Saatteeksi
Tämän kirjan ensimmäisestä julkaisemisesta tulee kuluneeksi 2026 viisitoista vuotta. Jo silloin olin huolissani nuorten hoidon ja kuntoutuksen tilasta eikä nuoruusiän kehityksen merkitystä ymmärretty – ei vain nuorille itselleen ja heidän aikuiseksi kasvamiselleen – vaan myös koko yhteiskunnalle. Nyt tilanne on paljon pahempi. Vaikka suurin osa nuorista voi hyvin on ongelmien kanssa kamppailevien nuorten ahdinko entistä syvempi ja keinot heidän auttamisekseen yhä edelleen pahasti kadoksissa.
Kirjoitukset tässä teoksessa kuvaavat eri-ikäisiä, eri kehitysvaiheessa ja olosuhteissa olevia nuoria eri kirjoitustyylien moniäänisellä sekamelskalla. Jokainen meistä on, enemmän tai vähemmän, pidempää tai lyhyemmän ajanjakson nuoruudessaan sekaisin kuin seinäkello. Jotkut lopunikää. Tämä johtuu siitä muutosprosessista jonka jokainen joutuu käymään läpi irtaantuessaan lapsuudesta kohti aikuisuutta. Me muutumme, mielemme ja ruumiimme, suhteemme itseemme, kotiin, kouluun ja ystäväpiiriin muuttuvat. Tämä kaikki vaikeuttaa mahdollisuuksiimme palauttaa mieleen tätä aikaa jolloin emme, ainakaan ihan kokonaan, olleet me, vaan matkalla joksikin. Ilman tätä matkaa jäämme keskeneräisiksi.
Tämä kirja kuvaa tarinoittensa kautta myös nuorten mielenterveyden hoidon ja kuntoutuksen tämänhetkistä tilaa, tätä murroskautta, jossa toisaalta tietoa ja kokemusta nuorten auttamisesta on paljonkin saatavilla, mutta toisaalta sitä kuinka suojattomia nuoret ovat byrokratian ja hoitoideologioiden puristuksissa.
Yritän kirjoitusten avulla kuvata ja palauttaa joiltain osin kykyämme muistaa ihan tavallista, mutta myös rikki mennyttä nuoruutta ja sitä kautta hieman paremmin ymmärtää sitä. Työni musiikkipsykoterapeuttina viiden vuosikymmenen aikana on antanut aivan oman mahdollisuuden jakaa nuorten maailmaa, erityisesti sellaisten nuorten kanssa joiden kasvun tiellä on ollut suuria esteitä.
—
Ne laittavat lintujen jalat yhteen nippusiteillä
ja kasvattavat niistä häkkejä.
Nämä pojat eivät risti käsiään kuin nauloilla
joita lapsuus on ruosteisten öiden aikana
huutanut niiden nyrkit täyteen.
Lapsille tulee kalan silmät
jos ne hukutetaan jo ihan pieninä
aikuisten altaaseen.
—
Luku 1. Lasinen tyttö laulaa
Tyttö on lasia, ei katsekontaktia, käsi kuin tyhjä lapanen, pudottelee piponsa kolmesti ennen kuin saa sen hattuhyllylle, jää katsomaan ikkunasta, tanssaa, nostelee jalkojaan kuin pissat housussa. Voi hyvä jumala, onko se menossa psykoosiin vai tulossa vai onko sillä niin kovat lääkkeet päällä? Silmät lupsahtavat kiinni, kädet täräjää, ranteissa viiltelyn arpia.
– Seiskalla oon. Oppilaita on 22, aika paljon tyttöjä, oisko 14? En harrasta mitään mutta ajattelin alkaa laskettelemaan ja käymään kuntosalilla… Kotona on isä ja pikkuveli. Äiti kuoli… on siitä aikaa… auto-onnettomuudessa.
Sen suuta kuivaa, silmät pyörii jotenkin, räpsytyttää. En oikein tiedä. Jaksaako tähän alkaa tosissaan? Pahaa tekee katsoakin. Jos en ala, kuka alkaa? Ja alkaako tyttö ketään? Jos en ole tosissani, ei varmasti ala. Jos olen, saattaa alkaa. Hiukset silmillä, milloin lie pesty. Vaatteet ihan tiptop puhtaat, kuin kaupan hyllyltä. Hymyilee tuskaisesti, naamion takaa, epäaitoa, epätoivoa, tyhjää. Jos teen tutkimusvaiheen, on pakko alkaa itse, en voi tai halua siirtää toiselle, eikä ketään toista ole vapaanakaan.
–On siitä aikaa jotain kaksi tai neljä vuotta.
– Olet ollut sairaalassa? Kuinka kauan?
– Puoli vuotta.
– Millaista aikaa se oli?
– Ihan mukavaa. Monet yritti karata.
– Siellä oli ovet kiinni?
– Joo. Mä en karannu, en ois tahtonu sieltä pois. Sulla on ihana taulu.
– Mikäs se on?
– Se on se joku Sampojuttu.
– Ketä siinä näkyy? –
– No Väinämöinen siinä tappelee jonkun akan kanssa.
Hyräilee jotain kappaletta, mikä se on. Da daa daa…, hetkinen, se pelasta, pelasta, pelasta minut. Rakkauden haudalla. Niin onkin. Hyvä biisi. Miksi se sitä laulaa?
– Sulle on tapahtunut aika paljon?
Nyt katsoo eka kertaa silmiin, katse viipyy puolitoista sekuntia, surutyttö sekaisin, niin sekaisin.
– Ai niin, isällä on uusi tyttöystävä, ei se meillä asu, vaikka ainahan se meillä on, yötäkin. –
– Millainen se on?
– Ihan kiva.
Haluaako se että se pelastetaan vai laulaako se omaa kuolemaa vai äidin? Laulaako se minulle vai ei kenellekään vai itselle vai äidille? Vai jännittääkö sitä, ja laulaminen rauhoittaa? Vaikuttaa 9–10-vuotiaalta vaikka on 12. Tyttöpoika, poikatyttö, nuoruuden ensiväreet ei näy missään, kuin jotain siltä väliltä, ei kumpikaan, ei kukaan. Jähmeä, tahmea. Isä ei ymmärrä tytön tilannetta, tai ymmärtää ehkä mutta ei kestä ajatella sitä. Tässä on kauhee homma edessä. Alkaako isä, jaksaako, heittääkö pyyhkeen kehään, soittaako heti ensimmäisen ristiriidan jälkeen, että jos ei tyttö halua käydä, niin ei tarvitse? Jos ei ala, en ala minäkään. Kuka tapaisi isää? Päästääkö koulu sen terapiaan kolmesti viikossa? Päästää, ei kai niillä ole muuta vaihtoehtoa, eihän tämä pysy vielä edes 15 minuuttia paikallaan. Vaikka voihan se olla, että Lestijoen sijainti ja vuoden 1956 keskimääräinen sademäärä ovat tärkeämpää kuin se missä itse on, jos on missään. Sairaalakoulu olisi tietysti toinen vaihtoehto ja ehkä osastohoito, ja kävisi sitten sieltä. Alussa ainakin.
Näin yöllä unta, että enkeli silitti mun vatsaa. Tuntu hyvältä. Kai se tarkoitti ainakin etten osaa tehdä ihmeitä vaikka tahtoisinkin ja että pelottaa aloittaa tämän tytön kanssa ja että kuka se mua sitten lohduttaa, hoitaa ja tukee jos en jaksa, ja mitä tästä syntyy, mun vatsasta, tytön vatsasta…?
– Näin unta, että äiti tuli meille seinän läpi ja tahtoi ottaa mut ja veljen mukaan, mentiin vessaan piiloon, se ampu oven läpi ja me huudettiin isää apuun, mutta se oli ylitöissä…Melkein kuin elokuva, josta ei pääse pois.
– Puhuitko siitä kenenkään kanssa?
– En.
– Et edes isän?
– En enää muistanu, ja se meni ohi.
– Pelkokin?
– No ei se. Se tulee ja menee, mutta unohtuu jos tekee jotain.
– Mitä teit?
– Menin suihkuun.
– Olitko kauan?
– Olin.
– Kuinka kauan?
– Tunti 20 minuuttia.
– Hyvin osasit sen laskea.
– Joo. Tai oli mulla kello.
– Semmonen vesitiivis?
– Ei ku herätyskello.
– Miten sille kävi?
– Isä osti uuden.
Ihan järkipuhetta, ei ole psykoosissa, ehkä lääkkeitä, ehkä vaan niin jännittynyt. Alkoi käymään, tuli kahdella bussilla. Osasi aikataulut ja rahat, vaikka ajattelin ettei osaa. Alussa pelattiin ja piirrettiin, sitten puhuttiin hieman ja oltiin paljon hiljaa. Piirsi kuolleen puun, joka oli ei missään ja talon ilman ikkunoita ja ovia. Sovittiin osastolta lähettäneen lääkärin kanssa, että ajetaan lääkkeet alas. Puoli vuotta siihen meni. Diagnoosiksi laittoi jotain ympäripyöreää, sanoi ettei se sitä paranna eikä lääkkeetkään. Jotain piti tehdä ensiavuksi, ei ole resursseja muuhun.
Tyttö kirkastui, puhuu selkeästi, vähän pikkuvanhasti, vakavana mutta läsnä. Koulussa alkoi jo mennä paremmin. Sai tukiopetusta pienryhmässä. Ensin oli ihan sekaisin, syrjässä, kulki pitkin seiniä, pelkäsi.
Terapian lomatauot ovat vaikeita. Hiljenee, vaikeroi, näkee painajaisia, ei osaa olla minulle vihainen. Masentui, viilteli itseään, ei tiennyt miksi. Kun autoni oli huollossa, säikähti etten ole paikalla, koska tuttu auto oli kadonnut pihalta. Sai hengenahdistuskohtauksen ja ihottumaa. Kerran oli alaovi mennyt kiinni, eikä tyttö päässyt sisään. Itki portaissa kauhuitkua, kun menin etsimään.
Isä oli alussa ymmällä, miksi niin usein, miksi ei saa tietää, mitä siellä puhutaan? Kävi kerran kuussa kollegalla ja ymmärsi hitaasti, kuinka sairas tyttö oli ollutkaan ja kuinka tärkeää on se, että saa olla ihan rauhassa minun kanssani. Kiitollinen kun saatiin lääkkeet pois. Halusi syyllisyyksissään alkaa kuljettamaan tyttöä mutta onneksi ymmärsi, että kulkekoon vaan kun kerta osaa ja tämä on sillä lailla enemmän tytön oma juttu.
Puolitoista vuotta olivat kovia aikoja kun näytti että hullummaksi vaan muuttuu. Näytti kaikki temppunsa, testasi, kuinka paljon siedän ja heitänkö ulos. Nyt tilanne on toinen: on kiva mennä kouluun, on jo yksi kaveri, discoonkin uskalsi mennä. Alkaa haaveksia poikakaverista mutta siihen on matkaa. Alkoi puhua kotiasioista, pikkuveljestä, opettajista ja varoen muistella äitiä silloin kun tämä oli terve ja sitten. Painajaisia painajaisten perään. Aina ei osannut erottaa oliko ne unta. Piirsi silmättömiä suurikitaisia hirviöitä, verisiä aseita ja mustia aukkoja ja katsoi tarkkaan kuinka suhtaudun, pidänkö ihan hulluna. Kun puhuttiin niin alkoi ajatella ja huomata kuinka pelko yksinjäämisestä oli aina niin lähellä ja paljon muutakin tietysti. Vihainen ei saanut olla, taivas putoaa jos suuttuu. Puihin alkoi tulla ajan oloon juuret ja pihaa ympärille, taloihin ikkunat ja ikkunoihin verhot ja savu nousi piipusta; joku siellä asuu.
Oli paljon ajanjaksoja, joita ei muistanut lainkaan, sitten alkoi kuroa niihin tapahtumia ja ihmisiä, mukaviakin hetkiä ja muistoja. Toi valokuvia, katsottiin ja itkettiin. Kyyneleet vaan lähti valumaan, annoin valua. Aloin ymmärtää, kuinka äiti oli välillä kadonnut viinahuuruihin, kapakoihin ja vieraisiin miehiin, vei tytön isältä salaa mummolle, joka oli arvaamaton ja ankara skitsofreenikko. Näistä ei vielä puhuttu, olivat ilmassa, sanoiksi tulossa kivun ja kauhun kautta. Toisen vuoden kesälomalla puhelin soi. Oli joutunut sairaalaan, hakkasi päätä seinään, puhui sekavia, ihottumaa, ei syönyt. Isä sanoi rahoituksen päättyvän, Kela ei korvaa enää kolmatta vuotta. Kävin katsomassa tyttöä. Tämä istui sängyllä ja vapisi kuin kuumeessa, tunsi kyllä mutta uikutti. Sanoin että kaikki järjestyy, käyn huomenna uudestaan, ja sitten kun loma päättyy, jatketaan entiseen malliin. Aikuiset järjestää, pidä huoli itsestäsi.
Sietivät sen ahdistuksen. Tyttö pissasi housuunsa, söi lattialla, päivät pitkät sängyssä. Hoitaja oli vieressä niin paljon kuin ehti. Kiitos. Menin kotiin ja itkin. Olin niin vihainen, en nukkunut silmän täyttä viikkoon. Soitin kaikki mahdolliset paikat. Rahoitus pitää hoitaa muuten kuin Kelasta. Uudet määräykset yhtäkkiä. Keskellä lomia, sairaalasta, jossa ei ole rahoja, ei ihmisiä, vain kaavakkeita, vieraita ihmisiä, lausuntoja. Miksi vaivautua? Miksi en mene kurssi- kaverin konsulttifirmaan laatimaan testejä työn soveltuvuudesta tekijälle ja tekijän työlle, tai piirtämään henkilöstön hurmahenkiseen koulutustilaisuuteen jääkiekkoval-mentajan fläppitaululle tsemppikuvioita ylitöihin? Kahdeksasta neljään homma. Kotona oma elämä. Jos olisin tiennyt tämän tulevan, en olisi alkanut tyttöä.
Psykiatria ei ole seksikästä, psykoterapia vielä vähemmän. ”Asiantuntija” räksyttää joka paikassa lyhyttä ja harvaa ja halpaa, sananvapauden kallis hinta. Vituttaa niin ettei sanotuksi saa. Oikeat asiantuntijat ovat järkytyksestä sanattomia. Ottaisin kantaa jos ehtisin ja jaksaisin. Onneksi muut ottavat, mutta mitä se auttaa? Nytkin teen liikaa töitä. Puhelimessa menee illat ja kaavakkeissa yöt. Suomalainen hyvinvointivaltio. Mitä nämä rahat olisivat olleet hyötyyn nähden, ja mikä vaiva?
– Mitäs kuuluu?
– Kait aika huonoa, voidaanko me jatkaa?
– Kyllä me jatketaan.
– Mutta kun ei oo rahotusta. Kuka tän maksaa?
– Joku maksaa, me vaan jatketaan. Selvitellään…
– Isällä ei oo rahaa tähän. Et sä voi ilmaiseksi tehdä.
– Jatketaan vaan rauhassa… Mitäs oot touhunnu?
– Loppuiko tämä tarina näin?
–
Rahoitus saatiin lopulta järjestettyä.
– Näin unta, että siinä oli seitsemän jotain.
– Mitäs se sitten vois olla?
– Sun pitää kysyä ”mitä siitä tulee mieleen”?
– Ai jaa. Onko se niin tarkkaa?
– On se. Tai eikä oo. Joskus sä kysyt että mitä kuuluu ja mä sanon että ei mitään ihmeempää. Sitten sä kysyt että mitä tavallista.
– Onko näin? Voi olla. Niin, halusitko sanoa siitä unesta jotain?
– Joo, se vois merkitä, että siitä on seitsemän kuukautta, kun jouduin uudestaan sairaalaan. Mutta myös sitä, että olen kaksi kertaa seitsemän vuotta ja että pikkuveli on nyt seitsemän.
– Raamatussa puhutaan seitsemästä laihasta ja seitsemästä lihavasta vuodesta.
– Joo, oiskohan nyt tulossa lihavampaa. Ainakin mä painan enemmän kuin ennen.
– Paljonko painat?
– 51 kiloo.
– Sehän taitaa olla about sun pituuksilla ihan OK?
– Nii on. Mutta jotain siinä unessa oli hankalaakin.
– Jos uni kertois jotain sellaista, niin mitä se voi olla?
– Seitsemän viikkoo hiihtolomaan?
– Mitäs siitä?
– Mua ne pelottaa.
– Mikä niissä?
– … en tiijä.
– Voisko se kiukuttaa, että meille tulee seitsemän päivän tauko?
– Enpä tiijä.
– Muistatko kun kerran tavattiin sattumalta hiihtolo- malla hiihtohissin jonossa?
– En muista.
– Sillon eka vuonna. Näit kyllä mut.
– Niin näinkin, mutta sulla oli perhe mukana.
– Ketä näit?
– En ole varma, mutta joku kait niistä oli sun tyttö, ehkä se punapipoinen.
– Miltä se mahdollisuus tuntui?
– Ei miltään.
– Eikö? Olit sen loman jälkeen viikon pois terapiasta.
– Olin vai?
– Olit. Et puhunu silloin mitään siitä että nähtiin. Oisko se voinu suututtaa sua, loukata, että mulla vois olla perhe ja lapsia?
– … en tiijä, voi olla. Lopetetaanko jo? Ai nii, ajatte- lin myös seitsemää pientä kääpiötä, sitä äiti luki mulle ihan pienenä.
Mitäs siitä sadusta muistat?
– Eikös siinä ole se karmee akka ku tappaa tai yrittää ainakin myrkyttää sitä, mikä se oli… Lumikkia? Joo, ja se prinssi…
Näin se työ etenee, syntyy mukavia ja ikäviä kokemuksia, joita jaetaan ja sitten niille tulee värejä, muotoja ja sanoja, joita voi käyttää näkymättömän kuvaamiseen, tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Ihailee minua välillä, suorastaan rakastaa, mutta myös pelkää ja vihaa. Puhutaan niistä. Pala palalta löydetään ahdistusta ja kiukkua, pettymystä ja surua, uuden löytämisen iloa, yhteistä, salaista, välillä mennään kaksi askelta eteen ja yksi taakse, epätoivoa, voimattomuutta, välillä levätään suvannossa ja taas heitetään kehitysryöpsähdysten kärrynpyöriä. Löydetään mielikuvia ja löydetään muistoja todellisista tapahtumista ja kuvitelluista. Nuoruuden oma virta vie kun päästään rannalle asti. Sinne on joskus niin pitkä matka. Aina ei päästä.
Vielä ei ollut aika surra äitiä, äidin alkoholismia ja mielisairautta ja sitä, että auto-onnettomuus saattoi olla itsemurha riidan jälkeen kun isä sanoi, ettei enää jaksa. Halusi eron ja lapset. Ja arvaamatonta sairasta mummoa, kateutta pikkuveljeä kohtaan ja isän ikävää kun uusi naisystävä tuli isän elämään ja oma kaipuu tämän lähelle korjaamaan läheisyyden mustaa aukkoa ja turvattomuutta. Ehkä oli näin tai toisin ja paljon muita asioita, joita ei voi kertoa eikä koskaan saada ehkä selville. Nuoruusikäisen tytön kehitys avautui, löytyi sen hämmennys, ilo ja ylpeys. Mutta paljon jaettiin kauhua, pelättiin yksinjäämistä, erilaisuutta, kärsittiin, mutta yksin ei jääty eikä jätetty ja naurettiinkin aika paljon. Aina ymmärrettiin jotain enemmän. Työ jatkui kunnes tuli valmiiksi.
Mutta jospa tarina päättyikin näin:
Rahoitusta ei saatu. Hoitoon ohjannut psykiatri teki kaikkensa auttaakseen mutta turhaan. Määräykset ovat määräyksiä. Hän ei ollut koulutukseltaan psykoterapeutti, mutta paljon potilastyötä tehneenä vanhanaikaisena humanistina tiesi, ettei ihminen viimekädessä eheydy kuin vuoropuhelun avulla toisen ihmisen kanssa. Tyttö ei jaksanut selvittää asioitaan aina ja uudestaan tuntemattomille ihmisille. Isä yritti maksaa terapiaa itse mutta ei pystynyt.
Terapia olisi päättynyt kuin seinään, mutta tein työtä vielä kolme kuukautta puoleen hintaan, sitten ilmaiseksi, harvennettiin, lopetettiin. Yhteyttä ei enää löytynyt. Tyttö joutui sairaalaan uudestaan, makasi sängyssä, kävi koulussa lääkkeiden voimalla ja kun kädestä pitäen vietiin. Hoitajat vaihtuivat, tarjottiin kaikenlaista kerhoa ja monimuotoista perhekuntoutusta. Tyttö katosi suuriin ryhmiin, kukaan ei saanut oikeaa kontaktia. Kävin sanomassa, ettei kahdenkeskisyydessä vaurioitunutta voi hoitaa ryhmissä, mutta tiesivät paremmin. Lopetti puhumisen, kehitys pysähtyi, viilteli itseään. Viivästynyt puberteetti tuli kaikella voimalla ja koko terapiassa vaivalla saatu hauras minuus hajosi. Karkasi välillä sairaalasta hämäriin porukoihin, käytettiin hyväksi, pahoinpideltiin. Antoiko hetken huuma eheyden kaivatun kokemuksen? Hakiko läheisyyttä, hyvänä pitämistä, välittämistä? Ehkä seurasi isoäidin ja äidin tietä ja kroonistui skitsofreniapotilaaksi tai teki itsemurhan.
Miten kävi tarinan terapeutille?
Hän voi olla peruskoulutukseltaan erikoissairaanhoitaja, psykologi tai lääkäri. Hän on opiskellut omaa alaansa ja tehnyt käytännön töitä osastoilla ja poliklinikoilla tai terveyskeskuksissa yli kymmenen vuotta ennen kuin alkoi opiskella psykoterapeutiksi. Esimerkiksi valmistuminen lääkäriksi kestää kuusi vuotta, psykiatriksi kuusi, erikostuminen nuorisopsykiatriksi ottaa kaksi vuotta. Tämän jälkeen koulutus nuorisopsykoterapeutiksi vie kolme neljä vuotta ja vaativan erityistason psykoterapeutiksi kolme vuotta siihen päälle. Seminaareja, työnohjausta, koulutuspäiviä, kongresseja, oma analyysi ja paljon potilastyötä. Koulutus ilman välivuosia kestää siis 19 vuotta ja maksaa lähemmäs kaksi hyvää Mersua. Eikä se tähän jää. Jos hän asuisi Pohjois- tai Itä-Suomessa ja kouluttaisi itsensä Helsingissä, hän matkustaisi noin kaksi kertaa maapallon ympäri. Maksaa se sekin ja ottaa aikansa.
Hullun hommaahan tuo taitaa olla, ja ehkä oma psykoterapia tai -analyysi on todella tarpeen. Kyetäkseen sietämään, jaksamaan ja ymmärtämään syvissä vaikeuksissa olevan potilaan maailmaa, hänen on tunnettava samat asiat itsessään: oma hulluutensa, omat pelkonsa, masennuksensa, arvottomuuden tunteensa juuret, kaikkivoipaisuuskuvitelmansa, kateutensa, vihansa, pienuutensa, lyhyesti sanoen: omat sokeat alueensa ja niitä yleensä piisaa.
Hän on tavannut tuhansia nuoria, satoja vanhempia, hoitanut satoja nuoria vain keskustelun avulla. Hän on seurannut työtovereidensa työtä seminaareissa ja työnohjauksissa niin ikään satojen nuorten elämänkohtaloita tutkien ja oppien. Edellä esitetyistä asioista johtuen hänen on vaikea kestää pikakurssitettujen helppoheikkien meuhkaamista yksinkertaisten hihasta vedettävien temppujen hoitavasta voimasta.
Ehkä hän kesti muutaman vuoden sitä, ettei voinut tehdä työtään täysipainoisesti. Rahoitus järjestyi vain harvalle nuorelle. Hän hoiti muutamaa itsemaksavaa varakkaan perheen nuorta, muutamaa tapasi silloin tällöin harvakseltaan. Ei se mitään oikeaa psykoterapiaa ollut, mutta jotain piti tehdä.
Ehkä hän siirtyi opettajaksi johonkin oppilaitokseen tai yliopistoon. Piti opiskelijoista ja tienasi vähän, tai meni konsulttifirmoihin, ei pitänyt työstään mutta ansaitsi paljon. Saipahan maksettua terapeutiksi opiskelunsa.
Ehkä ajat paranivat vuosien päästä. Nuorten terapiaan ohjaus alkoi toimia ja rahoitus turvasi pitkäjänteisen hoidon. Ja terapeutti palasi tekemään sitä, mitä osasi ja halusi, niin vaikeaa kuin se onkin. Ajatteli että koska koulutus oli vähintään yhtä vaativa ja pitkä kuin kirurgin tai hävittäjälentäjän, niin yrittää pitää. Ammattitaitoaan hän ei epäillyt missään vaiheessa, tietää hyvin olevansa tässä asiassa kokeneempi ja enemmän asiantuntija kuin päätöksiä runnovat, vallastaan kiihtyneet byrokraatit ja “asiantuntijat”. Mutta illuusioita hänellä ei ole: häiriintyneiden nuorten hoitaminen on yksi maailman vaikeimmista asioista. Kaikkia ei voi auttaa ja kaikille psykoterapia ei ole oikea hoitomuoto. Monelle on.
