Paljon tapahtui alle 20-vuotiaana, liikaa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa Häräntappoase, voitti J. H. Erkon palkinnon, näytteli pääroolin Mikko Niskasen Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvassa ja pääsi Helsingin Teatterikorkeakouluun Jouko Turkan oppilaaksi. Aivan liikaa.
Anna-Leena Härkösen elämänkerrassa Taskupainos kirjan kirjoittaja Katja Kallio on osannut välittää Mirrin tapaa puhua; suoraa, avointa ja paljon naurua. Aina ei ole ollut aihetta nauruun. Kirjassa selviää mm. se miksi ja milloin Anskusta ja Anna-Leenasta tuli Mirri, mutta eipä kerrota sitä tässä. Itselleni hän on aina ollut Mirri.
Lapsuudessa luovuutta arvostettiin ja siihen kannustettiin. Lahjakas ja esiintymisennälkäinen tyttö kiipesi monille näyttämöille ja kirjoitti tarinaa yötäpäivää. Sitten 16-vuotiaana tuli Oulun Nuorisoteatteri; mukana hurja joukko luovuutta ja lahjakkuutta; tietysti Mirri (joka kirjoitti samaan aikaan Häräntappoasetta), näyttelijät Martti Suosalo, Sari Havas, Tarja Heinula, Markku Lukka, useissa elokuvissa valosuunnittelijana toiminut Jari Lehtiniemi, TEAK:n valosuunnittelija Kete Kaakinen, elokuvan moniottelija Tapani Launonen, ja mukana hääräsi myös nykyinen kulttuurijohtaja/vaikuttaja Paula Tuovinen ja monta muuta. Samassa nuorten itse luomassa näytelmässä! Nuorisoteatteri käynnisti monessa nuoressa uskon omaan tekemiseen.
Takana on pitkä ja ansiokas ura kirjailijana ja näyttelijänä. Teatterikouluun heittämällä. Turkan ”opetusmetodi” on ehdottomasti haitallista hänen hampaisiinsa joutuneille, laulaahan Mirri on osannut aina. Olimme yhdessä mukana mm. Oulun Kaupunginteatterin Yökkö-rockmusikaalissa 1982 ja keikkailtiinkin laulujen kera siellä sun täällä mm. Kuusrockissa, josta kirjassa on kuvakin. Aina oli mukavaa ja helppoa.
Osa Taskupainoksesta käsittelee Mirrin kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä, hänen rajojensa rikkomisesta ja painostamisesta muka taiteen tekemisen varjolla tai muuten vaan. Miten ihmeessä parikymppinen maalaistyttö olisi suojautua ja vastustaa auktoriteettien härskiä ja syvästi loukkaavaa psyykkistä ja fyysistä rajojen rikkomista ja tunkeilua!
On haitallista jos kovin nuori ihminen joutuu julkisuuden pyöritettäväksi. Esimerkkejä löytyy taiteesta ja urheilusta ihan riittävästi. Ihailluksi tulemisesta ei kukaan pysty vastustamaan. On melkoinen työ luoda erillinen julkinen ja yksityinen minuus. Istuimme kerran Oulussa Ravintola Rauhalassa – siis Mirrin uran alussa kun hässäkkää riitti – kun joku toimittaja änkäytyi väkisin pöytään juttua tekemään. Käskin sen sinne missä ei kasva mitään.
Luovuuteen kuuluva regressio, tämä mielikuville, unelmoinnille ja tunteille antautuva puoli, on hyvä renki mutta huono isäntä. Sen kautta voi luodata mieltä ja päästä tiloihin, mutta pitää sieltä poiskin tulla. Aikuinen taiteilija saattaa sen osatakin, no ei aina ja kaikki, mutta nuori, vaikka kuinka lahjakas, vasta opettelee sitä. Liiallinen (sisäinen tai ulkoinen) vaativuus, painostus ja puuttuminen voi tukkeuttaa luovan prosessin. Luovuus ja taiteen tekeminen auttaa kasvussa paljonkin mutta riittää harvoin jos sisin on liian hauras tai rikki.
18-22-vuotias on tärkeässä kehitysvaiheessa, oikeastaan kehitysristeyksessä, jossa hän kokoaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan uudeksi minuudeksi, aikuiseksi persoonallisuudeksi tai ainakin sen pohjaksi. Hän päästää irti lapsuuden samaistuksista ja ottaa tilalle uusia. Liika julkisuus, katseiden ja (kohtuuttomien) odotusten kohteena oleminen saattaa sekoittaa pahasti nuoren normaalia kehitystä ja jättää jälkeensä monta mielen railoa, joista joutuu väistelemään lopunikää.
Harvoin vielä seuraavana aamuna, kun on illalla katsonut jonkun elokuvan tai sarjan, joutuu nieleskelemään; kokemus ja tunteet jatkavat matkaansa omassa päässä. Tällainen on Netflixin uusi Adolescence. Yritin vältellä sitä sillä Adolescense menee lähelle sitä olen tehnyt työkseni jokusenkin vuoden. Ennen puhuttiin murrosiästä ikään kuin toiveena pienestä murroksesta ja myrskystä matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Tullessani psykiatrian pariin alettiin puhua nuoruusiästä (adolescence) siis kymmenisen vuotta kestävästä monia eri vaiheita sisältyvästä kehityssarjasta, jossa nuori rakentaa uutta identiteettiä. OYSin nuorisopsykiatrinen työryhmä oli yksi tämän ajattelun edelläkävijöitä. Jos nuoruusiänkehitys epäonnistuu voi kaikki muukin mennä pieleen tai ainakin vaikeutua. No ei siitä sen enempää.
13-vuotias Jamie tekee järkyttävän väkivallanteon. Pojan teko ja kohtalo heijastuvat kaikkien omaan elämään, kukaan ei voi olla sivustakatsoja, ei poliisi, ei kaverit, ei psykologi eikä perhe.
Jokainen osa on kuvattu yhdellä leikkaamattomalla otolla! Kun kamera on naamassa kokoa ajan ei näyttelijä, kaikki loistavia, ei voi näytellä vaan olla totta. Varsinkin 13 v Jamie Miller (Owen Cooper) on, ei riitä sanat tähän. Jack Thorne ja Stephen Graham, tämä monessa leffassa marinoitu näyttelijä, ovat kirjoittaneet käsittämättömän syvän tarinan. Graham on myös yksi keskeisistä hahmoista, isä, joka ei ymmärrä, joka yritti parhaansa, arkinen isä hyvine ja huonoine puolineen, mutta ihan tavallinen mies. Kukaan ei poikaa kohdellut kaltoin, hakannut ja muuta, mutta syyllisyys ja kysymys jää tietysti kalvamaan: olisinko voinut tehdä enemmän.
Sarja jättää viisaasti monta lankaa roikkumaan ilmaan, monta hahmoa jatkamaan elämäänsä, monta kysymystä jää vastaamatta, ehkä kysymättäkin niin kuin elämässä usein tapahtuu. Adolescense-sarjassa ei löydetä selkeitä syy-seuraus -viisautta ja ymmärrystä vaan ollaan vereslihalla kokemisen äärellä.
Psykologin kanssa käydyssä keskustelussa ei kyse psykoterapiasta vaan sen on yritys arvioida pojan tilannetta oikeudenkäyntiä varten. Nainen yrittää lähestyä pojan tekoa miehisyyden ja isäsuhteen kautta, mutta saa vain selville – eikä ole ollenkaan huono saavutus – miten itsensä uhatuksi tunteva poika käsittelee ahdistustaan ja kuinka tämä raivostuu. Hän olisi halunnut että hänestä pidetään, että on arvokas ja rakastettu.
Nuoruusikä, erityisesti varhaisnuoruusikä n. 12-14 v, on hyvin haavoittuvaa aikaa; mielen näyttämölle ryntäävät seksuaalisuuden ja aggression vielä muodottomat ja hallitsemattomat pedot. Oma ruumis ja mieli muuttuvat. Samaan aikaan nuori on kääntämässä selkäänsä vanhempiturvalle heistä asteittain irtaantuessaan. Kouluristiriidat, kaveripiirin arvot ja asenteet ja ulkopuolelle jäämisen kokemus saattavat johtaa älyttömiin tekoihin. Jos poika tämän lisäksi jää netin keskenkasvuisten vihamessiaiden ultramaskuliinisuuden ja naishalveksunnan (lue pelon) armoille ja eristäytyy voi merkityksen etsintä saada käsittämättömiä muotoja.
Ehkä suurin sarjan anti sen kuvatessa kuinka tunteet kulkevat meissä ristiin rastiin; kauhu, viha, toivo, epätoivo, myötätunto, ilo, torjunta, pelko jne. Suru löytyy vasta kun läsnä on toinen – tunteva – ihminen.
Kirjoitin ja julkaisinkin tämän jutun 2011 kun olin – taas kerran – kyllästynyt kaikenlaisiin ylhäältä ohjattuihin mekanisiin projekteihin ja auttamispyrkimyksiin nuorten asioissa. Ei silti, ne saattoivat olla ihan vilpittömiä ja osa toimiviakin, mutta lähes aina niistä katoaa itse nuoruusikä, sen hauraus, syvyys ja epätietoisuus, joka siihen pitääkin kuulua. Vaikka taas on uusi porukka keksimässä pyörää uudelleen, jotainhan on pakko tehdä, kuin tilanne on vaan pahentunut, niin on tärkeää ymmärtää mistä nuoruudessa on kyse ja mistä ei. Vain sen päälle rakennettu voi kestää. Tässä lähestyn asiaa vähän runollis-romantillisesti maalaillen, mutta edelleen näkemyksen takana seison, ja jos en jaksa seistä niin istun. No seison tietysti. Nyt
OLLAKO VAI EIKÖ OLLA?
Sinä putosit lapsuuden ja aikuisuuden väliseen kuoppaan. Nyt sataa ja sinä kuljet yksin ulkona katsellen ihmisten ikkunoihin pohtien sitä turvan ja onnen astetta, joka elää jokaisen lämpimästi hehkuvan ruudun takana. Et ole vielä tarpeeksi vanha erottaaksesi halveksuntaa kateudesta. Sinä kävelet yksin ilman ketään ja olet kahden vaiheilla niin kuin usein viime aikoina; ollako vai eikö olla?
Aamulla herätessäsi tunnet, että juuri tämä päivä näyttää suunnan ja löydät ihmisen, jonka kanssa kulkea sitä kohden. Mitä edemmäs päivä etenee, sitä raskaammin kannat valolla kastettuja silmiäsi tässä pimeässä maassa. Sinä putosit ja kiljuit, eikä kukaan kuullut eikä kuunnellut. Sinua ei varoitettu eikä etukäteen kerrottu siitä maasta, johon joutuu, kun heittää hyvästit lapsuuden piilohippasille ja pullantuoksuisille päiville. Se tapahtuu hitaasti niin kuin aamu ryömii yötä pitkin, sillä – kuten on kirpaisevasti kirjoitettu – yön pimein sydän on aamun ensihetki. Ja kuitenkin sinä itse halusit ja kaipasit sitä. Tahdoit seurata muita, kun huomasit jääväsi joka päivä enemmän yksin lapsen leikkeihin toisten puhuessa jo kummaa kieltä oudoissa asuissaan jotenkin muuttuneena. Ja kun tuli sinun vuorosi nousta laivaan, se lähtikin täristen ja ulvoen, eikä takaisin ollut paluuta.
Kun omassa ruumiissa nytkähtää tulivuori ja kun veri polttaa lakanan viatonta ihoa, jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Viimeinenkin napanuoran jäänne irtoaa napsahtaen, ja entiset sanat maistuvat vierailta suussa. On vaiettava ollakseen rehellinen, ja kuitenkin on pakko huutaa. Vanhempasi vaihtavat karvaa, ja alkaa vainon ja vapauden sukupolvien välinen ikuinen kireä valssi, sillä se mitä nuoruudessa todella tapahtuu, ei kestä tai kaipaa aikuista korvaa. Ovet tarvitsevat lukkoja ja ikkunat kaihtimia aivan samalla lailla kuin ajatuksesi ja mielesi kuvat tarvitsevat piilon, jossa kurkistaa niihin, kun muut nukkuvat television uuvuttamin silmin. Joka yö piirrät ruumiisi kartan uudelleen, joka yö kadotat ja löydät itsestäsi jotain uutta.
Se minne putosit, on kuin valkea läikkä Amazonin viidakon kartalla, niin kiehtova ja uusi ja samalla tuntematon ja pelottava. Kukapa mielellään muistaisi tai muistelisi nuoruutensa kipeää laitaa; yksinäisyyttään ja pienuuttaan. Ja nyt kaikki paha on siirretty sinne, missä nuoria on enemmän kuin kaksi jouten takomassa itseensä syvyyttä erehtymällä ja kokeilemalla.
Nuoruudeltasi lyödään luulot pois kirjoilla, koneilla ja muoviraharaveilla. Missä kasvavat korkoa hyvinvointikakarat ja missä pienten vanhempien tavalliset lapset? Yliopistojen leveät lauteet notkuvat entsyymin kalpeita kaikkientieteittentohtoreita ja kaksikymmentävuotiaita yritysjohtajia, joiden asiakirjasalkut vinkuvat optioista ja opintoviikoista onnellisina. Eivätkö he aja koskaan ojaan? Onko koko maailma heille valtatie? On niin paljon, mitä et ymmärrä.
Missä asuvat lapsuudessa liikaa yksin olleet, hylätyt, sairauden tai kuoleman kohtuuttoman sormen osoittamat? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puhua, huutaa tai itkeä kuin käsillään? Missä ne, jotka kaipaavat varastamalla, missä ne, joiden silmissä asuu viisivuotiaan hätä? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puolustautua eivätkä uskalla hyökätä? Missä ovat tarhojen ylimääräiset, ne hankalat kakarat? Missä ovat äidittömät, isättömät, adoptoidut ja huostaan otetut? Missä ovat pahoinpidellyt ja ylistämällä alistetut, liikuntakyvyttömiksi syötetyt ja välinpitämättömyyden lainavaatteisiin puetut? Missä on ihan tavallinen nuori kriisiinsä kompastuneena etsimässä ovea itseensä? Missä on kiireetön korva ja kärsivällistä kärsivällisempi katse? Missä on apu, kun hätä on nuoruus? Kuinka he jaksavat näissä ahneiden pidoissa, kun ahneetkaan eivät jaksa?
Löytyykö aika ja tieto byrokraattien, hallitusten, johtoryhmien ja komiteoiden puoluepoliittisesta viisaudesta, jossa moottoritiellä tai huippu-urheilulla on suurempi kiire kuin niiden asialla, jotka ovat nuoria ja jotka purevat auttavaa kättä niin kuin aina on purtu, että tiedettäisiin, missä käsi on ja kenen? Kuka nyppii nuoruuden siivet heti kun ensimmäinen lentoyritys ei mennytkään suositusten mukaan? Mutta kuka kesyttää ketun niin, että se pysyy kettuna, ettei sen tarvitse muuttua kanaksi tai koiraksi? Kuka antaa toisen, kolmannen tai yhdeksännen mahdollisuuden? Kuka on selkeästi nuoruuden puolella? Kuka ei hylkää, kuka auttaa kestämään leipään leivotun kiven? Kuka ei pakota? Et erota ystävää vihollisesta, ja kaikki tuntuvat tarjoavan vain käsirautoja. Ne puhuvat sinulle tulevaisuudesta, vaikka mielesi liikkuu aivan toisessa ajassa.
Sinä putosit etkä tiedä, mikä on orpoutesi sisä-ja mikä ulkokuori. Et tiedä, mikä tulee sinusta ja mikä ulkopuoleltasi, eikä sinulle anneta tarpeeksi aikaa ratkaista sitä. Sinua myydään ja ostetaan niin kuin sademetsää, vaikka se on yhtä välttämätön maapallolle kuin nuoruus aikuisuudelle. Enää ei nuoruus kapinoi, sillä se peloteltiin työttömyydellä hiljaiseksi ja kuuliaiseksi; nyt sillä on liian kiire pörssiin ja uuteen iloiseen Eurooppaan. Kuka maksaa juhlien laskun, kun pöydän varannut ja eniten tilannut on poistunut takavasemmalle?
Et ole vielä riittävän vanha perustamaan yritystä tai perhettä, et jaksa edes ajatellakotia osakkeena tai miksi alkaisit isona. Kaipaat vain toista takkuista kulkukissaa jakamaan kodittomuuttasi, arkuutesi ja läheisyyden nälkäsi. Kaikki muu tulee sen jälkeen, jos tulee.
Sinä mietit, ollako vai eikö olla joka päivä ja yö, kun kuljet siltojen yli. Kun pysähdyit, katsoin sinua kaukaa, joen ja nuoruuden toiselta, aikuisuuden puolelta, ja mietin mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja samalla kun sinä mietit, ollako vaiko eikö olla, minä keksin sinut ja sinun tarinasi. Tarinan loppuun kirjoitin sinut pysähtyneenä sillalle ja pysäytin kuvan siihen, että me molemmat mietimme; siis sinä ja minä, joka sinut loin. Mutta olet sinä olemassa ilman minuakin tässä kaupungissa, tässä maassa ja maailmassa miljoonin versioin. Ja tässä tarinassa sinä mietit keinoa päästä eroon itsestäsi ja yksinäisyyden loputtomista pitkospuista. Sen kokemuksen pohjalta, jota sinulla ei vielä voi olla, kirjoitin tähän tarinan tällaisen lopun:
Katselet joen tummaa tanssia siltojen alla. Raiteet lapsuuteesi päin ovat auttamattoman kapeat. Aikuisuus näyttää työn harmaita kasvojaan, etkä halua nähdä itseäsi elämänhalu kurkkuun kuivuneena kolmivuorokoneena. Jostain kaukaa kuuluu musiikkia ja ihmisten ääniä. Sinä nostat yhden yön vanhempaa päätäsi ja jatkat tätä ehdotonta matkaasi hitaasti ihmisiä kohden. Kirjoitin tarinasi heti muistiin sen tultua mieleeni, etten unohtaisi omaani.
Kirjasta Kevät räjähti käsiin – kertomuksia nuoruudesta 2011.
