RAKSILAN JAKE – POHDINTOJA ANTISOSIAALISESTA KEHITYKSESTÄ SODAN VARJOSSA

RAKSILAN JAKE – POHDINTOJA ANTISOSIAALISESTA KEHITYKSESTÄ SODAN VARJOSSA

Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvassa seurataan Puu-Raksilassa, asuvien 10-14 -vuotiaiden poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkailla ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä, kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla.

Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön. 

Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantti Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin. Muiden halutessa olla sankareita saatellen naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se, että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti, ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.

Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “

Saadakseen helpotusta ulkopuolisuuden tunteeseensa ja ahdistukseensa Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartausrukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.

– Pikkukeikka vaan ja pullukkaa odottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.

Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.

Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin, jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, mutta heti jos oma etu vaatii, hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään, hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä, koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake antisosiaalisen nuoren tavoin kokee, että kun kukaan ei piittaa hänen tunteistaan, niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.

Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer.” Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.

Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuminen merkitsi Jakelle sisäistä murtumista. “Monesti Jakea yksin ollessa pelotti, lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta. Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen, mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua”, Rintala jatkaa.

Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa, jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua, mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa, surua ei ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään. Jakelle se merkitsee hänen tunteittensa kieltämistä ja yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta.

Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menee myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii, että mennään oikein pirssillä. Taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi!  Siellä juodaan portteria ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan, kypsemmät pojat eivät voi siihen enää suostua.

Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä, kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava, että muistelin sen kestäneen hyvin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen  irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta, kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva kyetäkseen etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.

Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen, koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. Etäinen isä ei kykene olemaan samaistumisen kohteena, mutta ei myöskään vastustajana iänmukaisessa ikäpolvitaistelussa jonka avulla irtaannutaan lapsuuden vanhemmista.

Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä, ja jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan, voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä kestä sitä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia joihin samaistua kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.

Jaken pohdiskeluissa on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta, kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät, että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.

Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään, on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.

”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (Toiviainen, S 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.

Pojat on elokuva kasvusta ja kuolemasta. Intiön hautausmaa ja sankarivainajien valkoiset ristit leikkaavat poikien elämää moneen kertaan. Kuolema on kaikkialla; rintamalla, isien poissaolona, ruumisjunissa, papin ja opettajien isänmaallisissa uhrimieltä hehkuvissa puheissa, ammuksen varastamisessa ja kahden tuiralaisen kuolemassa, Immun veljen kaatumisessa ja myös Jaken menetyksessä; isä on kadonnut hänen elämästään ja äiti ei rakkaudenhuumassaan piittaa pojan tarpeista ja lähtee lopulta saksalaisen mukaan. Elokuvassa Jaken kuolema on sisäinen, kirjassa konkreettinen.

Pojat-kirjan ja elokuvan punaisena lankana kulkee poikien halu kasvaa miehiksi sodan aikana. Poikajoukon eri-ikäisten jäsenten voikin nähdä edustavan kasvavan pojan eri puolia. Immun kypsymättömyys ja naiivius johtavat koko ajan kohti suurempaa sisäistä ja sosiaalista kasvua kun taas Jaken asosiaalisuus ja masennus vievät kohti umpikujaa.

Paavo Rintalan oma isä oli kaatunut Talvisodan lopussa 1940. Samassa taloudessa jonkin aikaa asunut eno on saattanut olla hyvin tärkeä silta miesten maailmaan. Rintala oli jo varhain hyvin kiinnostunut uskonnosta, filosofiasta ja loi mittavan uran kirjailijana. Hän sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1956, 1963, 1966, 1972, 1973 ja 1991. ”Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla”, Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. Kirja kuvaa hyvin kuinka aikuisia samaistumiskohteita oli sodasta huolimatta koko ajan saatavilla; jos ei isä niin veljiä, muita sukulaisia, naapureita, opettajia, pappeja, saksalaisia sotilaita, konduktööri.

Mieleni tekee myös kysyä miksi Rintala tappaa Jaken kirjan lopussa? Kuoliko siinä symbolisesti pojan  riippuvuus lapsuuden äitiin ja/tai tiivistyikö sen kautta nuoruusikään astuvan pojan isäturvan menettämisen trauma, ja mahdollisesti isän väkivaltainen kuolema sodassa, kuten Rintalalle itselleen tapahtui 10-vuotiaana, nyt Jaken kokemuksena kirjan sivuilla?

Artikkeli on lyhennelmä artikkelista Pojat – kuolema Raksilassa joka on julkaistu aikaisemmin kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapia-säätiö (2009) ja kirjassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä- artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).

 

Romaanistani IFA (2013, 380 s.) on otettu toinen painos

Romaanistani IFA (2013, 380 s.) on otettu toinen painos

IFA on nostalginen, hauska ja koskettava kertomus kitaroista, koripallosta, rock’n’rollista, poissaolosta, kaivoksesta, koulusta, sodista, muistamisesta ja unohtamisesta, värisevistä kesäilloista, kaukopartiomiehistä, pakkasesta, Aku Ankasta, Olavi Virran kitaristista, Dannysta ja Johnnysta, Hurriganesista ja Deep Purplesta.

IFA on ennen kaikkea kertomus kadonneista isistä ja eksyneistä pojista, autoista, ihanista naisista ja janosta, joka ei lopu juomalla. Kirja kairaa tarkalla syvyyspsykologisella otteella näytteitä neljän sukupolven ajalta ja vie lukijansa matkalle Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan ja Venäjälle sekä Ouluun. Kaikki mitä oli, on aina.

IFA on yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja samalla koskettava tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.

Saatavissa suoraan minulta (20€+posti), (verkko)kirjakaupoista ja täältä

https://www.bod.fi/kirjakauppa/ifa-jukka-tervo-9789528045540

ISÄÄ ETSIMÄSSÄ KADOTETUSSA MAAILMASSA

Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.

Tervo uuden romaani  alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.

Romaanin lähtökohta on hieman lavastetun asetelmallinen, mutta onneksi Tervon aito kertojanote ei suostu vain kuvittamaan psykologian klassisia riippuvuuksia. IFA on muusikon kasvutarina ja siksi kitaran soinnut ja ajan rockkappaleet vilisevät tuhkatiheään romaanin sivuilla. Yksi ja toinen jankuttaa Remusta ja Hurriganesista, mutta Juke on progemiehiä.
Romaani liikkuu Oulussa ja Oulun läänissä ja kuvaukset muutamista paikkakunnista kuten Otanmäestä ovat upeaa proosaa myös korkean realismin tasolla.

Rattori-lupin tunnelmat liikkuvat hieman yksityisemmässä sfäärissä, mutta hauskaa luettavaa nekin ovat, ainakin sellaiselle, joka on samoihin aikoihin liikkunut samoilla kulmilla. Lapsuuskuvauksena Jukka Tervon kirja rinnastuu toiseen pohjoisen poikaan Jari Tervoon ja hänen romaaniinsa Esikoinen. Tähän tyyliin. On 22. marraskuuta 1963 ja Kennedy ammutaan. ”Äiti on järkyttynyt ja minä myös, koska äitikin on”.

Jukka Tervon IFA noukkii kaikki nuoruuden kipeydet niin ahkerasti, että romaani toimii puhdistavana kokemuksena. Mennyt ei palaa, mutta se on voimallisesti läsnä meissä ja niin pitääkin olla. Menneet traumat ja kaihon karavaani kättelevät toisiaan”.

Olavi Jama Kaleva 7.11.2013

Lasinen tyttö laulaa – psykoterapian ydinkysymysten äärellä

Lasinen tyttö laulaa – psykoterapian ydinkysymysten äärellä

Keskustelu Sote- uudistuksesta ja varsinkin psykoterapioiden tulevaisuudesta käy kuumana – aiheesta. On suuri vaara että rahoitusvastuun siirtyessä maakunnille Kelan turvaamat palvelut ja tuki romahtavat varsinkin kuntoutuspykoterapian suhteen eivätkä terapiaan hakeutuvat ja tarvitsevat ihmiset saa riittävää tukea. Kuntoutuspsykoterapia on ollut yksi harvoista asioista jotka mielenterveyden hoidon kriisissä on toiminut. Ehjää ei kannata korjata.

” Jos KELAn kuntoutuspsykoterapiajärjestelmä puretaan ja psykoterapian rahoitus ja järjestämisvastuu siirretään sote-alueille, on todennäköistä, että raha siirtyy hyvinvointialueen vapaasti käytettäväksi. Merkittävä uhka on – kuten historia on osoittanut – ettei raha kohdistu mielenterveysongelmien hoitoon, vaan se käytetään aivan muihin tarkoituksiin. Vain kuntoutuspsykoterapian säilyttäminen KELAn vastuulla takaa lain turvaaman psykoterapian.” 

Oheinen kirjoitus ei suoraan liity kuntoutuspsykoterapiaan, se on suunnattu yli 16-vuotiaille, mutta psykoterapiaan kuitenkin ja sen merkittävyyteen ongelmissa kamppailevien ihmisten elämässä. Se on julkaistu alunperin teoksessani Kevät räjähti käsiin – kirjoituksia nuoruudesta (2011). Kirja tulee uudelleen julkaisuun tänä talvena.

LASINEN TYTTÖ LAULAA

Tyttö on lasia, ei katsekontaktia, käsi kuin tyhjä lapanen… pudottelee piponsa kolmesti ennen kuin saa sen hattuhyllylle, jää katsomaan ikkunasta… tanssaa, nostelee jalkoja kuin pissat housussa. Voi hyvä jumala, onko se menossa psykoosiin vai tulossa vai onko sillä niin kovat lääkkeet päällä? Silmät lupsahtavat kiinni, kädet täräjää, ranteissa viiltelyn arpia. 

– Seiskalla oon. Oppilaita on 22, aika paljon tyttöjä, oisko 14? En harrasta mitään mutta ajattelin alkaa laskettelemaan ja kuntosalilla käymään… Kotona on isä ja pikkuveli. Äiti kuoli… on siitä aikaa… auto-onnettomuudessa. 

Sen suuta kuivaa, silmät pyörii jotenkin, räpsytyttää. En oikein tiedä. Jaksaako tähän alkaa tosissaan? Pahaa tekee katsoakin. Jos en ala, kuka alkaa? Ja alkaako tyttö ketään? Jos en ole tosissani ei varmasti ala. Jos olen, saattaa alkaa. Hiukset silmillä, milloin lie pesty viimeksi. Vaatteet on ihan tiptop puhtaat, kuin kaupan hyllyltä. Hymyilee tuskaisesti, naamion takaa, epäaitoa, epätoivoa, tyhjää… Jos teen tutkimusvaiheen on pakko alkaa itse, en voi, tai halua siirtää toiselle, eikä ketään toista ole vapaanakaan. 

– Milloin se tapahtui?
– On siitä aikaa jotain kaksi tai neljä vuotta.
– Olet ollut sairaalassa? Kuinka kauan?
– Puoli vuotta.
– Millasta aikaa se oli.
– Ihan mukava. Monet yritti karata.
– Siellä oli ovet kiinni?
– Joo.
– Minä en karannu, en ois tahtonu sieltä pois. Sulla on ihana taulu.
– Mikäs se on?
– Se on se joku Sampojuttu.
– Ketä siinä näkkyy?
– No Väinämöinen siinä tappelee jonkun akan kanssa.

Hyräilee jotain kappaletta, mikä se on. Da daa daa.., hetkinen, se pelasta, pelasta, pelasta minut. Rakkauden haudalla. Niin onkin. Hyvä biisi. Miksi se sitä laulaa?

– Sulle on tapahtunut aika paljon?
Nyt katsoo eka kertaa silmiin, katse viipyy puolitoista sekuntia, surutyttö sekaisin, niin sekaisin.
– Ai niin, isällä on uusi tyttöystävä, ei se meillä asu, se sanoo, vaikka ainahan se meillä on, yötäkin
– Millainen se on?
– Ihan kiva.
Haluaako se että se pelastetaan, vai laulaako se omaa kuolemaa, vai äidin? Laulaako se minulle vai ei kenellekään, vai itselle, vai äidille? Vai jännittää ja laulaminen rauhoittaa?

Vaikuttaa 9-10 -vuotiaalta vaikka on 12. Tyttöpoika, poikatyttö, nuoruuden ensiväreet eivät näy missään, kuin jotain siltä väliltä, ei kumpikaan, ei kukaan… Jähmeä, tahmea. Isä ei ymmärrä tytön tilannetta, tai ymmärtää ehkä mutta ei kestä ajatella sitä. Tässä on kauhee homma edessä. Alkaako isä, jaksaako, heittääkö pyyhkeen kehään heti, ensimmäisen ristiriidan jälkeen soittaa että jos ei tyttö halua käydä niin ei tarvitse..? Jos ei ala, en ala minäkään. Kuka tapaisi isää? Päästääkö koulu sen terapiaa kolmesti viikossa? Päästää, ei kai niillä ole muuta vaihtoehtoa, eihän tämä pysy vielä edes 15 minuuttia paikallaan. Vaikka voihan se olla että Lestijoen sijainti ja vuoden 1956 keskimääräinen sademäärä ovat tärkeämpää kuin se missä itse on, jos on missään… Sairaalakoulu olisi tietysti toinen vaihtoehto ja ehkä osastohoito ja kävisi sitten sieltä. Alussa ainakin. 

Näin yöllä unta että enkeli silitti mun vatsaa. Tuntui hyvältä. Kait se tarkoitti ainakin että ihmeitä en osaa tehdä, vaikka tahtoisinkin… ja että pelottaa tämän tytön kanssa aloittaa, ja että kuka se minua sitten lohduttaa, hoitaa ja tukee jos en jaksa, ja mitä tästä syntyy, minun vatsasta, tytön vatsasta…? 

– Näin unta että äiti tuli meille seinän läpi ja tahtoi ottaa minut ja veljen mukaan, mentiin vessaan piiloon, se ampu oven läpi ja me huudettiin isää apuun, mutta se oli ylitöissä…
– Melkein kuin elokuva josta ei pääse pois. Puhuitko siitä kenenkään kanssa? 
– En.
– Et edes isän.
– En enää muistanut ja se meni ohi.
– Pelkokin?
– No ei se. Se tulee ja menee, mutta unohtuu jos tekee jotain.
– Mitä teit?
– Menin suihkuun.
– Olitko kauan?
– Olin.
– Kuinka kauan?
– Tunti 20 minuuttia.
– Hyvin osasit sen ajan laskea.
– Joo. Tai oli mulla kello.
– Semmonen vesitiivis?
– Ei ku herätyskello.
– Miten sille kävi?
– Isä osti uuden. 

Ihan järkipuhetta, ei ole psykoosissa, ehkä lääkkeitä, ehkä vaan niin jännittynyt… Alkoi käymään, tuli kahdella bussilla. Osasi aikataulut ja rahat vaikka ajattelin että ei osaa. Alussa pelattiin ja piirrettiin, sitten puhuttiin hieman ja paljon oltiin hiljaa. Piirsi kuolleen puun joka oli ei missään ja talon ilman ikkunoita ja ovia. Sovittiin osastolta lähettäneen lääkärin kanssa että ajetaan lääkkeet alas. Puoli vuotta siihen meni. Diagnoosiksi laittoi jotain ympäripyöreää, sanoi ettei se sitä paranna, eikä lääkkeetkään. Jotain piti tehdä ensiavuksi, ei ole resursseja muuhun. 

Tyttö kirkastui, puhuu selkeästi, vähän pikkuvanhasti, vakavana, mutta läsnä. Koulussa alkaa jo mennä paremmin. Sai tukiopetusta pienryhmässä. Ensin oli ihan sekaisin, syrjässä, kulki pitkin seiniä, pelkäsi. 

Terapian lomatauot on vaikeita. Hiljenee, vaikeroi, näkee painajaisia, ei osaa olla minulle vihainen. Masentui, viilteli itseään, ei osannut sanoa miksi. Kun autoni oli huollossa säikähti että en ole paikalla, kun tuttu auto oli pihalta kadonnut. Sai hengenahdistuskohtauksen ja ihottumaa. Kerran oli ovi mennyt kiinni eikä tyttö päässyt sisään. Itki portaissa kauhuitkua kun menin etsimään. 

Isä oli alussa ymmällä, miksi niin useasti, miksi ei saa tietää mitä siellä puhutaan. Käy kerran kuussa kollegalla ja ymmärsi sitten hitaasti kuinka sairas tyttö oli ollutkaan ja kuinka tärkeää on että saa olla minun kanssa ihan rauhassa. Kiitollinen kun saatiin lääkkeet pois. Halusi syyllisyyksissään alkaa kuljettamaan tyttöä, mutta onneksi ymmärsi että kulkekoon vaan kun kerta osaa ja tämä on sillä lailla enemmän tytön oma juttu. 

Puolitoista vuotta olivat kovia aikoja kun näytti että hullummaksi vaan muuttuu, kaikki temppunsa näytti minulle, testasi kuinka paljon siedän ja heitänkö ulos. Nyt tilanne on toinen: on kiva mennä kouluun, on jo yksi kaveri, discoonkin uskalsi mennä. Alkaa haaveksia poikakaverista, mutta siihen on matkaa… Alkoi puhua kotiasioita, pikkuveljestään, opettajistaan ja varoen muistella äitiä silloin kun tämä oli terve ja sitten…. Painajaisia painajaisten perään. Aina ei osaa erottaa oliko ne unta. Piirsi silmättömiä suurikitaisia hirviöitä, verisiä aseita ja mustia aukkoja, ja katsoi tarkkaan kuinka suhtaudun, pidänkö ihan hulluna. Kun puhuttiin niin alkoi ajatella ja huomata kuinka pelko yksinjäämisestä oli aina niin lähellä, ja paljon muutakin tietysti. Vihainen ei saanut olla, taivas putoaa jos suuttuu. Puihin alkoi tulla ajan oloon juuret ja pihaa ympärille, taloihin ikkunat ja ikkunoihin verhot ja savu nousi piipusta; joku siellä asuu. 

Oli paljon ajanjaksoja joita ei muistanut lainkaan, sitten alkoi kuroa niihin tapahtumia ja ihmisiä, mukaviakin hetkiä ja muistoja. Toi valokuvia, katsottiin ja itkettiin. Kyyneleet vaan lähti valumaan, annoin valua. Aloin ymmärtää kuinka äiti oli välillä kadonnut viinahuuruihin, kapakoihin ja vieraisiin miehiin, vei tytön isältä salaa mummolle joka oli arvaamaton ja ankara skitsofreenikko. Näistä ei vielä puhuttu, ne vaan oli ilmassa, sanoiksi tulossa kivun ja kauhun kautta. 

Toisen vuoden kesälomalla puhelin soi. Oli joutunut sairaalaan, hakkasi päätä seinään, puhui sekavia, ihottumaa, ei syönyt. Isä sanoi rahoituksen päättyvän, Kela ei korvaa enää kolmatta vuotta*. Kävin katsomassa tyttöä. Tämä istui sängyllä ja vapisi kuin kuumeessa, tunsi kyllä, mutta uikutti. Sanoin että kaikki järjestyy, käyn huomenna uudestaan ja sitten kun lomani päättyy jatketaan entiseen malliin. Aikuiset järjestää, pidä huoli itsestäsi. 

Sietivät sen ahdistuksen. Tyttö pissasi housuunsa, söi lattialla, päivät pitkät sängyssä. Eivät antaneet lääkkeitä, hoitaja oli vieressä niin paljon kuin ehti… Kiitos. Menin kotiin ja itkin. Olin niin vihainen, en nukkunut silmän täyttä viikkoon. Soitin kaikki mahdolliset paikat. Rahoitus pitää hoitaa muuten kuin Kelasta. Uudet määräykset yhtäkkiä. Keskellä lomia, sairaalasta jossa ei ole rahoja, ei ihmisiä töissä, kaavakkeita, vieraita ihmisiä, lausuntoja. Miksi vaivautua, miksi en mene kurssikaverin konsulttifirmaan laatimaan testejä työn soveltuvuudesta tekijälle ja tekijän työlle tai piirtämään henkilöstön hurmahenkiseen koulutustilaisuuteen jääkiekkovalmentajan taululle tsemppikuvioita ylitöihin. Kahdeksasta neljään homma. Kotona oma elämä. Jos olisin tiennyt tämän tulevan en olisi alkanut tyttöä. 

– Mitäs kuuluu?
– Kait aika huonoa, voidaanko me jatkaa?
– Kyllä me jatketaan.
– Mutta kun ei oo rahotusta. Kuka tän maksaa?
– Joku maksaa, me vaan jatketaan. Selvitellään…
– Isällä ei oo rahaa tähän. Et sä voi ilmaseksi tehdä.
– Jatketaan vaan rauhassa… Mitäs oot touhunnu? 

Rahoitus saatiin lopulta sairaalan kautta. Korvamerkitty psykoterapian määräraha meni oikeaan kohteeseen eikä kanoottiretkeen Kilpisjärvelle tai toimiston uuteen sohvaan.

– Näin unta että siinä oli seitsemän jotain.
– Mitäs se sitten vois olla?
– Sun pitää kysyä ”mitä siitä tulee mieleen?”
– Ai jaa. Onko se niin tarkkaa?
– On se. Tai eikä oo. Joskus sä kysyt että mitä kuuluu ja mä sanon että ei mitään ihmeempää. Sitten sä kysyt että mitä tavallista.
– Onko näin? Voi olla. Niin, halusitko sanoa siitä unesta jotain?
– Joo, se voisi merkitä että on seitsemän kuukautta kun jouduin sairaalaan uudestaan. Mutta myös sitä että olen kaksi kertaa seitsemän vuotta ja että pikkuveli on nyt 7.
– Raamatussa puhutaan seitsemästä laihasta ja seitsemästä lihavasta vuodesta.
– Joo, oiskohan nyt tulossa lihavampaa. Ainakin mä painan enemmän kuin ennen.
– Paljonko painat?
– 51 kiloo.
– Sehän taitaa olla about sun pituuksilla ihan OK?
– Nii on. Mutta jotain siinä unessa oli hankalaakin.
– Jos uni kertois jotain sellaista niin mitä se voi olla?
– Seitsemän viikkoo hiihtolomaan?
– Mitäs siitä.
– Mua ne pelottaa.
– Mikä niissä?
– …en tiijä.
– Voisko se kiukuttaa, meille tulee seitsemän päivän tauko?
– Enpä tiijä.
– Muistatko kun kerran tavattiin sattumalta hiihtolomalla hiihtohissin jonossa.
– En muista.
– Sillon eka vuonna. Näit kyllä minut.
– Niin näinkin, mutta sulla oli perhe mukana.
– Ketä näit?
– En ole varma mutta joku kait niistä oli sun tyttö, ehkä se punapipoinen.
– Miltä se mahdollisuus tuntui?
– Ei miltään.
– Eikö? Olit sen loman jälkeen viikon pois terapiasta.
– Olin vai?
– Jep. Et puhunu siitä mitään silloin, että nähtiin. Oisko se voinu sua suututtaa, loukata että minulla vois olla  perhe ja lapsia.
…en tiijä, voi olla. Lopetetaanko jo? Ai nii, ajattelin myös seitsemää pientä kääpiötä, sitä äiti luki minulle ihan pienenä.
– Mitäs siitä sadusta muistat?
– Eikös siinä ole se karmee akka kun tappaa, tai yrittää ainakin myrkyttää sitä, mikä se oli… Lumikkia? Joo, ja se prinssi…

Näin se työ etenee, syntyy mukavia ja ikäviä kokemuksia joita jaetaan ja sitten niille tulee värejä, muotoja ja sanoja, joita voi käyttää näkymättömän kuvaamiseen, tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Ihailee minua välillä, suorastaan rakastaa, mutta myös pelkää ja vihaa. Puhutaan niistä. Pala palata löydetään ahdistusta ja kiukkua, pettymystä ja surua, uuden löytämisen iloa, yhteistä, salaista, välillä mennään kaksi askelta eteen ja yksi taakse, epätoivoa, voimattomuutta, välillä levätään suvannossa ja taas heitetään kehitysryöpsähdysten kärrynpyöriä. Löydetään mielikuvia ja löydetään muistoja, todellisista tapahtumista ja kuvitelluista. Nuoruuden oma virta vie kun päästään rannalle asti. Sinne on joskus niin pitkä matka. Aina ei päästä.

Vielä ei ollut aika surra äitiä, äidin alkoholismia ja mielisairautta ja sitä että auto-onnettomuus saattoi olla itsemurha riidan jälkeen kun isä sanoi ettei enää jaksa. Halusi eron ja lapset. Ja arvaamatonta sairasta mummoa, kateutta pikkuveljeä kohtaan ja isän ikävää kun uusi naisystävä tuli isän elämään ja oma kaipuu tämän lähelle, korjaamaan läheisyyden mustaa aukkoa ja turvattomuutta. Ehkä oli näin ja tai tosin ja paljon muita asioita joita ei voi kertoa, eikä ehkä koskaan saada selville. Nuoruusikäisen tytön kehitys avautui, löytyi sen hämmennys, ilo ja ylpeys. Mutta paljon jaettiin kauhua, pelättiin yksinjäämistä, erilaisuutta, kärsittiin, mutta yksin ei jääty eikä jätetty ja naurettiinkin aika paljon. Aina ymmärrettiin jotain enemmän. Työ jatkui kunnes tuli valmiiksi.


  • Tämä liittyy tässä vuoden 2003 tapahtumiin jolloin nuorten terapian rahoitus yllättäin keskeytyi ja monen nuoren psykoterapeuttinen hoito vaarantui. Asia korjautui pitkän kriisin jälkeen ja nyt kuntoutuspsykoterapia on lakisääteinen, ei harkinnanvarainen lisäbudjettiin kuuluva asia kuten silloin oli.

Ei ole internet-yhteyttä