Ilman toivoa on vaikea kasvaa

Ilman toivoa on vaikea kasvaa

Aamun Kaleva julkaisi tämän jutun siis 30.10.2020. Ei minun kirjoituksiini mitään uutta mutta olkoon tässä näytillä jos kiinnostaa.

Tänä syksynä esiin noussut koulukiusaaminen, sen raaistuminen ja muu nuorten väkivaltainen toiminta. Ne liittyvät nuoren omaan kehitykseen ja ongelmiin, kasvuympäristöön puutteisiin, kouluun, mutta myös yhteiskuntaan ja maailmantilanteeseen. Voi olla vaikea uskoa tulevaan keskellä korona- ja ilmastokriisiä. Turvattomuus lisää ahdistusta ja ahdistus usein aggressiota. Ilman toivoa on vaikea kasvaa.

Yläasteikäisen 14-16-nuori on suurten muutoksen ytimessä. Sisäiselle näyttämölle astuvat uudet voimat, puberteetin seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden intensiiviset pedot. Välillä ne hyrisevät hissuksiin mielihyvää tuoden, välillä taas kynsivät nuorta sisäisesti verille ja hän joutuu etsimään uusia keinoja säädellä tasapainoaan.

Aggressiota ja väkivaltaisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Aggressio on elämän voimaa, periksi antamattomuutta ja sisua. Väkivaltaisuus taas tarkoittaa sen kesyttämisen epäonnistumista. Lapsi tai nuori ei voi tätä kesyttämistä tehdä yksin, vaan tarvitsee siihen aikuisen läsnäoloa, myötätuntoa ja lujuutta.

Nuori hakee uusia kodin ulkopuolisia kehitysobjekteja uusista ystävistä ja koulumaailmassa varsinkin opettajista. On aivan ihania opettajia, mutta myös niitä, joita vihataan. Joskus opettajat ovat vihansa ansainneet, mutta jos vihattavaa ei ole, se luodaan. Usein hankalat opettajat jäävät merkittävimmiksi kokemuksiksi; he vaativat, heidän kanssaan otettiin yhteen, he kestivät raivomme. He panivat meidät töihin.

Ikäpolvikuilu tarkoittaa nuoren tarvetta irtaantua lapsuuden vanhemmista kohti itsenäisyyttä. Nuoruusikäinen jakaa (split) sisäiset hyvät ja huonot tuntemuksensa ja sijoittaa (projektio) ne esimerkiksi omiin vanhempiin tai opettajiin, seurustelee niiden kanssa itsen ulkopuolella ja sisäistää (integroi) ne jälleen itseensä hieman kypsempänä ja omaa ristiriitaisuuttaan paremmin kestävänä. Konflikti on siis kehitystä edistävä tapahtuma. Nuori ja vanha härkä puskevat toisiaan! Se on vuoropuhelua.

Varsinkin isäturvallisuutta ja siihen liittyvää auktoriteettikonfliktia vaille jääneet nuoret etsivät miesopettajista turvallista peräseinää, joskus tietysti kovin hankalalla tavalla. Turvallisuudesta ei voi kuitenkaan tinkiä. Tästä minulla on vuosien kokemus työskennellessäni nuorisopsykiatrisella osastolta. Myös kotikylän naisrehtoriin oli syytä suhtautua vakavasti.

Kokonaan toinen asia on erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden lisääntyminen, sekä lievemmin tai vakavammin ahdistuneet ja jopa psyykkisesti häiriintyneet nuoret. Joskus itsensä epäonnistuneiksi ja syvähuonoksi kokevat nuoret liittoutuvat keskenään ja purkavat arvottomuuden kokemustaan väkivaltaisesti toisiin heikossa asemassa oleviin nuoriin tuhoisin seurauksin. Jollei koulun tarjoama turva riitä sitä tulisi tarjota siihen paremmin soveltuvista yksiköistä ja pienemmistä luokista. Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoittaa (Hesari  10.4.2013): ”Opettaja ei ole psykiatri eikä poliisi, hänellä on oikeus tehdä työtään”. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon puutteet ovat olleet tiedossa jo vuosikausia.

Kymppiluokat on kenties paras uudistus koulumaailmassa. Sen aikana nuori saa uuden mahdollisuuden korjata kyvyttömyyttään työntekoon. Vaikka kymppiluokan opetusmetodi saattaa poiketa tavallisesta opetuksesta, on kyse myös siitä että nuori on vuoden aikana voinut kypsyä niin paljon että kykenee vasta silloin tekemään työtä henkilökohtaisen tulevaisuutensa eteen uudella tavalla. Olen saanut olla moneen kertaan mukana Oulun Pohjakartanon yläasteen päättäjäisissä ja seurannut liikutuksella sitä kunnioitusta, jota kymppiluokkien oppilaat opettajiltaan juhlassa saavat. Se jättää merkin.

Korona ja ilmastonmuutos herättävät lapsissa ja nuorissa huolta ja pelkoja niin kuin meissä aikuisissakin. Nuorelle on tuhoisaa jos omassa ahdistuksessamme tulemme kääntäneeksi selkämme nuorten kontaktin ja konfliktin tarpeelle, emmekä ole riittävästä hereillä ja vastaamassa nuorten huutoon. Turvallisuus on läsnäoloa ja jatkuvuutta.

Paneeko ne oikeesti – se mikä nettiin menee, se sinne jää

Paneeko ne oikeesti – se mikä nettiin menee, se sinne jää

Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.

Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.

Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.

Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.

On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.

Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:

Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.

Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Woody Allenin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.

Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.

Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.

Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):

IDOLS

On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.

Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle

kypsymättömyys on eduksi.

Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksi Tieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaari Gozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.

Mestarin kanssa kalassa

Mestarin kanssa kalassa

Istun kotona terassilla auringonpaisteessa pää varjossa läppäri sylissä ja ajattelen Göstaa. Mestari on poissa. En koskaan kirjoita ulkona, auringossa en todellakaan. Eikä Gösta ole Sundqvist, sanaseppo hänkin ja kuollut, vaan Ågren, suuri suomalainen, toki ruotsiksi kirjoittava runoilija. Ehkä suurin, vaikka juuri tuo sana kuvaa häntä vähiten.

Ägren kirjoittaa tiiviisti, pienesti, täydesti, pullistelematta, mesomatta ja silti isosti. Hän veistää marmorista lintuja, halkaisee taivaan nähdäkseen toisen taivaan ja taas toisen, ja sen, joka istuu vieressä sanomatta mitään. Hän ihmettelee ihmistä, joka näkee kaiken eikä ymmärrä näkemäänsä.

Auringossa kirjoittaminen on minulle uutta ja spontaania, eikä tosiaankaan tule tavaksi, perse märkänä ja hiki tukassa ei luovuus välttämättä kuki, mutta koska Ågren niin murhaavan tarkasti kirjoittaa pimeydestä, joka on kaikkialla, ja kuitenkaan ei, on aurinko nyt tuossa Oulun taivaalla, niin kuin se on kaikkialla.

Joka ei tappiotaan

hyväksy, on

hävinnyt.

(Tääl, 1988).

Kuoleminen alkaa syntymästä, näin hän jotenkin kirjoittaa, ja monista muista vastakohdista, jotka eivät sitten lopulta ole toisilleen vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Kuuntelen samalla Bachin soolosellosarjoja ja olo olisi täydellinen (vaimokin lähtee töihin, saan olla omassa hiljaisuudessa Bachin ja Årgrenin kanssa), mutta kärpäset perkele kiipeilee säärissä eikä niitä saa pätkittyä hengiltä. Elämä on kuolemista, sanoi toinen runonlaulaja Juankoskelta.

Ågrenin runoissa on niin valtava voima ja paino että pienikin kirja painaa kuin dieselveturi. Jokainen runo pysäyttää miettimään sitä ja omaa elämää, universumia ja kaikkea että Tääl -kirjaa vuodelta 1988, joka voitti Filnlandia-palkinnon, luen vieläkin. Nyt loppui musiikki. Sanoin haloo korvanappeihin, jospa joku soittaa, mutta iPhone  ilmoittaa että sen pitää jäähtyä ennen kuin alkaa Bach taas soida. Unohdin sen kirjoitustouhutuksessa aurinkoon. Pannaan varjoon.

Sitä olin kertomassa että tapasin Ågrenin kerran ja en tavannut. Siis ihan ågrenilaisittain. Nyt tapoin yhden kärpäsen! Olin siis Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa järjestetään kirjallisuustilaisuuksia, haastatteluja jne. ihan kiinnostuksesta – ja ehkä ollakseni itsekin runoilija, vaikka en ollut julkaissut vielä yhtään kirjaa. Ja vuosi oli juuri tuo 1988, ja Ågren oli saanut Finlandiansa, jota siis silloin jaettiin myös runokirjoille.

Nojasin yläparvella kaiteeseen ja katselin alas täyteen ahtautunutta kirjallisuusyleisöä kirjahyllyjen väleissä ja ajattelin noinkohan Ågrenkin olisi täällä. Olin Tääl -kirjasta aivan otettu, myyty, pyörryksissä. Runot kertoivat kaiken ja jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Ne eivät olleet runoja vaan Ajatuksia; kirkkaita raunioita meren pohjassa, ydinfuusioita, historian lohkareita, linnunratoja, vastauksia ilman kysymyksiä, ilmestyksiä keittiön matolla, palavia pensaita, filosofin muinaisia pohdintoja ja pienen lapsen toteamuksia. Wittgensteinin ja Heideggerinsa Ägren tuntee, mutta minä en lähellekään tarpeeksi niin enpä noihin ota kantaa. Nyt puhelin taas soittaa Bachia.

Minut unohdetaan,

hän ajattelee. Unohdus on

syvä äiti. Kukaan ei

kosketa sinua siellä; kukaan ei

enää unohda sinua.

(Tääl, 1988)

Siinä nojailin kaiteeseen muun yleisön kanssa ja katselin ihmisiä ja samalla – yhtäkkiä – tajusin seisovani Göstan vieressä kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä ihmismerta katselemassa kuin vanhat kalakaverit laiturilla auringonlaskua ihailemassa. Minä en silloin ja enkä vieläkään… Heitin kakkupalan nurmikolle, jospa kärpäset syöksyvät sen kimppuun ja jättävät minut rauhaan. Hah! Tapoin taas kaksi! Minä varoitin!

Niin, minä en silloin enkä nytkään osaa ihmisiä hirveästi pelätä. En toki tunge kaatamaan kapakassa kaljaa idolini syliin, mutta jos luonteva tilaisuus tulee vaikka Jimi Hendrixin kanssa hississä niin sanoisin että hyvät soundit sulla Voodoo Chilessä, ootko keikalla täällä? Mutta… (tähänkin tulee runo).

Antaminen ja ottaminen ovat

samaa tekoa. Hän,

joka ottaa, lahjoittaa

ottamisensa. Hän, joka antaa,

saa näin toiselta

oman antamisensa. Antaminen

ja ottaminen ovat samaa lahjaa.

(Tääl, 1988)

Göstan vieressä minä jäädyin, sanoisi nykynuori, enemmänkin liikutuin kunnioituksesta enkä sanonut yhtään mitään. Niin oli iso ihminen vieressä, vaikka se mitään iso ollut ja näytti enemmän tullihallituksen tilintarkastajalta kuin suurelta taiteilijalta. Ei ollut mitään sanottavaa. Annoin sen hetken olla siinä. Ikuisuuden. Minua kaksikymmentä vuotta vanhempi 53- vuotias palkittu ja arvostettu runoilija seisoi mietteissään ja lähti sitten suuntaansa ja minä omaani. Mitä siinä olisi voinut ja pitänyt sanoa. Oletko runoja kirjoittanut, lähetkö kaljalle, no ei hitossa! Onneksi olkoon palkinnosta, ehkä. En sanonut yhtään mitään. Ehkä minä siinä ujoudessani, ei se kyllä ujoutta ollut vaan ihan muuta – arvostusta ehkä – kirjoitin sanattoman runon kohtaamisestamme, siitä että sinä et edes tiennyt että tapasimme ja siksi se oli kohtaaminen.

Ja sehän on ruotsinkielinen, olisiko se edes puhunut suomea. No olisi. Caj Westerberg on suomentanut useat hänen teoksistaan ja hyvin, vaikka runoja ei voi kääntää, ne joutuu kirjoittamaan uudelleen. Siihenkin tarvitaan runoilija.

Kun hiljaisuus alkaa

painostaa

on puhuttava; muuten

se lakkaa.

(Tääl, 1988)

Gösta Ågren oli ja on Mestari koska kukaan ei ole.

”Makaan sellissäni

ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin

kerran. Kuvaaminen

on jonkin pienentämistä

kuvaukseksi, sitä että sammuttaa

todellisuuden häikäisevän

alastomuuden.

Niin minä sen kestin.

(Tääl, 1988)

 

.

Rintamamiestalonaisen aurinkomatka

Rintamamiestalonaisen aurinkomatka

RINTAMAMIESTALONAISEN AURINKOMATKA (Teoksesta RUNOT 1995-2017)

Anoppini oli toista lajia:

pieni, sininen ja ilmava

rusina jolla on sulkapallon sielu.

 

Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen

noitakoulusta valmistunut

mitään näin huonoa. Talviaamuinen

kolina rapussa kertoi

hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.

 

Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi

paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.

 

Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys

johtui kantajansa kokoon nähden

suhteettoman suuresta rakkauden painosta.

 

Jopa marketin pelikoneet

kaipasivat häntä ja pilvien huokoset

pudottivat maahan hienojakoisimman

 

surun

mitä koskaan on nähty.

 

Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui

olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä

saattoi lapsenkokoinen harmaapäinen

matkanjohtaja istua etupenkissä

 

eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.

 

Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi

kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit

ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin

merkin.

 

Artturintien rintamamiestalon pienentyessä

alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa

keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,

myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut

 

Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.

 

 

Ei ole internet-yhteyttä