Isä oli paljon lyhyempi kuin muistin, korkeintaan 170 senttiä, hoikka ja jäntevä toki, hyvin tumma, ruskeasilmäinen ja komea mies, määrätietoinen ja itsevarma. Hän oli tullut veljeni syntymäpäivää takia ja tietenkin tapaamaan myös minua, mutta meille kotiin hänellä ei ollut asiaa. Veli asui kaverinsa kanssa Osuuskaupan toisen kerroksen poikamieskämpässä. Jos äitini tietäisi isän olevan paikalla hän ryntäisi sisään ja alkaisi haukkua tätä maksamattomista elatusmaksuista ja muista asioista, joita varmasti riittää. Ilman muuta osin oikeutetusti, mutta se rikkoisi kaiken. Tai eihän tässä mitään ehjää ole, mutta edes hetki, yksi kuva, tuokio. Tässä on isä, minä ja isoveljeni, isän näköinen ja oloinen, mutta hän on jo melkein kaksikymmentä ja kuuluu isän maailmaan. Minä en.
Tuosta hetkestä on lähes kuusikymmentä vuotta. On aamu. Isä on juuri herännyt, hän istuu laverisängyn reunalla alushoususillaan tummat hiukset sekaisin ja juttelee ihan mukavia, en muista mitä. Isä pukeutui aina tummiin housuihin ja valkeaan kauluspaitaan, mustat aina huolella lankatut kävelykengät, puvuntakki tietysti, vaikkakin joskus aika nuhjaantunut, niin kuin isänikin.
En saa hänestä mieleeni tarkempaa kuvaa, olen kuin elokuvateatterissa, jonne virtaa jostain ikkunasta valoa, joka haalistaa valkokangasta. Isä on jotenkin etäällä ja elokuvan äänikin on kovin hiljainen, himmeä, vaikka hänen äänensä kyllä muistan. Ja tuleehan se äiti sieltä, mistä ihmeestä hän tiesi isän olevan paikalla, en kai vaan minä kertonut. Ehkä hän haistoi isän veljelleni lahjaksi tuoman samppanjapullon.
Ehkä kerroin, olin äidin 12-vuotias pikkupoika ja kerroin kaiken. Tuon jälkeen en enää mitään. Äitini, vaalea ja räväkkä pohjoiskarjalalainen yksinhuoltaja hakkaa ovea ja huutaa isälle ja uhkaa soittaa poliisit vaikka kukaan ei ymmärrä miksi ihmeessä. Sitten elokuva hajoaa, lähden kai pois, kaikki lähtevät, ja mieleni teatteri on tyhjä. Se on isän kohdalta aina tyhjä. Sitä en useinkaan muista, mutta joskus oikeissa elokuvissa, joissa isä on poissa tai erityisen lämmin, herkistyn. Läsnäolot haalistuvat, poissaolot eivät koskaan.
Tämä on hyvää surua, voimattomuutta, mutta myös toteavaa ja puhdistavaa. Tuo oli viimeinen kerta kun näin isäni, hän kuoli vuosi myöhemmin. Hänen syntymästään tulee ensi jouluna sata vuotta. Ei päässyt edes puoleen väliin. Minulla on ihana vaimo, neljä poikaa ja kolme lapsenlasta. Parasta ikinä. Olen kiitollinen mutta tänään suren.
Tämä artikkeli nousi esiin oikeastaan kahta kautta. Toisaalta kirjani Kevät räjähti käsiin – kirjoituksia nuoruusiästä (2011) herätti muutaman henkilön mielenkiinnon sen ajankotaisuudesta vaikka se on kirjoitettu vuosia siiten. Toisekseen olen tässä jäätyäni pois työelämästä pohtinut kuinka musiikkiterapia ja varsinkin psykoterapeuttinen nuoruusiänmusiikkiterapia on kadonnut keskustelusta kokonaan vaikka niitä on toteutettu useita vuosikymmeniä hyvällä menestyksellä. Nuorten hoidon tilanne ja terapiaan pääsy on paljon vaikeampi kuin kirjaa kirjoittaessani. Psykoterapeuttista näkökulmaa ja käytäntöä ajetaan oikein urakalla komeroon ohut, netti- ja pikahoitojen tieltä. Hesari julkaisi oheisen toimittaja Leena Sandström kirjoittaman jutun 2.11.2011.
”Tuollaistako sinä tosiaan teet työksesi?” Näin kysyi moni tuttu musiikkiterapeutti Jukka Tervolta, kun oli lukenut hänen kirjansa Kevät räjähti käsiin. Lukijat ovat kauhistelleet fiktiivisen teoksen rankkaa maailmaa. Muun muassa nuoruuden kriisejä, väkivaltaisuutta, ahdistusta, tuskaa, vihaa ja raivoa sekä yhteiskunnan välinpitämättömyyttä kuvaavan kirjan teemat ovat Tervolle arkipäivää. ”Monet eivät tiedä, millaisessa myllerryksessä nuoret ovat hoito-organisaatioiden suhteen. Haluan myös tuoda esiin, mitä on asioiden takana. Töitä tehdään kärsimyksen kanssa. Kirjan henkilöt ovat täysin fiktiivisiä, tapahtumat ovat täysin totta.” Oululainen Tervo toimii nuoria hoitavana musiikkiterapeuttina ja työnohjaajana, kirjoittaa sekä ammattikirjallisuutta että fiktiota, soittaa, säveltää ja sanoittaa.
Tie musiikkiterapeutiksi alkoi osin sattumalta. Alle parikymppisenä Tervo meni kysymään töitä kehitysvammalaitoksesta. Häntä ei palkattu hoitotyöhön, mutta bänditaustansa takia hän sai tilaisuuden kehittää musiikkitoimintaa.
”Tykkäsin hirveästi ja tajusin heti, että tämä on minun juttuni.” Myöhemmin hän opiskeli mielisairaanhoitajaksi ja sitten musiikkiterapeutiksi. Töitä hän on tehnyt psykiatrisessa sairaalassa, nuorisopsykiatrian osastolla ja nyt jo parikymmentä vuotta yksityisenä musiikkiterapeuttina. Psykoterapeuttisessa nuorisomusiikkiterapiassa soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja keskustellaan. Erityisen hyvin se sopii masentuneille.
”Masennuksessa ihminen joutuu jäädyttämään tunne-elämänsä, eikä mikään tunnu miltään. Musiikki voi herätellä tunteita eloon. Se houkuttelee vuoropuheluun ja antaa luvan itkeä, nauraa, tappaa ja riehua symbolisesti. Eikä musiikkiterapiassa tarvitse soittaa oikein, vaan siinä annetaan fiiliksen tulla.” Nuorten oman musiikin ja sanoitusten kautta voidaan päästä puhumaan kipeistäkin tunteista. Luottamuksen voittaminen on tärkeintä. Se voi viedä vuosia, kun taustalla on paljon pettymyksiä, hylätyksi tulemisen kokemuksia ja epävakaita oloja.
”Nuori eheytyy aina suhteessa toiseen ihmiseen, ja tämä vaatii sitoutumista aikuiselta. Vasta sitten sitä voidaan edellyttää nuorelta.” Nuorten ongelmista ja avun saannin tärkeydestä on puhuttu vuosia. Silti määrärahat ovat jatkuvasti vähissä.
”Terapia avohoidossa on moninkertaisesti laitoshoitoa halvempaa. Ja jos nuori ei kuntoudu työkykyiseksi, se maksaa miljoonia. Avohoidon lisäksi tarvitaan nuorille tarkoitettuja osastoja ja yksiköitä. On tekopyhää hurskastelua olla huolissaan nuorista ja samalla vähentää hoito- ja kuntoutusresursseja. Osastoja yhdistellään ja nuorisopsykiatriaa ajetaan ahtaalle. Länsimaisittain aika vauras yhteiskuntamme säästää ihmisistä.” Lääkehoidon pitäisi Tervon mielestä olla viimeinen, ei ensimmäinen vaihtoehto. Nuorten hoitaminen vaatii erityisosaamista, eivätkä pikahoidot ja kurssit auta suurissa vaikeuksissa olevia.
”Normaaliin nuoruuteen kuuluu alakulo, raivoaminen ja mökötys, mutta vaikea masennus on vaarallinen tauti, jonka kanssa ei leikitä.” Jättikokoisia kouluja ja suuria luokkia Tervo pitää huonona trendinä. Niissä on vaikea huomata hädässä olevia.
Luovuus on aina ollut Tervon elämässä keskeinen asia. ”Taiteen tehtävä on koskettaa, ei opettaa. Luovuus puhuttelee ydintämme”, hän sanoo. ”Luovuuden avulla voi olla kosketuksissa itsessään olevaan hyvään, mutta myös raivoonsa ja tuhoamisen haluunsa. Silloin niitä ei tarvitse toteuttaa todellisuudessa.”
Tätä ei pitäisi kirjoittaa. Ei todellakaan, mutta kirjoitan silti, minkä tiikeri raidoilleen mahtaa? Tai se tarinan skorpioni, joka pyysi sammakkoa viemään sen selässään joen yli. Sammakko vähän epäili että pistät minut kuitenkin kuoliaaksi johon skorpioni että minähän hukkuisin silloin itsekin. Pisti se. Ja hukkuivat kai kumpikin.
Siis tätä ei pitäisi kirjoittaa ainakaan nyt, kuten psykoanalyytikkoni muutamaan(?) kertaan sanoi. Olisiko tärkeää antaa kokemusten ja tunteiden vaan tulla ja olla ja myöhemmin, jos siltä tuntuu, tehdä sille jotain; laulu, runo, kirja yms. Kuvittelen pystyväni molempiin, myös kirjoittaminen on kokemista. Voi kirjoittaa sisään ja ulos. Ehkä voi. Luovuutta voi käyttää torjuntaan, mutta usein se on ovi toiseen maailmaan, sisäiseen. Luovuus ja kokemukset tarvitsevat myös talon tai tilan – kielen.
Selityksen makua. Kirjoitan koska haluan.
Hän oli usein oikeassa, mutta toisaalta, hän on käynyt unissani jo monta kertaa. Tämän viimeisen haluan nähdä lupana; tee kuten parhaaksi näet, teet sinä kuitenkin. No unessa olin psykoanalyysissa ja siinä nyt poristaan mitä poristaan. Kun tunti sitten päättyi huomasin että on kuunvaihde ja en ollut muistanut maksaa edellisen kuukauden palkkiota, josta yleensä koin aikamoista huonoa omaatuntoa. Hänpä ei siihen mitenkään reagoinut ja miksi olisikaan, analyysi on päättynyt kauan sitten eikä hän ikävä kyllä ole enää joukossamme vaikka tietysti elää mielessäni kuten uni antaa ymmärtää. Sen sijaan hän alkoi porista vilkkaasti asiasta jos toisesta. Tunnelilla hän oli aika harvasanainen jättäen tilan minulle kuten kuuluukin tehdä. Siviilissä juttua riitti ja niin nytkin. Hän alkoi raapia vastaanottohuoneensa tapetteja irti ja puhella remontista ja minä siinä vähän mukana että mistä on kyse.
Ei siihen mitään kummoista maagikkoa tarvita ymmärtämään että työhuoneeni loppusiivous viidenkymmenen vuoden uran jälkeen, joista kolmekymmentäviisivuotta tuossa kahden huoneen vastaanottotilassa Raksilan sydämessä tuli uneeni. Olen nähnyt koko kevään, kun päätös – lopulta – eläkkeelle jäämisestä oli tehty, unia vanhoista potilaistani. Aina oli joku nuori myöhässä tai minä sekoamassa aikataulujeni kanssa, ja porukkaa lappasi sisään ja ulos ihan miten sattui, ja remppaakin olisi pitänyt tehdä. Yhtä nuorta odottelin pitkään vaikka se toteutui OYSin nuorispsykiatrisella osastolla ja päättyi 1983! Myös omat lapseni kaiken ikäisinä liittyivät uniini ja puolisonikin oli välillä kadonnut ja minä ihan paniikissa. Tässä unessa ajoin myös autoa hurjassa lumimyräkässä eikä jarrut toimineet ollenkaan. Pitäisi kai alkaa rauhoittua, ajaa hiljempaa. Tai olla ajamatta, kirjoittamatta.
Sisämaailman rempasta tässä taitaa olla kysymys.
Jos totta puhutaan ja miksei puhuta, tämä iso elämänmuutos alkaa avautumaan varmaan syksyllä kun tämä loma, joka ei ole loma, päättyy, ja alkaisin yleensä kaivella almanakkaa piironginlaatikosta ja järjestellä aikatauluja. Ensi elokuussa ei tarvitse, eikä saa. Saa nähä miten äijän käy.
Tyhjensin terapiastudion poikani ja veljeni kanssa. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Toki olin koko kevään siivonnut paikkoja, heitellyt roskiin ilmanaikuista rompetta, vienyt kunnollisen tavaran SPRn Konttiin, tuhonnut muistiinpanoni ja lukemattomia artikkeli- ja monistenippuja. Ammattikirjat säilytin. Kiertokaaren jätehuollon pojat vei isommat tavarat kaatopaikalle tai kiertoon. Soittimia on hirveesti, osan pidän itselläni, osan yritän myydä. Veikkaanpa että jäävät nurkkiin notkumaan.
Kuka tahansa tähän sitten tuleekaan hän saa hyvän tilan vanhassa puutalossa keskellä legendaarista Raksilaa. Hyvä vibat siellä on, oli ainakin minulle. Ikävissäni, jos niin käy, voin katsoa Mikko Niskasen/Paavo Rintalan Pojat (1962) -elokuvan.
Paljon tapahtui alle 20-vuotiaana, liikaa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa Häräntappoase, voitti J. H. Erkon palkinnon, näytteli pääroolin Mikko Niskasen Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvassa ja pääsi Helsingin Teatterikorkeakouluun Jouko Turkan oppilaaksi. Aivan liikaa.
Anna-Leena Härkösen elämänkerrassa Taskupainos kirjan kirjoittaja Katja Kallio on osannut välittää Mirrin tapaa puhua; suoraa, avointa ja paljon naurua. Aina ei ole ollut aihetta nauruun. Kirjassa selviää mm. se miksi ja milloin Anskusta ja Anna-Leenasta tuli Mirri, mutta eipä kerrota sitä tässä. Itselleni hän on aina ollut Mirri.
Lapsuudessa luovuutta arvostettiin ja siihen kannustettiin. Lahjakas ja esiintymisennälkäinen tyttö kiipesi monille näyttämöille ja kirjoitti tarinaa yötäpäivää. Sitten 16-vuotiaana tuli Oulun Nuorisoteatteri; mukana hurja joukko luovuutta ja lahjakkuutta; tietysti Mirri (joka kirjoitti samaan aikaan Häräntappoasetta), näyttelijät Martti Suosalo, Sari Havas, Tarja Heinula, Markku Lukka, useissa elokuvissa valosuunnittelijana toiminut Jari Lehtiniemi, TEAK:n valosuunnittelija Kete Kaakinen, elokuvan moniottelija Tapani Launonen, ja mukana hääräsi myös nykyinen kulttuurijohtaja/vaikuttaja Paula Tuovinen ja monta muuta. Samassa nuorten itse luomassa näytelmässä! Nuorisoteatteri käynnisti monessa nuoressa uskon omaan tekemiseen.
Takana on pitkä ja ansiokas ura kirjailijana ja näyttelijänä. Teatterikouluun heittämällä. Turkan ”opetusmetodi” on ehdottomasti haitallista hänen hampaisiinsa joutuneille, laulaahan Mirri on osannut aina. Olimme yhdessä mukana mm. Oulun Kaupunginteatterin Yökkö-rockmusikaalissa 1982 ja keikkailtiinkin laulujen kera siellä sun täällä mm. Kuusrockissa, josta kirjassa on kuvakin. Aina oli mukavaa ja helppoa.
Osa Taskupainoksesta käsittelee Mirrin kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä, hänen rajojensa rikkomisesta ja painostamisesta muka taiteen tekemisen varjolla tai muuten vaan. Miten ihmeessä parikymppinen maalaistyttö olisi suojautua ja vastustaa auktoriteettien härskiä ja syvästi loukkaavaa psyykkistä ja fyysistä rajojen rikkomista ja tunkeilua!
On haitallista jos kovin nuori ihminen joutuu julkisuuden pyöritettäväksi. Esimerkkejä löytyy taiteesta ja urheilusta ihan riittävästi. Ihailluksi tulemisesta ei kukaan pysty vastustamaan. On melkoinen työ luoda erillinen julkinen ja yksityinen minuus. Istuimme kerran Oulussa Ravintola Rauhalassa – siis Mirrin uran alussa kun hässäkkää riitti – kun joku toimittaja änkäytyi väkisin pöytään juttua tekemään. Käskin sen sinne missä ei kasva mitään.
Luovuuteen kuuluva regressio, tämä mielikuville, unelmoinnille ja tunteille antautuva puoli, on hyvä renki mutta huono isäntä. Sen kautta voi luodata mieltä ja päästä tiloihin, mutta pitää sieltä poiskin tulla. Aikuinen taiteilija saattaa sen osatakin, no ei aina ja kaikki, mutta nuori, vaikka kuinka lahjakas, vasta opettelee sitä. Liiallinen (sisäinen tai ulkoinen) vaativuus, painostus ja puuttuminen voi tukkeuttaa luovan prosessin. Luovuus ja taiteen tekeminen auttaa kasvussa paljonkin mutta riittää harvoin jos sisin on liian hauras tai rikki.
18-22-vuotias on tärkeässä kehitysvaiheessa, oikeastaan kehitysristeyksessä, jossa hän kokoaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan uudeksi minuudeksi, aikuiseksi persoonallisuudeksi tai ainakin sen pohjaksi. Hän päästää irti lapsuuden samaistuksista ja ottaa tilalle uusia. Liika julkisuus, katseiden ja (kohtuuttomien) odotusten kohteena oleminen saattaa sekoittaa pahasti nuoren normaalia kehitystä ja jättää jälkeensä monta mielen railoa, joista joutuu väistelemään lopunikää.
Harvoin vielä seuraavana aamuna, kun on illalla katsonut jonkun elokuvan tai sarjan, joutuu nieleskelemään; kokemus ja tunteet jatkavat matkaansa omassa päässä. Tällainen on Netflixin uusi Adolescence. Yritin vältellä sitä sillä Adolescense menee lähelle sitä olen tehnyt työkseni jokusenkin vuoden. Ennen puhuttiin murrosiästä ikään kuin toiveena pienestä murroksesta ja myrskystä matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Tullessani psykiatrian pariin alettiin puhua nuoruusiästä (adolescence) siis kymmenisen vuotta kestävästä monia eri vaiheita sisältyvästä kehityssarjasta, jossa nuori rakentaa uutta identiteettiä. OYSin nuorisopsykiatrinen työryhmä oli yksi tämän ajattelun edelläkävijöitä. Jos nuoruusiänkehitys epäonnistuu voi kaikki muukin mennä pieleen tai ainakin vaikeutua. No ei siitä sen enempää.
13-vuotias Jamie tekee järkyttävän väkivallanteon. Pojan teko ja kohtalo heijastuvat kaikkien omaan elämään, kukaan ei voi olla sivustakatsoja, ei poliisi, ei kaverit, ei psykologi eikä perhe.
Jokainen osa on kuvattu yhdellä leikkaamattomalla otolla! Kun kamera on naamassa kokoa ajan ei näyttelijä, kaikki loistavia, ei voi näytellä vaan olla totta. Varsinkin 13 v Jamie Miller (Owen Cooper) on, ei riitä sanat tähän. Jack Thorne ja Stephen Graham, tämä monessa leffassa marinoitu näyttelijä, ovat kirjoittaneet käsittämättömän syvän tarinan. Graham on myös yksi keskeisistä hahmoista, isä, joka ei ymmärrä, joka yritti parhaansa, arkinen isä hyvine ja huonoine puolineen, mutta ihan tavallinen mies. Kukaan ei poikaa kohdellut kaltoin, hakannut ja muuta, mutta syyllisyys ja kysymys jää tietysti kalvamaan: olisinko voinut tehdä enemmän.
Sarja jättää viisaasti monta lankaa roikkumaan ilmaan, monta hahmoa jatkamaan elämäänsä, monta kysymystä jää vastaamatta, ehkä kysymättäkin niin kuin elämässä usein tapahtuu. Adolescense-sarjassa ei löydetä selkeitä syy-seuraus -viisautta ja ymmärrystä vaan ollaan vereslihalla kokemisen äärellä.
Psykologin kanssa käydyssä keskustelussa ei kyse psykoterapiasta vaan sen on yritys arvioida pojan tilannetta oikeudenkäyntiä varten. Nainen yrittää lähestyä pojan tekoa miehisyyden ja isäsuhteen kautta, mutta saa vain selville – eikä ole ollenkaan huono saavutus – miten itsensä uhatuksi tunteva poika käsittelee ahdistustaan ja kuinka tämä raivostuu. Hän olisi halunnut että hänestä pidetään, että on arvokas ja rakastettu.
Nuoruusikä, erityisesti varhaisnuoruusikä n. 12-14 v, on hyvin haavoittuvaa aikaa; mielen näyttämölle ryntäävät seksuaalisuuden ja aggression vielä muodottomat ja hallitsemattomat pedot. Oma ruumis ja mieli muuttuvat. Samaan aikaan nuori on kääntämässä selkäänsä vanhempiturvalle heistä asteittain irtaantuessaan. Kouluristiriidat, kaveripiirin arvot ja asenteet ja ulkopuolelle jäämisen kokemus saattavat johtaa älyttömiin tekoihin. Jos poika tämän lisäksi jää netin keskenkasvuisten vihamessiaiden ultramaskuliinisuuden ja naishalveksunnan (lue pelon) armoille ja eristäytyy voi merkityksen etsintä saada käsittämättömiä muotoja.
Ehkä suurin sarjan anti sen kuvatessa kuinka tunteet kulkevat meissä ristiin rastiin; kauhu, viha, toivo, epätoivo, myötätunto, ilo, torjunta, pelko jne. Suru löytyy vasta kun läsnä on toinen – tunteva – ihminen.
