Jorman kanssa kahvilassa

Otan teen ja croissantin ja etsin vapaata pöytää. Seinän vierellä toinen pöytä ikkunasta istuu joku tuttu. Sehän on Jorma. En kehtaa mennä lähelle, antaa olla taiteilijan rauhassa. Istun pari pöytää siitä oikealle mutta sanon kuitenkin ohi mennessäni kiitos esityksestä. Jorma nostaa katseensa, selvästi ilahtuu, tai ehkä häiriintyy, en ole varma.
– Mukava kuulla, kiitos.
– Eipä mitään.

Istun omalle paikalleni. Jorma katselee ikkunasta kadulle, nostaa ylisuuria silmälasejaan ylemmäs, pyyhkäisee kuviteltuja muruja pöydältä, on näköjään juonut lattea ja syönyt jonkun leivoksen. Sitten hän kumartuu puoleeni hymyillen ystävällisesti, tai ainakin luulen niin.

– Mutta ihan oikeasti, mitä pidit? Olisi oikein kiinnostavaa kuulla.
– No olihan se ihan… ammattitaidolla tehty.
– On kuule ihan tärkeää että sanot mitä siitä ajattelit, sitä on joskus ihan omassa kuplassa eikä oikein näe metsää puilta, ja jokainenhan nyt kokee kaiken omalla laillaan ja niin pitääkin olla, ei ole oikeaa tai väärää.

Juon hetken teetäni, joka maistuu kyllä kissankuselta, mutta koska en juo kahvia ja kaakaot on täällä ylimakeita juon aina teetä. Vaihdan kyllä lajeja mutta ihan samaa kuraa ne aina on.

– No ei se kyllä ollut ihan minun juttu.
– Oliko näin?
– Näin oli.
– Voitko kertoa enemmän?
– No en minä pitänyt siitä kyllä yhtään.
– Onpa kiinnostavaa, Jorma sanoo ja siirtyy istumaan vastapäätäni, vinkkaa tiskille ja saa uuden latten. – Kerrotko tarkemmin?

Jorma puhuu hitaasti, miettien ja ystävällisesti vai olisiko kärsivällisesti oikea sana?
– No en oikeastaan halua ja olin aika väsynyt.
– No anna nyt tulla kun aloitit, hän sanoo ja kumartuu lähemmäs.
– Vaikka olet tietysti maailmankuulu ja monessa liemessä keitetty ja arvostettu, eikä tässä nyt siitä ole kysymys, niin eiköhän kaikki taitelijat ole kuitenkin aika herkkiä kritiikille vaikka muuta väittävät. Ihan hyvä se oli.
– No mutta herranen aika, kakista nyt ulos hyvä mies! Ei taiteilija kehity jos ei saa palautetta ja kritiikkiäkin.
– Enhän minä mikään asiantuntija ole.
Alkaa kaduttaa koko keskustelu.
– Juuri sen takia.
– No jos välttämättä haluat.

Vedän henkeä ja haukkaan croissantista ison palasen, joka kuivuu suussani. Otan kulauksen kusenmakuista nyt jo jäähtynyttä teetä.

– Minusta koko esitys oli korkealla ammattitaidolla esitettyä tekotaiteellista paskaa.
– Vai niin.
– Ei ketään kotona.
– Ei ketään kotona?
– Niin, ei tuntunut missään vaikka kaikki oli viimeisen päälle. Tietysti kirkossa oli kylmä, ja ulkona, ja takaa näki aika huonosti, jos ollenkaan. Oulun Sinfonian soittajat olivat tietysti hyviä niin kuin aina ja tanssijat. Torikka on maailmaluokan laulaja.
– Sä et pitänyt?
– No en. Ajattele nyt kun pannaan iso läjä maailman parasta musiikkia siis tätä Bachin ylimaallista kauneutta, kuolemaa ja kaipuuta tunti putkeen, kaikki hitit, resitatiivit, ariat, kantaatit ja Goldberg-muunnelmat sun muut, jotka on niin kuluneita ja kuultuja. Ihan kuin laittais sokeria päälle, hunajaa, suklaata ja sitten marenkia ja taas sokeria niin… kliseistä…
– Tarkotat sä että hyvin soitettua hissimusiikkia.
– Just sitä. Ihan kauheeta sanoa näin kun toisaalta eihän sen parempaa kuin Bach olekaan.
– Sulla taisi olla huono päivä?
– Saattoi olla. Tanssijat olivat älyttömän taitavia mutta mitään lisäarvoa ne ei siihen tuoneet, kunhan loikkivat, pyörivät ja vääntelehtivät.
– Olisikohan ollut erilainen kokemus etupenkissä?
– Varmaankin. Ehkä Bachia voi tanssia ja varmaan saa ja pitää mutta… Ja Torikkakin joutui omituisiin asentoihin. Nyt kyllä nolottaa tämmöstä nyt sulle sanoa mutta suututtaakin kun liput ei ihan ilmaisia olleet ja parkkipaikkaa sai etsiä pakkasessa vaikka kuinka kauan.

Istutaan hiljaa.

– Miten se mun hahmoni, toimiko se?
– No.
– No?
– Jätti ihan kylmäksi, ei kyllä toiminut, tai en tiedä mitä sillä hait, tai totta kai jotain surua ja kuolemaa ja ikuisuutta kai. Sä jotenkin esitit Jormaa, joka esittää Kuolemaa, tai Thanatosta tai Draculaa, en tiedä, ja kun sinänsä sun hieno liikekieli ja muut on niin nähtyjä. Kai se on myös taiteilijalla erilaisia päiviä, joskus kaikki onnistuu, on siinä sisällä ja flow löytyy ja joskus vetää vaan rutiinilla ja kiireellä että ehtii viimeiseen bussiin.
– On tietenkin ja jotkut jutut vaan on parempia ja ainakin itselle kokemuksellisesti koskettavia. Jotkut ei. Mikä sun nimi onkaan?
– Pertti.
– Minä olen Jorma. Hauska tutustua.
– Kuin myös.

– Pertti, onko tällainen baletti ja tanssin esteettinen maailma sinulle ihan vierasta?
– No ei oikeastaan, onhan näitä Joustenlampia ja Pähkinänsärkijöitä muutama nähty ja Tero Saarinen Companyn montakin esitystä.
– No mutta hienoa. Klassista musiikkiakin tunnet.
– Kyllä mä klasaria kuuntelen paljonkin, käyn konserteissakin.
– Mielenkiintoista, kyllähän sinä sitten asiasta tiedät yhtä toista. Ihailtavaa.
– Anteeksi nyt. Onko tämä nyt vähän ikävää?
– Mielenkiintoista. Jatka vaan. Maksavalla yleisöllä on oikeus mielipiteisiin.

En osaa enää lopettaa.

– Musta pomppa, hautausurakoitsijan silinteri, naama myrtsinä, Jeesus! Ja mikä se iso kanamuna siellä oli? Sotkanmuna, elämä? En perkele ymmärrä. Ihan vilpitöntä varmaan, mutta jos ei toimi niin ei toimi.
– No eihän se silloin toimi. Jotkut syttyy ja jotkut eivät.
– Meneekö tää kritiikki nyt ihan yli, vieläkö tuntuu että taiteilija kehittyy?
– Vittuiletko sinä? Jorma sanoo ja alkaa nauraa, oikein hohottaa Jormana, ottaa ne valtavat lasit päästään ja virnottaa iloisesti.

Viittilöin kahvilan tiskille saadakseni lisää teetä mutta mitään ei tapahdu. Jorma huudahtaa napakalla äänellä:
– Tarjoilja, kyyppäri, mikä sinä olet? Tarvitaan tankkausta. – Mitä sinä halusitkaan?
– Kuppi kusenmakuista teetä.
– Kaksi kuppia kusenmakuista teetä! Jorma huutaa ja teet ilmestyvät eteemme pikavauhtia. – Jatka.

– No niin. Ja jotenkin tuntui että ensin otettiin se asento tai ele ja sitten yritettiin kehittää siihen jotain eteeristä tai tunnetta vaikka eikös sen pitäisi olla toisinpäin; että koetaan jotain ja sitten se alkaa näkyä. En minä tiedä.
– Pateettista paskaa?
– No ei tietenkään, siis paskaa, mutta kun ei tunnu niin ei tunnu, taitavuuskin on tärkeää, mutta ei se riitä. Bach toimii ihan itsellään ilman mitään lisukkeita. Kyllähän siinä hienosti laulettiin kuolemasta ja taivaaseen pääsystä ja rauhan saamisesta, mutta minulle se nyt vaan on vierasta vaikka kirkossa – jääkylmässä toppatakit päällä, mulla oli rukkaset kädessä – oltiin ja uskonnollinen kuvasto ja musiikki tietysti sinne kuuluu. Oliko tää nyt vähän rankkaa?
– Eikä ollut, mukava, no ei mukava, mutta tärkeää kuulla. Se on sun kokemus.
– Että kehittyy?
– En minä nyt tiedä siitä, ehkä, ehkä ei. Ehkä tämän ikäinen ei mitään kehity. Aika näyttää.

Istutaan hiljaa.

– Pertti, mikä sun oikee nimi on? Jorma kysyy ja kallistaa päätään.
– En taida uskaltaa sanoa.
– No?
– Laitat vielä jonkun palkkatappajan mun perään.
– Mitä! Jormaa hohottaa, – näytänkö minä joltain italialaiselta gangsterilta?
– Tuossa mustassa leveälierisessä hatussa näytät.

Jorma nauraa. Mukava mies.