Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Elokuva alkaa miehen ja naisen monologeilla, joissa he kilvan korostavat toisen hyvä puolia. Tämä ei hyvää lupaa, ajattelee kyyninen katsoja. Eipä niin, kyse on pariterapiaistuntoon tarvittavista kuvauksista, että he muistaisivat miksi aikoinaan rakastuivat ja menivät naimisiin. Tämä käy kipeää varsinkin vaimolle eikä hän suostu sitä lukemaan ääneen.

Ollaan Marriage Story (2019) -elokuvan ytimessä. Korona-aika on niukkaa myös uusien elokuvien suhteen joten uusintakierros on paikallaan. Tämäkin elokuva kestää sen kevyesti. Karismaattinen ja menestynyt teatteriohjaaja Charlie (Adam Driver) ja hänen näyttelijävaimonsa Nicole (Scarlett Johansson) ovat eron partaalla. Asiaa mutkistaa aivan ihana poika Henry (Azhy Robertson), jonka huoltajuudesta taistellaan, vaikka tätä samaan aikaa rakastetaan ja halutaan tälle vain hyvää.

Charlie on uraansa uponnut taiteilija ja erehtynyt sänkyyn työtoverin kanssa. Tämä on tietysti tuskan ja raivon paikka vaimolle. Mutta kysymys on myös siitä missä he loppujen lopuksi haluavat asua, Nykissä, jossa miehen työ on vai Los Angelesissa, jossa vaimo luo uraa ja jossa hänen sukunsa asuu. Kumman työ on tärkeämpi, mitä ollaan sovittu ja mitä ei? Onko ohjaajamies tehnyt vaimostaan tähden vai vaimo ohjaajasta? ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” kirjoitti Leo Tolstoi Anna Kareninassa. Nicolelle ydinkysymys on se, onko hän näkyvä ja merkittävä ilman miestään.

Kun soppaan lisätään vielä pari paholaisen asianajajaa Ray Liotta ja Laura Dern, jotka käyvät heti juridista ja armotonta sotaa rahasta ja lapsen tapaamisoikeuksista alkaa jälki olla rumaa. Kaikki kura kaivetaan esiin. Isä ja äiti ajautuvat syvälle poteroihinsa vaikka eivät sitä oikeastaan halua.

Elokuva koostuu monesta loistavasta monologista ja isän ja ihanan pikkupojan touhuista ympäri Los Angelesia. Erityisen koskettava kohtaus tapahtuu Nicolen kodin pihalla, jonne hän on hälyttänyt Charlien auttamaan myöhään illalla sähköisen portin kiinni laittamisessa. Niinpä se sitten raskaasti ja hitaasti sukeutuukin jättäen molemmat eri puolille aitaa. Isä lähtee omaan asuntoonsa nukkuva poika sylissään. Henry on elokuvan viaton sydän, aito ja rakastettava lapsi.

Teatteriammattilainen Charlie joutuu rakentamaan melkoisen näytelmän sosiaalityöntekijän tullessa tarkastamaan onko hän kunnon isä. Kukkia huoneet täyteen, taulut seinälle ja eikun kokkaamaan. Kahden nuotin intervallilla nariseva puoliautistinen lähes katatoninen sosku on herkullinen kummajainen arvioimassa asiaa, josta ei mitään ymmärrä, ja joka ei näin avaudu kenellekään. Sinällään se ei haittaa koska molemmat vanhemmat ovat kunnon ihmisiä ja hyviä vanhempia pojalleen, mutta huoltajuusriidan Pandoran laatikko on avattu eikä sitä saa enää kiinni. Yksityinen asia arvioidaan viranomaisten toimesta.

Elokuva on puhelias monologivetoinen näyttelijöiden juhlaa. Driver ja Johansson ovat loistavia, he näyttelevät kasvoillaan arkisesti mutta tunteella. Viihde-, komedia-, draama- ja supersankarielokuvista tutut näyttelijät ovat Marriage Storyssa tavallisia. Kaikki katsovat tilannetta omasta vinkkelistään. Katarttinen ja raivoisa riita Nicolen ja Charlien välillä päättyy voimattomiin kyyneliin. Molemmat joutuvat antamaan periksi, he ovat vain ajautuneet erilleen, eikä tilaa olla oma itse oikein tunnu enää löytyvän toisen kanssa. Näin viha muuttuu ajan kanssa suruksi ja asiat alkavat löytää reittinsä.

Kummankaan vanhemmuus ei ole muuttunut miksikään. Tulee mieleen jo edesmenneen amerikkalaisen lapsipsykoanalyytikon Robert Fuhrmanin luento. Hän kertoi syövänsä usein aamiaista terapiakeskuksen lasten kanssa. (Hauska kuvitella iso ikämies pienessä tuolissa alle kouluikäisten joukkoon). Joku lapsista oli tokaissut toiselle lapselle että sinunpa vanhemmat ovat eronneet! Tähän toinen oli tyynesti vastannut etteivät he hänestä ole eronneet vaan toisistaan.

Charlie järjestää työnsä Losiin että voi olla enemmän pojan kanssa eikä tapaamisvuoroistakaan riidellä vaan yhdessä sopien toista arvostaen. Ollaan astuttu voittaja-häviäjä asetelmasta yhteiseen hyvään näissä olosuhteissa. Asianajajille kyse oli bisneksestä ja voittamisesta hinnalla millä hyvänsä.

Loppukohtauksessa Nicolen suku on lähdössä naamiaisiin ja Charlienkin tulee itsestään selvästi mukaan tosin lakana alla kummitukseksi pukeutuneena. Ehkä hän sellaiseksi itsensä aika-ajoin kokikin. Muut esittävät Beatlesin jäseniä. Hyvä metafora sille että joskus vaan asiat päättyvät, mutta ystävyys voi säilyä niin kuin Beatlesin jäsenten välillä taisi tapahtua, vaikka yhtyeen hajoamiseen liittyi varmaan monta riitaisaakin hetkeä.

Ohjaaja Noach Baumbach on itsekin avioerolapsi. Samaa teemaa hän käsiteli niin ikään hienossa elokuvassa The Squid and The Whale (2005).

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan. 

Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.

Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.

Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.

Siinä on semmoset 320 sivua!

 

Suru tulee sivulla 596

Suru tulee sivulla 596

Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:

Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”

Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.

Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta. Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää. Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.

Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.

Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.

Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.

Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustukset.

Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.

Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.

Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…

Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.

Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.

Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.

Ei ole internet-yhteyttä