Oulun saamelaiskulttuurikevään elokuvani on Je’vida, Katja Gauriloffin ohjaama hieno – ensimmäinen kolttasaamelainen elokuva – joka ilmestyi jo 2023, mutta jäi itseltäni jotenkin katveeseen. Ehkä nyt oli sen aika ja hyvä aika olikin (Areenassa). Ne muut olivat Ovvla-ooppera Oulun Teatterissa ja Eanangiella – Maan kieli näyttely Oulun Taidemuseolla, muutakin oli tarjolla mutta nukuin onneni ohi.
Iida on seitsenkymppinen kärttyisä emäntä, joka joutuu pohjoiseen siivoamaan perikunnan taloa yhdessä siskotyttären Sennan (Heidi Haarla) kanssa. Iida on Sanna-Kaisa Palo parhaassa roolissaan. Siinä ei paljoa puhella kun menneisyys huokuu joka laudasta, vaatteesta ja laineen liplatuksesta. Suhde luontoon on suora eikä mikään elämysmatka. Kun astuu pihalle siellä on lampaita odottamassa ja järvi täynnä kalaa. Niitä käydään ukin kanssa nostamassa verkoilla luontoa säästäen ja elämän suuria kysymyksiä pohtien. Tuttua hommaa. Tuo soutaminen siis, oman ukkini kanssa ei paljoa filosofiaa ja luonnontieteitä poristu, osasiko tuo edes puhua. Epäilen. Enpä ole ennen nähnyt pikkutytön soutavan noin hyvin!
Aika entinen ei koskaan enää palaa lauletaan jossain iskelmässä koska ei se minnekään ole mennyt, on meissä aina ja ikuisesti. Jurottava täti ja kyselevä siskontyttö on herkullinen ja niin taitavasti luotu parivaljakko; toinen potkii menneisyyden ovea rikki ja toinen yrittää pitää sitä kiinni.
Sen avaa aivan ihana lapsi Je’vida, joka on tietysti Iida pienenä. Aivan ihana Agatha Niemenmaa on elokuvan sydän, hän ihmettelee maailmaa, joka rymistelee pienen kolttasaamelaisen lapsen elämään lupia kyselemättä ketään säästämättä. Mutta viisas rakas ukki on aina läsnä. Sitten mennään aikuisten maailmaan, jossa pelataan eri säännöillä. Aikuinen Iida (Heidi U’lljan Gauriloff) on nuori nainen, joka saa haluamansa, mutta hinta saattaa olla korkea kun on koettu kovia, identiteetti ja historia on rikottu.
Asuntolakoulun ankeus välittyy sen seinistä ja tavoista; saamea ei saa puhua ja lautanen syödään tyhjäksi. Vaikka pakolla. Tässäkin on elokuvan hienous; asian raskaus välittyy muutamalla kohtauksella ja lapsen ihmetys ja ahdistus silmistä ja teoista. Je’vida lähtee kotiin. Ja raskautta pienelle tytölle riittää; äiti synnyttää kuolleen lapsen ja kuolee itsekin. Jää vähän auki kuka ne käy siittämässä, mutta niin taitaa lapsen elämässä olla; paljon tapahtuu mitä ei ymmärrä.
Pidin tästä aukollisuudesta, ettei kaikkea selitetä eikä “ymmärretä” ja hierota naamaan vaan ne koetaan ja niistä jää meihin merkkejä, joskus pahoja, joskus hyvä. Mutta se että sieluun ja identiteettiin jää suuri reikä tekee meistä ulkopuolisia itsemme suhteen. Saman kodittomuuden äärellä ja identiteetin ryöstämisen kokemuksissa oltiin myös Ovvla-oopperassa, jossa oli Ovvlan oli vaikea päättää ja tietää ollako suomalainen vai saamelainen tai kukaan.
Hienojen roolien, kuvauksen ja varsinkin äänimaailman lisäksi elokuva ei selittele, tai opeta vaan näyttää kuvilla kaiken oleellisen, luottaa kuvaan varmoin ottein. Välillä jutellaan ja poltetaan tupakkia. Täyttä elokuvaa. Tarkovskin Ivanin lapsuus ja Pawel Pawlikowskin Ida nousevat mieleen hyvällä lailla, ollaan kokemisen ytimessä, lauletaan samaa laulua omalla äänellä.
Puolessa välissä tajuaa että tämähän on mustavalkoinen elokuva. En ole mikään saamelaiskulttuurin asiantuntija mutta sain viettää muutamia musiikintäyteisiä vuosia Leo Gauriloffin kanssa 1970-luvun lopulla.
https://www.jukkatervo.com/joitakin-muistoja-leo-gauriloffista/
48
0
19.5.2026
