Uusi romaanini Mariaanien haudalla on ilmestynyt

Uusi romaanini Mariaanien haudalla on ilmestynyt

ainakin minun komerooni, verkkokirjakauppoihin ja kirjakauppoihinkin. No ilmestyi se jo ennen juhannusta, mutta nyt syksyllä voi olla otollisempi aika saattaa se yleiseen tietoon.

Arvioitakin on jo saatavilla:

”… Kirjan rakenne on lukijan kannalta koukuttava. Tervo toimii kirjassa kuin kuvavisan vetäjä, paljastaen ruudun kerrallaan niin, että vasta lopussa voi ymmärtää, miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Mutta kyllä, lukija voi saada kokemuksen siitä, että oivaltaa, ainakin välillä ja se on palkitsevaa. Kuva aukeaa vähitellen, saa syvyyttä ja osat asettuvat paikoilleen. Kirjan ensimmäinen kohtaus saa tekstin lopussa toisenkin merkityksen ja oikeastaan herää halu selata takaisin alkuun ja tarkistaa lukemansa uudelleen….” (lue lisää Syvissä vesissä uivat suuret kalat, merten syvänteissä hirviöt).

Näin sanoo kirjan takakansi:
Martti ei ollut veljensä kaltainen kaikkeen impulsiivisesti suhtautuva, mielipahaa tuottava ja itseään purkava vaisto-olento, vaan ihminen joka kykeni valitsemaan; lyödä tai lähteä pois. Sakari ei tehnyt valintoja koska ei ajatellut. Martti ajatteli ja tiesi. Hän oli paljon vaarallisempi koska oli nähnyt oman pahuutensa veljensä silmistä.

                                                     

Jukka Tervo asettuu romaanihenkilöidensä ihon alle kuvaten surun ja menetysten kanssa kamppailevia ihmisiä ja heidän haluaan kasvaa ja selvitä vaikeissakin olosuhteissa. Onko se mahdollista yksin, onko aina kysymys elämästä ja kuolemasta, joudummeko aina valitsemaan rakkauden ja yksinäisyyden väliltä? Rehevä dialogi, rikas kieli ja tunteiden palo kuljettavat lukijaa päähenkilön rinnalla etsimään myötätuntoa ja toivoa pohjoisen kylmässä kaupungissa. Miksi toiset selviytyvät ja toiset eivät?

Teokset Mariaanien haudalla (2017), Ifa (2013) ja Kevät räjähti käsiin (2011) muodostavat yhdessä nuoruusikää kuvaavan kaunokirjallisen trilogian.

Kirjakaupat ottavat valikoiden valtavirran ja suurten kustantamojen ulkopuolisia kirjoja – Oulun Suomalainen lupasi olla Mariaanien haudalla -kirjan suhteen poikkeus – mutta jos jokainen Facebook- tai muu ystävä käy kirjaa kysymässä kirjakaupoissa ja palaa sitten tekoparralla/peruukilla/irtoviiksillä naamioituneena kysymään sitä uudelleen ja uudelleen jne. niin eiköhän se ilmaannu hyllyjä komistamaan sillä sellainen se on, ainakin kansi, sisällöstä olen jäävi sanomaan mitään.

Markkinointi taitaa rajoittua Facebookiin ja viidakkorumpuun. Kaupassa kirja maksaa jotain 27,00 €, netissä vähän vähemmän (postimaksujen kanssa enemmän) ja minulta suoraan 25,00 € ja jos lähettää pitää postikuluineen 30,00€.


 

.

Luovuus on toivon kokemus – antisosiaalisuudesta Truffautin elokuvassa 400 kepposta

Luovuus on toivon kokemus – antisosiaalisuudesta Truffautin elokuvassa 400 kepposta

François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on eräs koskettavimmista nuoruusikäisen kokemusmaailman kuvauksista. Elokuva kertoo 13-14-vuotiaasta Antoinesta, jonka on vaikea keskittyä ankarassa koulussa ja kotonakin on tyly ilmapiiri. Vaikeudet pahenevat ja Antoine lintsaa koulusta, joutuu hätävalheiden kierteeseen ja syyllistyy pikkuvarkauteen, johon 1950-luvun Ranskassa vastataan ankarasti; poika sijoitetaan nuorisovankilaan.

(lisää…)

Ohutseinäiset taiteilijat kovassa maailmassa eli muutama poiminta luovuuden ja hulluuden rajapinnoilta

Ohutseinäiset taiteilijat kovassa maailmassa eli muutama poiminta luovuuden ja hulluuden rajapinnoilta

Ruotsalainen psykiatri ja kirjailija Johan Cullberg arvioi että taiteilijat ovat ”ohutseinäisiä”; herkkiä omalle sisäiselle maailmalleen ja ulkopuoliselle todellisuudelle Hanasaaren kulttuurikeskuksessa pidetyssä seminaarissa luovuuden ja hulluuden rajavedoista (Suomen Lääkärilehti 49/2012). Aihe on tietysti laaja ja rönsyää moneen suuntaan.

Ikävä kyllä en päässyt olemaan mukana tässä kiintoisassa debatissa, jossa teemaa lähestyi moni kokenut tutkija ja taiteilija, mm. Claes Andersson. Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Leea Klemolan mielestä kevytmelankolialla luodaan teoksen kivijalka ja manialla se tehdään loppuun. Moni psykiatri on Cullbergin mukaan sitä mieltä että August Strindbergillä olisi ollut skitsofrenia. Haavoittuvuus on kuitenkin eri asia kuin psyykkinen sairaus, hän korostaa. Cullberg ajattelee että Strindberg oli psykoottinen, muttei skitsofreenikko. Aikalaisten mukaan Strindberg voi 1890-luvulla todelle huonosti ja oli vainoharhainen. Samaa kertovat hänen kirjeensä. Cullberg epäilee kuitenkin ettei skitsofreeninen henkilö pysty kirjoittamanaan sen kaltaisia teoksia kuten Inferno.

Tietysti käsite ”taiteilija” on yksinkertaistava. Kärsivä hullu on klisee ja kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On aina myös syytä muistaa kysyvä asenne arvioitaessa sellaisten ihmisten mielenterveyttä joita emme ole edes tavanneet saati ammatillisesti tutkineet. Taiteilijat ovat tässä suhteessa halpaa riistaa, kuolleet varsinkin. Mutta tokihan dokumentit, esimerkiksi Pentti Saarikosken nuoruuden kirjeet kertovat monenlaisista nuoren runoilijan mielentilasta. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla paljon ehjää ja produktiivista.

Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät aina merkitse koko elämää varjostavaa mielen hajaantumisen tilaa, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Skitsofrenia on pysyvämpi olotila, mutta on syytä muistaa että  diagnoosit saattavat mennä joskus aivan metsään.

Kleemolan maniateoria saattaa pitää joiden kohdalla paikkansa. Itse koen että hurjakin innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei se maniaa tarvitse olla. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaavan psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle.

Itse muistan lukeneeni kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin kirjoittaneen (mm. kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä, essee Taiteilijan persoonallisuus ja suhde ympäristöön, 1988) kuinka taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Taitelijan ajoittainen regressiivisyys ja vetäytyminen sisäiseen maailmaan saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän tutkii – on sisäisesti pakotettu – vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. ja voihan olla ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella jotta hän voisi eheyttää itsensä. Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on ollut lapsuudessaan traumoja, mutta myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan kääntämisestä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Chaplinin Poika (The Kid, 1921) – elokuvassa nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Monissa Chaplinin elämää käsittelevissä kirjoissa esitetään, että Chaplinin ja poikaa näyttelevän Jackie Cooganin läheinen suhde elokuvassa kuvaa Chaplinin surua ensimmäisen lapsensa, kolmen päivän ikäisen Norman Spencerin, kuolemasta. Samoin elokuvassa kuvatun köyhyydessä ja sosiaalityöntekijöiden julmuudessa on nähty viitteitä Chaplinin omaan lapsuuteen Lontoossa (näin kertoo wikipedia). Mm. François Truffaut kuvaa elokuvassaan 400 kepposta (1956) omia lapsuuden kokemuksia aivan suoraan.

Eihän taideteos nyt aina näin yksi yhteen taiteilijan elämän kanssa mene, ja hyvä niin, mutta asetelmat saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka hyvä teos on aina paljon muutakin ja pitääkin olla. Taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Luovuus on myös iloinen asia, leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elossa olemista, eheyttä, ainakin hetkellistä. Silloin kun taide ei riitä on syytä hakeutua psykoterapeuttisen hoidon pariin.

Sisältä sopivan kokoinen; luovuudesta, kulttuurista ja taiteesta

Sisältä sopivan kokoinen; luovuudesta, kulttuurista ja taiteesta

Luovuus on ihmisen yksilöllinen ominaisuus ja kulttuuri sen jakamisen kollektiivinen kokemus. Elämys taiteen sylissä muistuttaa meitä sisäisen tärkeydestä: tuntuu että ”taiteilija laulaa/kirjoittaa/tanssii/tekee teatteria/maalaa minusta”. Se vie kokijan lähemmäs itseään. Näin Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972) alle parikymppisenä ja luulin katsovani elokuvaa omituisen tiedemiehen elämästä avaruusasemalla, kunnes tajusin että tämähän kertookin hänen sisäisestä maailmastaan, kaipuusta, syyllisyydestä jne. Paljon myöhemmin ymmärsin, että minustahan se kertoo. Tätä sisäistä aluetta, jossa ”emme tiedä että tiedämme”, on joku kutsunut tiedostamattomaksi, piilotajunnaksi.

(lisää…)

Uniriepu pihakeinussa eli muutama sananen luovuudesta ja hulluudesta

Uniriepu pihakeinussa eli muutama sananen luovuudesta ja hulluudesta

Jos syrjäytynyt on syrjässä yhteiskunnasta tai tunteistaan, on luova henkilö keskellä itseään. Luovuus (parempaakaan sanaa ei ole keksitty niin saa kelvata) on kykyä kuvitella ja leikkiä asioilla mielessämme, eikä siis ole vain taiteilijoiden tai tieteentekijöiden ominaisuus. Koemme lentävämme niin että tukka hulmuaa, mutta tiedämme samalla että oikeasti kiikumme pihakeinussa. Siinä on hyvä kuvitella kun pääsee aina realiteettien turvaan. Maalaus voi avata ikkunan syviin kokemuksiin ja muistoihin, vaikka eihän siinä ole kuin maalia kankaalla. Laulu tuntuu sielun joka sopukassa, vaikka musiikki on vain ääniaaltoja, ilman värähtelyä. Tunteet eivät ole teoksessa, vaan meissä. Teatterin näyttämöllä könöttävä talo on aivan selvästi maalattu pahviin, mutta yhteisesti sovittuna itsestään selvyytenä pidämme kiinni sitä että se on oikea talo. Sama kuva kiinteistövälittäjän ikkunassa hintalapulla varustettuna ei mene läpi.

(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä