Mike Leighin Uranaisia

DVD-alelaarista tulee napattua yhtä sun toista muutaman euron hintaan ja sitten ne jäävät lojumaan jonnekin muovikalvoineen kaikkineen. Tai ehkä ne odottavat että ne löydetään.

Mike Leigh on brittiläisen arkidraaman ja komedian mestari. Vähäeleiset elokuvat usein vähäväkisistä (mitä ihmettä tuo sanan tarkoittaa?) tavallisista ihmisistä ja arkisista tapahtumista ja ihmisten kohtaamisista ovat mestarin käsialaa. Ja ilman muuta näyttelijöiden juhlaa. Katso vaikka Vuosi elämästäni (2010). Siinä Jim Broadbent, Lesley Manville ja Ruth Sheen ottavat katsojan syliinsä miltei kestämättömän vaivaantuneisuuden kautta ymmärrykseen ja myötätuntoon. Mutta siitä ei ollut nyt tarkoitusta muutamaa sanaa kirjoittaa vaan tästä.

Uranaisia-elokuvan (1998) nimi vähän hämää sillä menestyminen on sana joka ei ihan heti tule elokuvan alussa mieleen ja kiusallistakin on että melkein pitää vääntelehtiä sohvalla. Mike Leighin työt tuntien tämä ei jää tähän.

Katellaan.

Nyt ei olla amerikkalaisessa Wall Streetin unelmahötössä jossa pitkäsääriset mallit kilpailevat hyvin pukeutuvan miljonääripomonsa huomiosta korkeat korot kopisten ja leningin kaula-aukot sepposen selällään (mistä tämäkin sanonta oikein tulee?) vaan oikeasta elämästä. Ehkä pärjääminen, oman paikkansa löytäminen ja aikuistuminen olisivat myös osuvia sanoja.

Noin parikymppinen Hannah (Katrin Cartlidge) etsii kämppäkaveria ja kolmen nuoren naisen kommuuni on yhtä kaaosta, eikä ainoastaan siisteytensä kannalta; jokainen tyttö on sekaisin kuin seinäkello (mistä tuo sanonta oikein tulee?); pakkotoimintoja, masennusta, ahdistuneisuutta, armotonta räyhäämistä ja elämänpelokkuutta, varsinkin Anniella (Lynda Steadman). Mark Benton on reppana opiskelukaveri ja riipaisevuudessaan (mistä tuokin sana tulee, riipaista?) elokuvan yksi koskettavimmista ja luotaantyöntävimmistä hahmoista.

Ei herranperhe tästä tule mitään.

Silti Hannah ja Annie saavat jotenkin elämästä kiinni ja muistelevat kolmekymppisinä kaoottista nuoruuttaan. Siitä irtoaakin makeat naurut, itkut ja melkoinen kokoelma erikoisia ihmisiä ja lopulta niin kuin toivottavaa on myös eheyttävää surumieltä.

Hieno elokuva.