Sain Haavikon valmiiksi

Sain Haavikon valmiiksi

Siis lukemisen. Siihen meni koko joulu. 812 sivua hienosti kirjoitettua kotimaista kirjallisuushistoriaa ja siinä sivussa – tai samalla ­- Suomenkin. En edes pidä Paavo Haavikon (1931–2008) tuotannosta, enkä ymmärrä sen runoja, jotenkin älyllisiä sanapelejä. Mutta eihän voi olla lukematta kirjaa jonka nimi on Niin katosi voitto maailmasta.

Rauta-ajasta (1982) , aikansa kohuttu tv-klassikko, kyllä pidin. Kalevalahenkilöt filosofisoimassa ihmisyyden mysteereistä ja maailman menosta terävästi, myyttisesti ja jotenkin osuvasti. ”Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä heistä olet kuullut, kuvat, jotka olet nähnyt”, sitä mainostettiin. Hyvä neuvo. Se oli aikansa skandaali, kallis, sekava ja mahtipontinen, mutta rohkea ja luova hullutus, jonka kohtauksissa on edelleen jotain ravistelevaa. ”Ja mikä se on se ero, miehellä ja naisella, Pohjan Akka kysyy ja Väinö vastaa: On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteittensa sisällä”.

Paavo oli liikemiesperheen ei niin lahjakas ujo ja epävarma kehnosti koulussa menestynyt poika josta tuli talousmies, Otavan saneeraaja ja kiinteistö- ja metsäosakkeilla keinotteleva valtakunnan guru ja kiukuttelija jolla oli mielipide melkein mihin tahansa, yleensä pessimistinen, ja omaa oikeassa oloa huonosti peittelevä oraakkeli ja runon ruhtinas. Suomen historia ja Bysantti olivat erityisen hyvin hallussa ja fiktiiviset tekstit saivat runkonsa todellisten ihmisten kautta. Varsinkin valtaapitävät ja byrokraatit saivat kuulla kunniansa koukeroisilla lauseilla – tai sitten tappavan tarkoilla tokaisuilla.

Paavo oli runon modernismin keskeisimpiä kirjoittajia 50-luvulta eteenpäin; ensimmäinen Tiet etäisyyksiin julkaistiin 1951 hänen ollessa vasta 20-vuotias ja viimeinen Prosperon runot 2001. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001. Bisneksen ohessa syntyi kasapäin kirjoja, elämänkertoja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, yrityskirjoja ja tietysti runoja, yhteensä noin 70 teosta.

Martti Anhava on kohteensa tutkinut. Kirjaa hän kirjoitti seitsemän vuotta ja se näkyy. Teos on loistava; asiantunteva, sivistynyt, laajakatseinen, perehtynyt, valtava aineisto on läpiluettu ja mietitty ja kirja hyvin kirjoitettu. Itsensä nuorempi Anhava nostaa esiin vain kun ollut itse paikalla. Muuten puhuvat muut; Haavikkoa arvostavasti, ihaillen, mutta myös kriittisesti. Anhava on haastatellut satoja aikalaisia, tunsi Paavon ja ollut itsekin Otavassa töissä – Haavikon alaisena –  kuten isänsäkin, Haavikon läheinen työtoveri Tuomas Anhava. Kaikkien, ainakin melkein, kanssa Paavo oli lopulta riidoissa.

Aikalaiset kuvaavat Haavikon nopeaälyiseksi visionääriksi ja neroksi, joka kykeni pienistäkin tiedonpalasista näkemään kokonaisuuksia. Hän ei jaksanut lukea kirjoja kokonaan jos ollenkaan ja runotkin Haavikko kirjoitti legendan mukaan liikennevaloissa, kirjan joskus kolmessa viikossa. Huolimatta lukuisista palkinnoistaan ja asemastaan kaikkitietävänä mestarina eivät runot ja muut kirjan juurikaan kiinnostaneet lukijoita, eivät tuottaneet taloudellisesti lukuun ottamatta elämänkertoja ja yrityskirjoja. Palkintoja tuli siitäkin edestä, mm. Neustadt-palkinto, joka on toiseksi suurin heti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen.

Hän oli mm. Urho Kekkosen haamukirjoittaja. Teatterit esittivät hänen kryptisiä näytelmiään mielellään ja Yle sovitti kuunnelmiksi. Suuren osan kirjoistaan hän julkaisi omassa Art House -kustantamossaan ja usein tappioilla. Luennoistaan ja tilauskirjoista Haavikko laskutti ronskisti yläkanttiin ja yleensä sai tahtonsa läpi. Enemmän Paavo seurasi pörssikursseja kuin kirjallisuutta. Hänen epäsosiaalisuutensa ja raivokohtauksensa olivat alan ihmisillä tiedossa. Martti Anhavan mielestä Haavikko oli niin kiinnostunut rahasta kuin vain voi. Voidaan puhua lähestulkoon pakkomielteestä.

Mutta myös sopuisampi puoli oli olemassa, joskin piilossa. Moni, mm. Laila Hirvisaari muistaa hänet myös kannustavana hahmona. Paavo hoiti lapsia kun ensimmäinen vaimo Maija-Liisa Vartio kirjoitti ja lopulta kuoli, auttoi joitakin ystäviä hädässä, tosin myöhemmin kielsi moiseen hentomielisyyteen hairahtuneensa ja sopivalla tuulella ollessaan hänestä paljastui hauska ja vapautunut seuramies.

Naistenmies Haavikko oli myös, mutta kovin kylmästi hän heitäkin tunteiden viilennettyä saattoi kohdella. Huomattava varallisuuskaan ei tuonut onnea, kateus ja katkeruus myrkyttivät omasta mielestään väärin ymmärretyn neron eikä alkoholin suurkulutus vanhoilla päivillä luonnetta juurikaan parantanut. Katkeruus erityisesti Otavaa kohtaan, josta hänet irtisanottiin kalvoi miestä lopun elämän: lähes kaikki hyvä mitä hänen aikanaan konkurssikypsässä Otavassa tapahtui oli Haavikon ansiota ja epäonnistumiset muiden. ”Erityisaseman kustantamossa antoi Haavikolle ulkopuolisuus. Hänen nopeat ja kovakätiset päätöksensä olivat palkkajohtajan päätöksiä. Hän teki kuitenkin sen virhelaskelman, että sukufirmassa yrityksen johtoon voisi edetä suvun ulkopuolinen. Näin ei tapahdu koskaan” kirjoittaa Hesari.

Haavikon lopputuotanto muuttui jotenkin vetisemmäksi, kierrätetyksi ja entinen purevuus tylsyi ja arvoituksellisuus muuttui sekavuudeksi jota eivät edes lähimmät tukijat enää oikein ymmärtäneet. Vain harvoilta Paavo sieti kriittistä palautetta. ”Ja kun sillä on sellainen luonne kuin sillä on joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikeata oman itsensä kanssa”, työtoveri, mm. Rauta-ajan ohjannut Kalle Holmberg kiteytti. ”Haavikko oli … mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään”.  Osuvasti Haavikko itsekin aihetta lähestyi:

”Sillä kaksi on väärää käsitystä ihmisestä on, se, joka on hänellä itsestänsä ja se, joka hänestä on muilla”.

Kun isä kellonsa hukkasi eli ajatuksia elokuvasta Isä (2020)

Kun isä kellonsa hukkasi eli ajatuksia elokuvasta Isä (2020)

Elokuva Isä (Father, 2020) perustuu sen ohjaajan Florian Zellerin omaan näytelmään. Vanha mestari Anthony Hopkinsin (kuvausten aikana 83 vuotta!) on – roolihenkilönkin nimi on Anthony – ajasta ja päivien järjestyksestä putoamassa oleva vanha isä, jota tytär Anne (Olivia Colman) yrittää hoitaa.

Isän dramaturgia on loistava. Se tekee saman kuin Ron Howardin Kaunis mieli (2001), joka kertoo taloustieteen Nobelin saaneen Robert Nashin elämästä skitsofrenian syövereissä.  Molemmissa elokuvissa katsoja uskoo ja kokee saman kuin päähenkilö. Olemme yhtä eksyksissä kuin Anthony, jonka sisäisen ja ulkoisen todellisuuden dementia on sirpaloinut, jumittanut ja vääristänyt. Kun lääkäri kysyy miehen syntymäaikaa hän vastaa 31.12.1937. On muuten Sir Anthony Hopkinsin oma syntymäpäivä. Ja paras miespääosa Oscar-palkinto tästäkin tuli, ensimmäisen hän voitti 1991 Uhrilampaat -elokuvasta.

Lujille ottaa katsojallakin. Näillä kilometreillä ei elokuvan teemaa oikein pysty etäännyttämään. Tästä on Päiväni murmelina (1993) -elokuvan aikaluupin koomisuus kaukana. Kts. https://www.jukkatervo.com/?s=p%C3%A4iv%C3%A4ni

Tytär on muuttamassa Pariisiin uuden miesystävän kanssa, vai onko, kolmaskin hoitaja on ottanut loparit, varmaan onkin, tytär on eronnut vai onko, tuo outo mies nojatuolissa on kuka, tyttären aviomies, no niinpä onkin, toinen tytär on taidemaalari, mutta käy kovin harvoin, vai käykö ollenkaan ja kenen asunnossa Anthony asuu? Isä yrittää säilyttää omanarvontunteensa ja riippumattomuutensa, tekeytyy pelleksi kun uusi hoitajaehdokas käy tutustumassa häneen, komentaa ja raivoaa.

Anna yrittää kaikkensa, rakastaa ja välittää, mutta ei jaksa. Todelliset tunteet pitää kätkeä, mutta omaakin elämää pitäisi elää. Isä ei pärjää yksin. Aviomieskin yrittää olla kärsivällinen mutta menettää malttinsa. Miehen suhde ei ole niin riippuvainen ja rakkauden kyllästämä kuin tyttären suhde isäänsä.

Elokuvan hienous on kokemuksellisuus; Anthonyn mielessä ihmiset menevät sekaisin, joku onkin joku toinen. Musiikki koostaa hänen mieltään ja luo jatkuvuutta ja rauhaa. Sen on säveltänyt Ludovico Einaudi, jonka scorea saatiin nauttia myös toisessa samanhenkisessä verkkaisessa ikäihmiskuvauksessa Nomanland (Chloé Zhao, 2020), Oscarkamaa sekin.

Elokuvassa ei vedetä mitään yli, enemmän sordiinolla, muutama cresendo kuullaan, mutta elämöimään ei lähdetä. Hopkins kuvasi tehneensä Demmen Uhrilampaan (1991) Hannibal Lecterin pienesti; hän ei juurikaan liikkunut ja puhui hiljaisella äänellä. Tavallinen ja normaali on pelottavaa. No se ettei hän räpyttänyt silmiään oli kyllä aika outoa ja pelottavaa.

James Ivoryn elokuvassa Pitkän päivän ilta (1993) Hopkins on hovimestari joka on korviaan myöten rakastunut Emma Thompsonin esittämään taloudenhoitajaan miss Kentoriin mutta ei saa sanaa suustaan kun tavat, (brittiläinen?) pidättyvyys ja itsehillintä menevät onnellisuuden edelle. Katsoja saa kiemurrella tuolissaan tuntitolkulla että herrajumala sano jotain, tee jotain! Pässi!

Anna on toimelias, vastuuntuntoinen, lämmin terve keski-ikäinen nainen, mutta isän tilanteesta ahdistunut, surullinen, voimaton. Hän kykenee lopulta myös hankaliin päätöksiin. Isä on aina vain kapenevan maailmansa vanki, vihainenkin, mutta enemmän hukassa ja autio, ihmeissään kuinka kaikki tuttu katoaa kuten hänen aina kadoksissa oleva rannekellonsa. Juurihan minä tämän saman keskustelun kävin, tein nämä asiat, puhuin. Hän ei edes ymmärrä asuvansa tyttären asunnossa eikä omassaan.

Anthony käy öisillä retkillään mielessään myös sen äärellä että toinen tytär on kuollut onnettomuudessa, mutta sen hän myös torjuu ja ehkä hyvä niin. Muisti on armollinen. Lopussa hoitokodissa, kun niin paljon on kadonnut ympäriltä ja sisältä, tulee äitiä ja lohtua kaipaava itku. Anthony itkee hoitajan sylissä ja ikkunan takana tuuli heiluttaa puita ja oksia kuin Tarkovskin klassikkoelokuvan Peili (1975) lopussa kuin merkkinä siitä että kaikki palaa alkuun, että olemme osa ikuista kiertokulkua, tuuleen katoavia.

Ajatuksia Peilistä https://www.jukkatervo.com/?s=tarkovski

.

JUURET JA SIIVET

JUURET JA SIIVET

Nämä koulutuspäivät jouduttiin siirtämään vuosi sitten koronan takia, mutta nyt iloksemme ne järjestetään ensi kuun alussa. Tervetuloa.

Pikahoidot eivät auta vaikeuksissa olevaa nuorta (HeSa 23.7.2021)

Pikahoidot eivät auta vaikeuksissa olevaa nuorta (HeSa 23.7.2021)

Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.

Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.

Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan. 

Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta. 

Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.

Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.

Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.

Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.

Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu

Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.

Ei ole internet-yhteyttä