Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian

Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian

On kovasti mukavaa – ja harvinaista ainakin omalla kohdallani ja runoilijoille yleensä – että joku kriitikko ja/tai kirjallisuusbloggaaja näkee vaivaa ja paneutuu ja kirjoittaa jostain teoksestani niin kuin tässä nyt tapahtuu. Näin se blogi alkaa:

Jos aamusumu olisi mitattavissa, se painaisi noin elegian.

”Oululaisen Jukka Tervon (s. 1956) Runot 1995 – 2017 kokoaa yksiin kansiin hänen kuusi runokokoelmaansa – Zerkalo (1995), Ei koskaan, aina (1997), Kaksitoista sinistä kuuta (2007), Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), Ämpärin räminä (2009), Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013) sekä runon romaanista Mariaanien haudalla (2017). Luin tätä kokoelmaa kokonaisuutena, joten en voi arvioida kokoelmia yksittäin. Runoja on 20 vuoden ajalta ja niiden aiheet ovat tietysti moninaiset. Monissa runoissa soi rakkaus musiikkiin, onhan Tervo sekä esiintyjä että ammatiltaan musiikkiterapeutti. Runot keskustelevat Chopinin kanssa ja erityisesti pidin runokirjeistä Jean S:lle…”

Ja jos klikkaat tuosta alhaalta saat sen näkymään kokonaisuudessaan:

https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.

Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista

Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista

Kalevan Yläkerta -palstalla julkaistiin kirjoitukseni Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista 2.12.2019. Se täydentää lehdessä aikaisemmin julkaistuja tärkeitä kirjoituksia ja raportteja nuorten hoidon ja kuntoutuksen tilanteesta. Eli näin:

Nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät hälyttävästi. Nuoria pompotellaan luukulta toiselle ja hoito- ja sijoitusyksiköstä toiseen, eikä tarvittavaa pysyvyyttä ja kohtaamista synny. Hoidon ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan. 

Nuorten hoidon ja kuntoutuksen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.

Nuoruusikä (12/13-22/23) on toinen persoonallisuutta rajusti muovaava mahdollisuus varhaislapsuuden jälkeen. Siihen kuuluvat lapsuuden vanhempiturvasta ja riippuvuudesta asteittain irrottautuminen, sukupuolisuuden työskenteleminen ja oman tulevaisuuden rakentamisen haasteet ja epävarmuus. Nuoruusiässä ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan. 

Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta. 

1990-luvulla alkanut psykiatristen osastojen alasajo synnytti suuren joukon yksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä, ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmän ilman psykiatrista osaamista, kontrollia ja läpinäkyvyyttä. Osa sijoituspaikoista toimii eettisesti ja ammatillisesi hyvin, osassa on vakavia puutteita. Niissä ei ole riittävää henkilökunnan nuorisopsykiatrista ja psykoterapeuttista koulutusta ja kokemusta tai työnohjausta psyykkisesti häiriintyneiden nuorten hoitamiseen. Joidenkin ensisijaisena tavoitteena on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen omistajille. Suuri osa antisosiaalisesti oirehtivien nuorten käytöshäiriöistä perustuu pitkään jatkuneeseen hoitamattomaan masennukseen ja muihin ongelmiin ja siksi he kuuluisivat nuorisopsykiatrian piiriin. 

Psyykelääkityksen tulee olla viimeinen, ei ensimmäinen hoitokeino. On tärkeää olla häiritsemättä nuoruusiän uuden minuuden läpityöskentelyä ja herkästi haavoittuvaa neurologista prosessia kemiallisesti. Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.

Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen. 

Suomessa nuorisopsykiatriasta tuli itsenäinen erikoisala ensimmäisenä Euroopassa 1979. Suurin osa nykyisistä nuorisopsykiatrian erikoislääkäreistä on 55-64 -vuotiaita, joten sukupolvenvaihdos on enemmän kuin lähellä, mutta onko nuorten hoidosta kiinnostuneita tekijöitä? Myös pätevistä nuorisopsykoterapeuteista on huutava pula, varsinkin miehistä. Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.

Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.

Jukka Tervo on oululainen musiikkiterapeutti ja kirjailija. Hän on työskennellyt nuorten parissa yli 40 vuotta ja julkaissut aiheesta useita teoksia ja artikkeleita (jukkatervo.com).

Turvalasi säröille – System Crasher

Turvalasi säröille – System Crasher

Trauma, reagoiminen ja omistautuminen ovat sanoja, jotka tulevat ensin mieleen System Crasher -elokuvaa katsoessa. Sen on ohjannut saksalainen Nora Fingscheidt 2019. Elokuva sai Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaaleilla 2019. Ja syystä.

Psykoterapeutti Piia Rantakokko kirjoitti aiheesta osuvan kirjoituksen piia.rantakokko.net/wp/system-crasher-kun-toivokin-on-liikaa enkä tässä yhteydessä kertaa elokuvan yksityiskohtia vaan esittelen joitakin rinnakkaisajatuksiani siitä.

Benni on 9-vuotias kaikkialla raivoava tyttö, jota sosiaali- ja terveydenhuolto heittelee paikasta toiseen. Missään ei ole tilaa, ja jos on niin ensimmäinen konflikti, no ei ensimmäinen vaan kolmas tai neljäs heittää tytön seuraavaan. Ja seuraavaan. Raskasta ja kovasti tuttua kaikille lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleille.

Benni on syvältä satutettu äidin hylkäämä, kenties myös pahoinpidelty tyttö, eikä hän kestä minkäänlaista eroa, kilpailutilannetta, moitetta tai vaatimusta; arkinenkin osallisuus normaaliin elämään saa hänet raivon valtaan, eikä raivo ole vaan naama punaisena huutamista vaan tyttö tulee päälle ja lujaa. Jokaisen ristiriidan hän kokee uhkana ja hyökkää puolustaakseen palasina olevaa itsetuntoaan. Ja tietysti toiset, niin ikään rikkinäiset lapset käyttävät Bennin impulsiivisuutta hyväkseen ja ärsyttävät tätä milloin mitenkin. Oma pienuus tuntuu vähemmän pahalta kun joku on vielä enemmän sekaisin.

Välillä Benniä tutkitaan aivokuvauksilla, mutta eihän kipu aivoista löydy vaan mielestä. Äärimmillään rajut tappelut päätyvät eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja vahvaan rauhoittavaan lääkitykseen. Laitoksista hän pakenee äidin luo pyrkien korjaamaan traumaansa. Mutta äiti ei voi häntä ottaa vastaan; kotona on kaksi pienempää sisarusta ja äidin miesystävä, jota Benni ei voi sietää, ja tappelu on valmis kunnes poliisi tulee paikalle.

Paha Benni ei ole. Kun kouluavustaja Micha leireilee hänen kanssaan maaseudulla löytyy tytöstä jakava, iloinen ja toiveikaskin puoli, tietysti vasta sen jälkeen kun maailma ensin muutamaan kertaan hajotetaan, ja jonka avustaja kestää. Benni änkäytyy väkisin Michan perheeseen päästäkseen turvalliseen pysyvään kotiin, mutta eihän se ole mahdollista. Micha on itsekin rankat päivät nähnyt nuori mies, ja tästä syystä ymmärtää ja sietää tytön kipua. Kun Benni ottaa perheen vauvan syliinsä – joka sinällään kertoo hänen hoivaavista kyvyistä, mutta myös kaipuusta läheisyysrakkauteen ja  traumasta  – mutta ei suostu antamaan tätä takasin vanhemmilleen, on miehenkin pantava tytölle rajat.

Mykkää traumaa on vaikea ymmärtää ja sietää; se tunkee kaikkiin niihin paikkoihin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettua. Sitä ei voi muistaa, mutta ei myöskään unohtaa koska trauma on ylittänyt psyykkisen käsittelyn kynnyksen ja muuttunut toiminnaksi. Silloin kun trauma tai traumat ovat olleet pitkäaikaisia, jatkuvia ja tapahtuneet varhain ne irti päästessään valtaavat koko persoonan. Nykyhylkääminen herättää vanhan ja helvetti on irti. Jos sitä ei voi kestää, siltä on suojauduttava. Benni tekee sen huudoilla, raivolla ja väkivallalla. Samalla kun toistaminen on suojautumista, yritys päästä pahasta olosta pois, se samalla yrittää ratkaista sitä, korjata. Ja ympäristö reagoi tietysti palauttamalla tytön ja muiden turvallisuuden, ja turvallisuuden palauttamisesta tulee väkivaltaa Benniä kohtaan. Jos tunteiden kokemisen ja niiden säätelyn kykyä ei ole varhaisessa kehityksessä syntynyt, niitä ei voi kokea, ja lapsi tai nuori joutuu vain reagoimaan asioihin, joihin saa vastareaktion ja reagoi sitten siihen. Ikiliikkuja on keksitty.

Tokihan opettaja, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja kouluavustaja ymmärtävät tytön tilannetta mutta eivät kykene järjestämään hänelle olosuhteita, joissa ahdistunutta raivokäyttäytymistä voitaisiin sietää ja yrittää palauttaa turvan kokemusta. Kaikki osastot tai muut sijoituspaikat ovat täynnä tai ne eivät voi ottaa näin rajua tyttöä hoitoonsa.

Hän tarvitsee pitkäaikaisen turvan ja ammattilaisia, jotka voisivat ajan oloon jakaa ja jopa auttaa sanoittamaan Bennin kokemuksia ja sitä kautta auttaa tyttöä ymmärtämään ja sietämään ahdistustaan. Se ei tule taivaasta/helvetistä vaan johtuu jostain. Jos se tulee jostain ja sillä on nimi ja silloin se ei ole kaikkialla. Mutta onko sellaisia paikkoja ja ihmisiä? Ja entä jos palauttaminen on mahdotonta koska ei ole mitään mitä palauttaa, jos turvan kokemusta ei ole koskaan ollutkaan? Elokuvassa nähdään ansiokas kuvaus niistä tunteista (psykoterapiassa puhutaan vastatunteista), joita epätoivoisen lapsen hoitaminen herättää: raivoa, vihaa, ihailua, toiveikkuutta, pelastusfantasioita, surua, luovuttamista, voimattomuutta ja syyllisyyttä.

Ja eihän Benni toivoa siedä: juuri kun toivo Michan kanssa tai sijoitusperheessä herää, Benni tuhoaa sen. Hyvä tuntuu pahalta koska sen menettää kuitenkin kohta. Koskaan ei ole riittävästi rauhaa surun ja pettymysten läsnäoloon, kokea kipua, ja että samalla lähellä voisi olla ihminen, joka jakaa sen. Yksinjäämisen kauhu lievittyisi ja toivo voisi herätä. Tämän äärellä Micha ja Benni ovat retkellään metsässä: mies opettaa tyttöä huutamaan laaksoon kuullakseen oman äänensä kaiun. Äitiä Benni tietysti huutaa ja kaiku vastaa, äiti ei. Bennin kokemus on että ainoa asia mikä voi hänet parantaa on menetetyn äidin saaminen takaisin.

Devotion on omistautumista, että toinen, yleensä äiti omistautuu lapselle täysin, ei jätä yksin, ei hylkää missään tilanteessa. Se on välttämätöntä koska vauva on täysin riippuvainen äidistä ennen kuin hän eriytyy riittävästi äidistä ja psyykkiset prosessit kykenevät käsittelemään äidin mahdollista poissaoloa – tai korvaavia ihmisiä on käytettävissä – joutumatta annihilaatioahdistuksen, itsensämenettämisen kauhun valtaan. Jos äiti ei tähän jostain syystä kykene jokin lapsen sisällä saattaa tuhoutua – jopa lopullisesti.

Depressiivisen position kokeminen terapian sisällä on suuri saavutus. Ilmauksena se vie hieman harhanajohtavasti masennuksen suuntaan, vaikka siihen kuulu ennen kaikkea oman tuhoavuuden kokeminen ja sovittaminen. Melanie Kleinin mukaan (1935, 1940, 1992) depressiivisen position kehitysvaiheen (6-12 kk) tehtävänä on integroida rakkauden ja vihan tunteita samaan ihmistä, äitiä kohtaan. Syyllisyys – tai kuten Winnicott (1988) ajattelee – kyky kantaa huolta (the capacity for concern) oman haluamisen, ahneuden ym. aiheuttamista seurauksista hyvälle objektille, äidille – saa aikaan halun korjata oman tuhoavuuden seurauksia. Tämä kaikki tulee mahdolliseksi, jos äiti kykenee ottamaan vastaan sekä kiihtyneen haluamisen, tuhon ja korjaamisen.

Jos ja kun aggressio (ja tuhoavuus) voidaan kokea ilman toisen todellista tuhoutumista, se kuuluu itseen (ja tulee aina kuulumaan). Se ei kuole, mutta ei myöskään tapa. Yksin tätä korjaamista ei voi tehdä. Tor Björn Hägglund korosti Psykoterapiasäätiö Monasterin Winnicott-seminaarissa syksyllä 2002, kuinka tämän vaiheen voi elää läpi ja korjata terapiassa/analyysissa ainoastaan transferenssin avulla. Tämä tarkoittaa sitä että potilaan sisäiset kokemukset elävät terapian sisällä ja suhteessa terapeuttiin todellisina kokemuksina.

Psykoterapeuttinen työ ei ole neuvojen antamista vaan potilaan sisäisen maailman tutkimista ja jakamista ja jos mahdollista niiden sanoittamista. Taide ja luovuus voivat koskettaa meitä syvällä tasolla ja tuoda eheyden kokemuksia. Juuri tämän myös System Crasher tekee lupaamatta mitään falskia toivoa. Se kuvaa asioita niin kuin ne hyvin usein ovat. Mutta voivat ne olla pahemminkin.

Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaiseen kohtaukseen: tyttö alkaa hajottaa turvalasia, johon tulee säröjä. Säröt ovat hänen mutta myös epäonnistuneen vanhemmuuden ja yhteiskunnan. Korjaamista riittää. Minullakin on siihen runo jo valmiina vuodelta 2008 kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (myös teoksessa RUNOT (2019):

POIKAKOTI

 Hän sai kuulla vasta 10-vuotiaana
 ettei hänen isänsä ollut edes paikalla
 kun äiti latasi lämmöntarvetta
 vieraasta pistokkeesta.

 Äiti on sittemmin muuttunut kansioksi
 joka muistuttaa sosiaalityöntekijää.
 Löivät pojan pulpettiin kiinni
 keskushermostolamauttimella,

 kumauttivat otsaan kuusioavaimella jossa oli verta.

 Kaikki yritykset saada erilleen 
 pyrkivät kaipaukset pysymään sisällä
 laitettiin odottamaan myöhästymistä.

 Hän hengitti nenän kautta itseensä
 amispoppia ja magnesiumin pelottomuutta
 jonka arjalainen otsa katsoo lattiaan
 kuntosalilla. Se lähensi hänen suhdettaan

 ruumiinlämpöön ja hän olisi etsinyt isäänsä kuin Chaplin
 mutta hypätessään ruokasalin ikkunan läpi
 kuudennessa kerroksessa,

 se olikin turvalasia. 

Klein, M. 1935. A contribution to the psychogenesis of manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 16, 145-174. 

Klein, M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 21, 125-153.                             

Klein, M. 1992. Kateus ja kiitollisuus. Yliopistopaino. Helsinki.

Winnicott, D.W. 1988. The Depressive Position. Teoksessa Human Nature. London: Free Association Books, 69-83.

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Kirjoitin teokseni Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016) esipuheessa tapahtumasta Oulunsuun sairaalan kahvilassa 1977:

” Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin (1928-2004). Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa.”

Siitä alkoi monta vuosikymmentä jatkunut yhteistyömme ensin OYS.n nuorisopsykiatrisella osastolla ja sen jälkeen Psykoterapiasäätiö Monasterissa. Sain ilon ja kunnian toimittaa oheisen artikkelin sairaalan lehden toimittajalle. Luin sen matkalla. Painavaa sanaa silloin ja vielä painavampaa tänään. Kokemus saattoi olla vaikuttamassa omaan innokkuuteeni kirjoittaa yhtä sun toista myöhemmin – ja näyttää jatkuvan tässäkin. Julkaisinkin ensimmäisen artikkelini Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa Kasvu ja kehitys (Gummerus, 1985) : Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena, Tor-Björnin ohjaamana tietysti.

Isänpäivätarina

Isänpäivätarina

Joitakin vuosia sitten vanhempi veljeni soitti ja sanoi nähneensä isän televisiossa. Olin hieman skeptinen koska isämme kuoli jo 1970-luvun alussa. Huolimatta epäilevyydestäni velimies selitti että oli olohuoneessa uutisia odotellessaan ohimennen katsahtanut teeveetä ja siellähän se isä oli ollut. Ohjelmanmuutosten takia Yle oli lähettänyt jonkun ylimääräisen lyhytfilmin Tukkilaiset tulikokeessa (1949) ennen uutisia. Ehkäpä niinkin, ajattelin, isähän oli syntynyt 1925 ja oli hyvin tiedossa että hän osallistui tukkilaiskisoihin Kuhmossa 1948. Ehkä hän siellä saattaa vilahtaakin ihmisjoukossa, mutta voihan olla että veli näki omiaan.

Tilasin elokuvan Yleltä. Se on hieno noin 10 minuutin Kamera kiertää Suomessa – tyyppinen ohjelma ensimmäisistä tukkilaiskisoista Kuhmossa 1948, siis kolme vuotta sodan jälkeen. Näin kertoo Areena:

”Vuonna 1949 valmistuneessa Suomen Filmiteollisuuden lyhytelokuvassa kerrotaan maankuuluista tukkilaiskisoista Kuhmossa, jonka laajojen takamaiden metsissä tavataan komeita honkia. Jylhät puut kasvattavat myös jämeriä ja jänteviä miehiä, joiden kohtalot liittyvät näiden ikihonkien kohtaloihin.Kainuun korpien raivaajilta perityt taidot elävät. Isiltä perittyjä työmuotoja tarvitaan edelleen. Tukkilaiskisoilla on näiden perinteiden vaalimisessa tärkeä tehtävä.

Kuhmo eli hilpeitä kisatuokioita kimaltavien suvipäivien aikana tukkimiesten ottaessa mittaa toisistaan kirkonkylän rannassa. Kirkonkylän raitit kuhisivat ja majapaikat pullistelivat, kun ainakin 8 000 innokasta kisavierasta kokoontui paikalle todistamaan tukkimiesten taidokasta kamppailua veden äärellä.Pääkilpailu oli sestominen, jossa tukilla seisten ja veteen putoamatta oli kuljettava määrätty matka mahdollisimman nopeasti. Puomilla juoksussa nähtiin monta loistavaa suoritusta. Vaikea, jännittävä ja hauska kilpailu oli veden yli pingotettua vaijeria pitkin kulkeminen. Puominylityssoudussa taas eri metsä- ja tukkiyhtiöiden venekunnat kilpailivat keskenään.

Näyttävä kilpailu oli koskenlasku Pajakkakoskessa. Kainuulaisen tukkijätkän taitoa ja tarmoa tarvittiin, eikä päätä saanut huimata. Koski tarjosi joka hetki yllätyksiä, mutta Kainuun jätkät eivät olleet ensimmäistä kertaa tukkien kyydissä. Tuhannet kisavieraat saivat nähdä toinen toistaan komeampia laskuja…”

Miten ja mistä ihmeestä keskelle kainuulaista korpikylää ilmaantuu tuhatmäärin ihmisiä? Sotia kokeneiden miesten rasvaprosentti on varmaan nolla, notkeutta ja voimaa riittää, virtaava vesi on puhdasta ja taivas kirkas. Rannat kihisevät kaiken ikäisistä ihmisistä, veneet ovat kelluvia katsomoita täynnä kannustusta ja naurunremakkaa.

Sitten yhtäkkiä lyhyen filmin puolen välin jälkeen tummahousuinen vaaleapuseroinen mies kävelee selin kameraan osittain veden alle vajoavaa vaijeria pitkin tasapainoaan keksillä, pitkällä kepillä, säädellen. Tuttu selkä. Muutama sekunti myöhemmin mies seisoo kädet lanteilla koko ruudun leveydeltä ja katsoo suoraan kameraan kuin James Dean Jättiläinen (1956) -elokuvassa. Isä ilman muuta. Ei kukaan muu.

Minulla on siis elävää kuvaa kauan sitten menehtyneestä toisessa vaikeassa ajassa eläneestä isästäni, isästäni, joka oli elämässäni vain etäisesti, joka pistäytyi ja katosi maailmastani kuin kaukopartiomies, joka hän taisi ollakin, isästäni, jota en koskaan oikein oppinut tuntemaan kunnolla mutta jota edelleen ajattelen. Ainakin Isänpäivänä.

Ai niin, isä voitti sestomisen Suomen mestaruuden.

Ei ole internet-yhteyttä