Luovuus on ihmisen yksilöllinen ominaisuus ja kulttuuri sen jakamisen kollektiivinen kokemus. Elämys taiteen sylissä muistuttaa meitä sisäisen tärkeydestä: tuntuu että ”taiteilija laulaa/kirjoittaa/tanssii/tekee teatteria/maalaa minusta”. Se vie kokijan lähemmäs itseään. Näin Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972) alle parikymppisenä ja luulin katsovani elokuvaa omituisen tiedemiehen elämästä avaruusasemalla, kunnes tajusin että tämähän kertookin hänen sisäisestä maailmastaan, kaipuusta, syyllisyydestä jne. Paljon myöhemmin ymmärsin, että minustahan se kertoo. Tätä sisäistä aluetta, jossa ”emme tiedä että tiedämme”, on joku kutsunut tiedostamattomaksi, piilotajunnaksi.

Eräs Winnicottin tärkeistä ajatuksia on se, että luovuudessa vastakkaiset seikat voivat olla meissä läsnä yhtä aikaa kumoamatta toisiaan. Voimme esimerkiksi vihata ja rakastaa samaa ihmistä yhtä aikaa, voimme ihailla jotain henkilöä ja olla samalla pikkasen kateellisia. Taideteoksen dynamiikka perustuu tähän. Jos esimerkiksi maalauksessa on pelkkä suloa (on niin hauska sana että jääköön siihen), se on tylsä ja yksiulotteinen.

Tuorein esimerkki tällaisesta yksiäänisestä taideteoksesta on Rax Rinnekankaan kunnianhimoinen elokuvaessee Veden peli (2012), josta olisin kovasti halunnut pitää. Venetsiassa vaelteleva valokuvaaja (Hannu-Pekka Björkman) pohtii suuria kysymyksiä isästään ja ihmisyydestä kovin puisevalla ja teennäisellä tavalla, jota kuvien ja musiikin virta samaäänisesti komppaa. Masennuksen ja merkityksettömyyden tunne valuu katsomoon kuin syanidi ja salpaa hengityksen. Siinähän ei ole mitään moitittavaa, jos siihen pyritään, mutta nyt tunnelmaksi jää umpidepressiivisen ihmisen jaarittelun kuunteleminen kapakassa, jonka ovet ja ikkunat on muurattu umpeen. Tuntuu että elokuvalla olisi paljonkin sanottavaa, mutta se kaikki juuttuu kurkkuun. Ei ole pois suljettua sekään että elokuva on hyvä, mutta katsoja väärä – tai ainakin väärässä moodissa. Tarkovskin nerous on siinä että jokainen kuva tarkoittaa jotain, mutta emme tiedä mitä. Jokin aivan yksityiseltä vaikuttava kuva tai tunnelma onnistuu olemaan yleismaailmallinen, kollektiivinen. Tarkovskista toisella kertaa enemmän.

Mitä enemmän meillä on mahdollista kokea kaikki tunteemme ja mielikuvamme itsessämme – myös ne hullut ja omituiset – sitä enemmän ymmärrämme niitä myös toisissa. Ihminen, jolla on kosketus tunteisiin, on eheämpi; hän ei  niin helposti mene pois tolaltaan tai provosoidu. Terrence Malickin elokuvassa Veteen piirretty viiva (1998) on mainio kohtaus, näin muistin varassa kerrottuna, jossa sotilas kysyy toiselta sotilaalta kuinka tämä kestää kersantin vihan häntä kohtaan. ”Enpä ole huomannut, en vihaa häntä”, vastaa toinen lakonisesti.

Kyky jaettuihin mielikuviin on Winnicottin mukaan myös kulttuurikokemustemme ydin. Kulttuuri lävistää koko ihmisen minuuden kansankulttuurista tieteeseen ja taiteeseen. Se hengittää yhteisönsä kautta ja antaa identiteetin tunteen. Kulttuuria ja luovuutta ei voi mitata, eikä sillä voi kilpailla. Kulttuuriin sijoitettu vaiva ja materia ei ainoastaan synnytä uutta kulttuurikansaa; luovuus on myös mielenterveyden, kasvun ja hyvinvoinnin synonyymi. Luova kokemus ei ole ”olen mahtava”, niin mukavaa kuin se saattaa aikansa ollakin, vaan ”olen ehjä” – ainakin hetken. Kirjoitin runokirjassani Zerkalo (1995):

Pimetessä taloon virtaa aikaa.
 
Olen hetken etsimäni,
sisältä sopivan kokoinen.

Suuri osa ihmisen elämysmaailmasta on esi- ja ei-sanallisia ja juuri taide antaa mahdollisuuden seurustella tämän näkymättömän kanssa itsessämme – ja toisissa. Ilman jaettavia tunnekokemuksia emme kehity.

Kulttuuri elää vain jos on kulttuurin tekijöitä ja siitä kiinnostuneita. Se voi olla loistelias sinfoniakonsertti, mutta yhtä hyvin se on viisivuotiaan epäonnistunut taikatemppu tarhan kevätjuhlassa. Se koskettaa tunteita, tärkeintä meissä. Luova mieli kulkee omia polkujaan, etsii henkilökohtaista ratkaisua, haluaa että aivoilla on haastetta ja tekemistä ja on nälkäinen kokemuksille. Byrokratia on luovuuden vastakohta, hyvä renki, mutta huono isäntä. Se mittaa ja punnitsee, laittaa karsinoihin ja poistaa häiritsevät rönsyt niin tehokkaasti ettei jäljelle jää kuin kuori. Kaupallisuus hinnoittelee ja hylkää kaiken sen mikä ei tuota voittoa. Byrokratian tehtävä on antaa seinät, taiteilijan sisältö ja yleisön vastaanottava läsnäolo.

Vaikka luovuus on sisäinen ominaisuus, jonka juuret ovat varhaiskehityksessä kuten kuvailin blogissani 1.11.2012  Uniriepu pihakeinussa eli muutama sananen luovuudesta ja hulluudesta, se ei pysy elossa tyhjiössä. Lapsuudessa syntynyt luova kyky tarvitsee uutta tankkausta varsinkin nuoruusiässä, jolloin persoonallisuutemme palikat pannaan uuteen järjestykseen. Olen asunut Oulussa 1970-luvun puolesta välistä saakka ja nähnyt, kokenut ja ollut tekijänäkin monenlaisissa projekteissa. Eräs kokemus oli ylitse muiden.

Tein muutamia lauluja nuorisolautakunnan rahoittamalle Oulun Nuorisoteatterille. Sain seurata näistä 16-18 vuotiaista nuorista itsestään lähtevää luovaa intoa, ja tuloksena oli monta taiteen huippuosaajaa. Mukana olivat mm. näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen (joka kirjoitti samaan aikaan Häräntappoasetta), näyttelijät Martti Suosalo, Sari Havas, Tarja Heinula, Markku Lukka, useissa elokuvissa valosuunnittelijana toiminut Jari Lehtiniemi, TEAK:n valosuunnittelija Kete Kaakinen, elokuvan moniottelija Tapani Launonen, mukana hääräsi myös nykyinen Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen ja monta muuta. Samassa nuorten itse luomassa näytelmässä 30 vuotta sitten! Nuorisoteatteri käynnisti monessa nuoressa uskon omaan tekemiseen, josta saamme nauttia edelleen. Eivät menneet kaupungin nuorisorahat hukkaan.

Luovuutta tarvitsemme, jotta voimme sekä tulla toimeen yksinäisyytemme kanssa ja jotta sisäinen vuoropuhelumme pysyisi elossa. Kulttuuria tarvitsemme voidaksemme jakaa sisintämme, ettemme jäisi sosiaalisesti liian yksin. Sivistyksen avulla pidämme huolta arvomaailmamme herkästä ytimestä.