Jos syrjäytynyt on syrjässä yhteiskunnasta tai tunteistaan, on luova henkilö keskellä itseään. Luovuus (parempaakaan sanaa ei ole keksitty niin saa kelvata) on kykyä kuvitella ja leikkiä asioilla mielessämme, eikä siis ole vain taiteilijoiden tai tieteentekijöiden ominaisuus. Koemme lentävämme niin että tukka hulmuaa, mutta tiedämme samalla että oikeasti kiikumme pihakeinussa. Siinä on hyvä kuvitella kun pääsee aina realiteettien turvaan. Maalaus voi avata ikkunan syviin kokemuksiin ja muistoihin, vaikka eihän siinä ole kuin maalia kankaalla. Laulu tuntuu sielun joka sopukassa, vaikka musiikki on vain ääniaaltoja, ilman värähtelyä. Tunteet eivät ole teoksessa, vaan meissä. Teatterin näyttämöllä könöttävä talo on aivan selvästi maalattu pahviin, mutta yhteisesti sovittuna itsestään selvyytenä pidämme kiinni sitä että se on oikea talo. Sama kuva kiinteistövälittäjän ikkunassa hintalapulla varustettuna ei mene läpi.
Merkittävin luovuuden ymmärtäjä, englantilainen psykoanalyytikko Donald W. Winnicott (1896-1971), on kuvannut kuinka luova kyky syntyy äidin ja vauvan välisessä vuorovaikutuksessa ensimmäisen ikävuoden toisella puoliskolla. Vauva huomaa aika ison asian; hän ja äiti eivät olekaan sama olento, vaan Sinä ja Minä, vähän niin kuin Dingon laulussa. (Nuoruuden sinä ja minä on vähän muutakin kuin lapsuuden rakkauden kertausta, mutta sitäkin. Se on kuitenkin oma tarinansa). Erillisyyden ahdistavuutta lievittämään äiti ja vauva luovat jaetun illuusion: he sijoittavat yhdessä leikkiessään erilaisia mielikuvia esimerkiksi nalleen, riepuun tai sävelmään, joka edustaa äidin läsnäoloa, mutta ei ole äiti. Esimerkiksi unilelu auttaa lasta rauhoittumaan yksin olemiseen kun hän siirtyy valvetilasta Unimaahan. Kyseessä on Winnicottin mukaan siirtymäobjekti (transitional object), joka suojaa lasta kehitykseen kuuluvan äidistä irtaantumisen aiheuttaman eron alakulolta. Tenavat –sarjakuvan Eppu riepuineen lienee yleisesti tunnetuin esimerkki tästä.
Luovan kokemuksen hetkellä emme ole yksin edes autiolla saarella. Sen alkuperää on vaikea ymmärtää koska se syntyy niin varhain. Luovuuden puuttumisen ymmärrämme helpommin jos olemme tekemissä varhaislapsuuden vakavia traumoja, menetyksiä ja hylkäämisiä kokeneiden henkilöiden kanssa. Mm. Jan Troellin elokuva Il Capitano (1991) tai Jean Pierre & Luc Dardennen Lapsi (2005) kertovat tällaisista nuorista.
Martti Suosalolta kysyttiin eräässä televisio-ohjelmassa mikä esiintyvää taiteilijaa vetää ihmisten eteen. En muista vastausta sanatarkasti, mutta ajatus oli, että on mukava olla huomion kohteena. Hän otti esimerkin lapsestaan, joka näyttää heti uutta piirustustaan: kato isi, kato! Lapsi haluaa jakaa ihmeen; tällainen piirustus syntyi hänen itsensä sisältä. Kannustava vastaanotto merkitsee, että se mitä sinusta löytyy, on arvokasta, ja lapsi kokee että hän on arvokas, hyvä. Näin on myös taiteessa. Luovuus on lahja jonka taitelija antaa yleisölle. Yleisön reaktiot, vastaanottavuus ja joskus kiitollisuus ovat lahja esiintyjälle. Luovuus on jakamista. Se ei ole tekniikkaa tai taitoa, joita taiteilija tietysti tarvitsee, vaan sisäinen ominaisuus.
Luovuus sijoittuu siis sisäisten mielikuvien ja ulkoisen maailman väliin, johon taiteilija antaa oman panoksensa ja kokija omansa. Ilman toista ei toisella ole merkitystä. Ilman todellisuutta voimme hukkua fantasiamaailmaan ja seota, kun taas ilman mielikuvia olemme tyhjiä. Psyykkinen taantuma, regressio, on olennainen osa luovaa kokemusta. Riittävän eheä ihminen kykenee olemaan ajoittaisessa regressiossa (juovuksissa, rakastuneena, kriiseissään, syvässä taidekokemuksessa), ja nousee tarvittaessa hissillä takaisin ikätasolleen. Vakavasti häiriintyneen ihmisen hissi on rikki, alkoholistin vaijerit syöpyneet poikki, rakastunut joutuu vertailemaan mielikuvansa suhdetta todelliseen henkilöön ja juttu voi karahtaa kiville, mutta rakastuminen voi muuttua myös rakkaudeksi. Kriisiinsä kompastunut joutuu selvittämään tilanteeseensa johtaneet sisäiset ja ulkoiset seikat ennen kuin hän kykenee jatkamaan eteenpäin. Mielipuolen päiväkirjan nimineuvos Arkadi Ivanovitš Poprištšin sekosi, näyttelijä Martti Suosalo ei.
Jos biisi Niilo Nuori / Neil Young lähti vähän lapasesta, on tämä Mikko Pekka pieni poika -laulu sopivan mittainen, eli loppuu kun kaikki on sanottu. Vaikka se on ilmiselvästi isän tekemä, ei yksivuotiaalla ole mitään vaikeutta ymmärtää sen huumoria, eikä muitakaan puolia, kuten kuvasta kuuluu.
Miksi näin monta sanaa luovuuden varhaisista juurista? Koska vauriot elämämme alkutaipaleella ovat seuranamme aina. YLE:n pääuutislähetyksessä 31.10.2012 näimme miten traumat elävät edelleen Ruotsiin sodan aikana 1935-1942 sijoitettujen sotalasten mielissä, 70 vuotta tapahtumien jälkeen. Luovuus merkitsee kasvua, ja sen tukemiseen ja hoitamiseen kannattaa panostaa lapsuudessa, ja erityisen paljon nuoruudessa, jolloin psyyke on kehitysmylläkästä johtuen avoin eheyttäville, mutta myös hajoittaville muutoksille. Aikuisuudessa kadonneen luovuuden löytäminen on paljon vaikeampaa. Lapsia ja nuoria täytyy auttaa heti. Luovuuden voi löytää vain vuoropuhelun avulla toisen ihmisen kanssa.
