kuin sitä kirjoittaessani. Tähän sen tiivistin näin.

Oma kirjoittamiseni ydin on arjen ihmeet, pienen hetken tallentaminen, asioiden, historian ja ihmisten suoraan kokeminen ilman välittäjäaineita. Sanat ovat vain polkuja mielikuvien metsässä.

Runous ei ole minulle narratiivi tarina, vaan aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, muinainen silta unen ja toden välillä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään.

Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään.

Tiedän milloin luovuus astuu huoneeseen ja milloin se on poissa. Hyvä yksinäisyys on luovuutta, paha ahdistusta, menneisyyden paluu. Runo opettaa minulle aina uutta, myös sellaista, jonka olen aina tiennyt. Taiteilija voi parhaimmillaan kertoa itsestään jotain, joka kertoo myös teoksen kokijasta. Joskus he pääsevät yhdessä tuttuun paikkaan, jossa kumpikaan ei muista käyneensä. Vain ollessaan tosi voi taide koskettaa toisen totta. Luovuus on ei-yksinäisyyttä.

Vaikka näin:

HISTORIA

Aina hän kotiin palasi niin kuin sota.
Jos se tuli kerran, se tulee aina.

Silti ote sydämestä on luja,
janoiset ruhot kiemurtelivat aitan ylisillä,
levoton metsä vaiennettiin kirveellä.

Auranvarsissa potki kivikko kuin
hirvikiväärin rekyyli mutta lopulta
pintajännitys antoi periksi ja pelto
lepäsi paikallaan jauhoiset reidet

levällään ja raukeana.

Niin kuin naiset hallitsevat
elämää ja kuolemaa ruumiissaan
niin myös miehet löytävät toistensa tykö
tekojen kautta kykynä
tappaa, siittää ja suojella omiaan

kuuma kuiva multa nilkkojen ympärillä.

Vasta seuraava sukupolvi yrittäisi
sanoa jotain.

Kirjasta Ämpärin räminä (2009) ja RUNOT 1995-2017 (2019)