Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.
Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.
Taitelijan
vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa
vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan
vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä
astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole
pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta
harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa
työtä.
Oulussa
pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund
kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988)
kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa
toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä
ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä
saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille
olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee
ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija
suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita,
Hägglund kirjoittaa.
Hurja
innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet
kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä.
Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei
anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden
kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.
Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.
Hägglund
korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja,
mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen
luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova
regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös
kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.
Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.
Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.
Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.
Taidekokemusta
kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen
tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen
lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien
kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.
Trauma, reagoiminen ja omistautuminen ovat sanoja, jotka tulevat ensin mieleen System Crasher -elokuvaa katsoessa. Sen on ohjannut saksalainen Nora Fingscheidt 2019. Elokuva sai Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaaleilla 2019. Ja syystä.
Benni on 9-vuotias kaikkialla raivoava tyttö, jota sosiaali- ja terveydenhuolto heittelee paikasta toiseen. Missään ei ole tilaa, ja jos on niin ensimmäinen konflikti, no ei ensimmäinen vaan kolmas tai neljäs heittää tytön seuraavaan. Ja seuraavaan. Raskasta ja kovasti tuttua kaikille lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleille.
Benni on syvältä
satutettu äidin hylkäämä, kenties myös pahoinpidelty tyttö, eikä hän kestä
minkäänlaista eroa, kilpailutilannetta, moitetta tai vaatimusta; arkinenkin
osallisuus normaaliin elämään saa hänet raivon valtaan, eikä raivo ole vaan
naama punaisena huutamista vaan tyttö tulee päälle ja lujaa. Jokaisen
ristiriidan hän kokee uhkana ja hyökkää puolustaakseen palasina olevaa
itsetuntoaan. Ja tietysti toiset, niin ikään rikkinäiset lapset käyttävät Bennin
impulsiivisuutta hyväkseen ja ärsyttävät tätä milloin mitenkin. Oma pienuus
tuntuu vähemmän pahalta kun joku on vielä enemmän sekaisin.
Välillä Benniä tutkitaan
aivokuvauksilla, mutta eihän kipu aivoista löydy vaan mielestä. Äärimmillään rajut
tappelut päätyvät eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja vahvaan rauhoittavaan
lääkitykseen. Laitoksista hän pakenee äidin luo pyrkien korjaamaan traumaansa.
Mutta äiti ei voi häntä ottaa vastaan; kotona on kaksi pienempää sisarusta ja äidin
miesystävä, jota Benni ei voi sietää, ja tappelu on valmis kunnes poliisi tulee
paikalle.
Paha Benni ei ole. Kun kouluavustaja Micha leireilee hänen kanssaan maaseudulla löytyy tytöstä jakava, iloinen ja toiveikaskin puoli, tietysti vasta sen jälkeen kun maailma ensin muutamaan kertaan hajotetaan, ja jonka avustaja kestää. Benni änkäytyy väkisin Michan perheeseen päästäkseen turvalliseen pysyvään kotiin, mutta eihän se ole mahdollista. Micha on itsekin rankat päivät nähnyt nuori mies, ja tästä syystä ymmärtää ja sietää tytön kipua. Kun Benni ottaa perheen vauvan syliinsä – joka sinällään kertoo hänen hoivaavista kyvyistä, mutta myös kaipuusta läheisyysrakkauteen ja traumasta – mutta ei suostu antamaan tätä takasin vanhemmilleen, on miehenkin pantava tytölle rajat.
Mykkää traumaa on vaikea ymmärtää ja sietää; se tunkee kaikkiin niihin paikkoihin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettua. Sitä ei voi muistaa, mutta ei myöskään unohtaa koska trauma on ylittänyt psyykkisen käsittelyn kynnyksen ja muuttunut toiminnaksi. Silloin kun trauma tai traumat ovat olleet pitkäaikaisia, jatkuvia ja tapahtuneet varhain ne irti päästessään valtaavat koko persoonan. Nykyhylkääminen herättää vanhan ja helvetti on irti. Jos sitä ei voi kestää, siltä on suojauduttava. Benni tekee sen huudoilla, raivolla ja väkivallalla. Samalla kun toistaminen on suojautumista, yritys päästä pahasta olosta pois, se samalla yrittää ratkaista sitä, korjata. Ja ympäristö reagoi tietysti palauttamalla tytön ja muiden turvallisuuden, ja turvallisuuden palauttamisesta tulee väkivaltaa Benniä kohtaan. Jos tunteiden kokemisen ja niiden säätelyn kykyä ei ole varhaisessa kehityksessä syntynyt, niitä ei voi kokea, ja lapsi tai nuori joutuu vain reagoimaan asioihin, joihin saa vastareaktion ja reagoi sitten siihen. Ikiliikkuja on keksitty.
Tokihan opettaja,
lääkäri, sosiaalityöntekijä ja kouluavustaja ymmärtävät tytön tilannetta mutta
eivät kykene järjestämään hänelle olosuhteita, joissa ahdistunutta raivokäyttäytymistä
voitaisiin sietää ja yrittää palauttaa turvan kokemusta. Kaikki osastot tai
muut sijoituspaikat ovat täynnä tai ne eivät voi ottaa näin rajua tyttöä
hoitoonsa.
Hän tarvitsee pitkäaikaisen turvan ja ammattilaisia, jotka voisivat ajan oloon jakaa ja jopa auttaa sanoittamaan Bennin kokemuksia ja sitä kautta auttaa tyttöä ymmärtämään ja sietämään ahdistustaan. Se ei tule taivaasta/helvetistä vaan johtuu jostain. Jos se tulee jostain ja sillä on nimi ja silloin se ei ole kaikkialla. Mutta onko sellaisia paikkoja ja ihmisiä? Ja entä jos palauttaminen on mahdotonta koska ei ole mitään mitä palauttaa, jos turvan kokemusta ei ole koskaan ollutkaan? Elokuvassa nähdään ansiokas kuvaus niistä tunteista (psykoterapiassa puhutaan vastatunteista), joita epätoivoisen lapsen hoitaminen herättää: raivoa, vihaa, ihailua, toiveikkuutta, pelastusfantasioita, surua, luovuttamista, voimattomuutta ja syyllisyyttä.
Ja eihän Benni toivoa siedä: juuri kun toivo Michan kanssa tai sijoitusperheessä herää, Benni tuhoaa sen. Hyvä tuntuu pahalta koska sen menettää kuitenkin kohta. Koskaan ei ole riittävästi rauhaa surun ja pettymysten läsnäoloon, kokea kipua, ja että samalla lähellä voisi olla ihminen, joka jakaa sen. Yksinjäämisen kauhu lievittyisi ja toivo voisi herätä. Tämän äärellä Micha ja Benni ovat retkellään metsässä: mies opettaa tyttöä huutamaan laaksoon kuullakseen oman äänensä kaiun. Äitiä Benni tietysti huutaa ja kaiku vastaa, äiti ei. Bennin kokemus on että ainoa asia mikä voi hänet parantaa on menetetyn äidin saaminen takaisin.
Devotion on omistautumista, että toinen, yleensä äiti omistautuu lapselle täysin, ei jätä yksin, ei hylkää missään tilanteessa. Se on välttämätöntä koska vauva on täysin riippuvainen äidistä ennen kuin hän eriytyy riittävästi äidistä ja psyykkiset prosessit kykenevät käsittelemään äidin mahdollista poissaoloa – tai korvaavia ihmisiä on käytettävissä – joutumatta annihilaatioahdistuksen, itsensämenettämisen kauhun valtaan. Jos äiti ei tähän jostain syystä kykene jokin lapsen sisällä saattaa tuhoutua – jopa lopullisesti.
Depressiivisen position kokeminen terapian sisällä on suuri saavutus. Ilmauksena se vie hieman harhanajohtavasti masennuksen suuntaan, vaikka siihen kuulu ennen kaikkea oman tuhoavuuden kokeminen ja sovittaminen. Melanie Kleinin mukaan (1935, 1940, 1992) depressiivisen position kehitysvaiheen (6-12 kk) tehtävänä on integroida rakkauden ja vihan tunteita samaan ihmistä, äitiä kohtaan. Syyllisyys – tai kuten Winnicott (1988) ajattelee – kyky kantaa huolta (the capacity for concern) oman haluamisen, ahneuden ym. aiheuttamista seurauksista hyvälle objektille, äidille – saa aikaan halun korjata oman tuhoavuuden seurauksia. Tämä kaikki tulee mahdolliseksi, jos äiti kykenee ottamaan vastaan sekä kiihtyneen haluamisen, tuhon ja korjaamisen.
Jos ja kun aggressio (ja tuhoavuus) voidaan kokea ilman toisen todellista tuhoutumista, se kuuluu itseen (ja tulee aina kuulumaan). Se ei kuole, mutta ei myöskään tapa. Yksin tätä korjaamista ei voi tehdä. Tor Björn Hägglund korosti Psykoterapiasäätiö Monasterin Winnicott-seminaarissa syksyllä 2002, kuinka tämän vaiheen voi elää läpi ja korjata terapiassa/analyysissa ainoastaan transferenssin avulla. Tämä tarkoittaa sitä että potilaan sisäiset kokemukset elävät terapian sisällä ja suhteessa terapeuttiin todellisina kokemuksina.
Psykoterapeuttinen työ ei ole neuvojen antamista vaan potilaan sisäisen maailman tutkimista ja jakamista ja jos mahdollista niiden sanoittamista. Taide ja luovuus voivat koskettaa meitä syvällä tasolla ja tuoda eheyden kokemuksia. Juuri tämän myös System Crasher tekee lupaamatta mitään falskia toivoa. Se kuvaa asioita niin kuin ne hyvin usein ovat. Mutta voivat ne olla pahemminkin.
Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaiseen kohtaukseen: tyttö alkaa hajottaa turvalasia, johon tulee säröjä. Säröt ovat hänen mutta myös epäonnistuneen vanhemmuuden ja yhteiskunnan. Korjaamista riittää. Minullakin on siihen runo jo valmiina vuodelta 2008 kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (myös teoksessa RUNOT (2019):
POIKAKOTI
Hän sai kuulla vasta 10-vuotiaana
ettei hänen isänsä ollut edes paikalla
kun äiti latasi lämmöntarvetta
vieraasta pistokkeesta.
Äiti on sittemmin muuttunut kansioksi
joka muistuttaa sosiaalityöntekijää.
Löivät pojan pulpettiin kiinni
keskushermostolamauttimella,
kumauttivat otsaan kuusioavaimella jossa oli verta.
Kaikki yritykset saada erilleen
pyrkivät kaipaukset pysymään sisällä
laitettiin odottamaan myöhästymistä.
Hän hengitti nenän kautta itseensä
amispoppia ja magnesiumin pelottomuutta
jonka arjalainen otsa katsoo lattiaan
kuntosalilla. Se lähensi hänen suhdettaan
ruumiinlämpöön ja hän olisi etsinyt isäänsä kuin Chaplin
mutta hypätessään ruokasalin ikkunan läpi
kuudennessa kerroksessa,
se olikin turvalasia.
Klein, M. 1935. A contribution to the psychogenesis of manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 16, 145-174.
Klein, M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 21, 125-153.
Klein, M. 1992. Kateus ja kiitollisuus. Yliopistopaino. Helsinki.
Winnicott, D.W. 1988. The Depressive Position. Teoksessa Human Nature. London: Free Association Books, 69-83.
Kirjoitin teokseni Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016) esipuheessa tapahtumasta Oulunsuun sairaalan kahvilassa 1977:
” Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin (1928-2004). Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa.”
Siitä alkoi monta vuosikymmentä jatkunut yhteistyömme ensin OYS.n nuorisopsykiatrisella osastolla ja sen jälkeen Psykoterapiasäätiö Monasterissa. Sain ilon ja kunnian toimittaa oheisen artikkelin sairaalan lehden toimittajalle. Luin sen matkalla. Painavaa sanaa silloin ja vielä painavampaa tänään. Kokemus saattoi olla vaikuttamassa omaan innokkuuteeni kirjoittaa yhtä sun toista myöhemmin – ja näyttää jatkuvan tässäkin. Julkaisinkin ensimmäisen artikkelini Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa Kasvu ja kehitys (Gummerus, 1985) : Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena, Tor-Björnin ohjaamana tietysti.
näin kirjoittaa Lauri Hirvonen 10.9.2019 Kalevassa:
Musiikkiterapeutti, kirjailija Jukka Tervo kokosi runoteoksensa yksiin kansiin. Syntyi 500 sivua ja esipuhe. Rockmusiikin löytyminen teini-iässä auttoi ”maalaishipin” säröjen yli. Nimi on konstailemattomasti Runot 1995–2017. Samalla se kertoo tarkasti, mitä kirja sisältää, ainakin muodon puolesta. Kuuden runokokoelman koonti yksiin kansiin ei ollut Jukka Tervolle vain runojen inventointia, vaan samalla vähän elämänkin. Runoja on yli 20 vuoden ajalta. – Ei tietysti eri mies, mutta kovasti toisenlainen. Elämänoppia ovat tuoneet niin vuosikymmeniä kestänyt työ musiikkiterapeuttina kuin omien lasten kasvu aikuiseksi.
