Olen nähnyt, kuinka paarmasavut matelevat matalana peltojen vierustaa yli ojien ja lehmihakojen, heinäseipäiden ja haasioiden, metsänreunan puissa ja pensaissa, latojen editse kohti laskevaa aurinkoa sekoittuen hitaasti virtaavan joen usvaan. Tiedän, miten halla supattaa koleaa viestiään syksyyn kallistuvina öinä ja kuristaa turhat luulot matalalla kasvavilta perunanvarsilta, kukilta ja pensailta, ja miten lakipisteessään käynyt ikuinen kesä alkaa haalistua hämärän aavistukseksi kohti syksyä puristaen maailmaa pienemmäksi ja yksinäisemmäksi. Kuulen yhä, miten sade hakkaa joen mustaa kieppuvaa suvantoa saunan laiturin vieressä, ja näen, kuinka lampaat etsivät varjoa saaressa kesähelteen väreilyssä ja kuinka pikkukalat nykivät punavalkoisen ongenkohon kevyeen liikkeeseen ja hauki loiskaisee itsensä pitkään liukuun rannan kivikosta.
Muistan aina hitaat pitkäveteiset päivät, jolloin tuntuu, että joki pysähtyy vetämään henkeä ja hiljaisuus nukkuu päiväuniaan puiden latvoissa. Ongin saunan laiturilta pikkukaloja, ahvenen karhea suomusto ja terävät selkäevän neulat pistävät kämmenissä, liukas ja pehmeä särjen kylki luiskahtaa sormien läpi, kun heitän kalat ongintaa katselemaan tulleelle keltavalkoiselle kissalle. Kuulen yhä, kuinka kalojen niskat vain rusahtavat, kun kissa tappaa ne rauhallisesti pitkillä naulahampaillaan ja syö itsensä kylläiseksi korvat koko ajan tutkina pään päällä pyörien ja katoaa sitten heinikkoon kuin seurapiirikaunotar ilman kiitollisuuden häivääkään. Olen kuullut oikean karjalaiseukon huhuavan kimeällä kutsuhuudolla lehmiään lypsylle:
—Purtruii Mansikki, putruii Muurikki, putruii…
En paljokaan vieraile mummolassa lapsuuteni laulumailla, koska isäni haamukaan ei siellä enää liiku ja koska vihaan sääskiä ja paarmoja, ennen kaikkea paarmoja. Inhoan jokahetkistä läiskettä, väistelyä ja kirvelyä inisevien paholaisten vaaniessa kaikkialla. Alkuperäisasukkailla on tähänkin lääkkeensä. Itikoista he eivät välitä, tulevat kai immuuneiksi. Paarmojen kanssa kysymys on ajoituksesta riippuen tietysti siitä, tunnistaako sen sinimustaksi hävittäjän malliseksi pikkupaarmaksi, pääkallosiipiseksi paholaisen kauko-ohjatuksi kätyriksi, vai peukalonkokoiseksi pärisijäksi, hevospaarmaksi, joka on saanut nimensä siitä, että se syö hevosen kokoisena hevosia mennen tullen. Kummallakin on oma liikkumisstrategiansa ja syöntirytminsä. Pienempi on viisaampi, se sammuttaa juuri ennen laskeutumista surisevan moottorinsa, jonka perusteella sen liikettä on voinut seurata silmäkulmasta tai korvillaan. Koskaan ei voi olla varma, missä se on, paitsi siitä, että se on lähellä. Mistä se tietää, missä ihmisen silmät ovat ja minne laskeutua, ettei sitä näe. Isompi on tyhmä, se pöristää suoraan niskaan isolla äänellä ja kaivaa poraa kassistaan hirveällä kolinalla. Hevostelee.
Kaupunkilainen huitoo hiki päässä koko ajan oikealle ja vasemmalle, ja hiestähän ne orgiat vasta alkavatkin, mutta alkuasukas on aivan rauhassa ja havaittuaan veri-imurin ihollaan näköön, tuntoon, kuuloon tai geneettiseen vainuun perustuen, se odottaa sekunnin, puolitoista, kunnes läiskäisee elukan autuaimmille markkinoille. Jos lyö liian nopeaan, paarma ehtii karkuun, ja jos on liian hidas, se iskee piikkinsä tai hampaansa ihoon todella kirpakkaasti. Raato otetaan jutustelun lomassa peukalon ja etusormen väliin, sitä katsotaan halveksien ja nakataan pois. Täytyy siis odottaa, että se nuoleskelee huuliaan verevän ruokapöytänsä ääressä lautasliinaa kaulalleen asetellen. Ja pum, tasan ei käy onnen lahjat, älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ei paarman puremaan kukaan totu. Ei mummokaan, joka kirvasi navetassa, kun paarma pääsi yllättämään:
—Perkelleen elikko minkä teit!
Olen pyörittänyt mummon apuna separaattoria ja kirnunnut suolaista voita, katsellut hänen kehräävän rukilla lankaa omista lampaista karstatuista villoista ja lämmittänyt joen rannassa oikeaa sisältä sysimustaa savusaunaa.
44
0
25.7.2026