Taide on taidetta

Taide on taidetta

Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.

Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.

Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.

Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.

Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.

Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.

Turvalasi säröille – System Crasher

Turvalasi säröille – System Crasher

Trauma, reagoiminen ja omistautuminen ovat sanoja, jotka tulevat ensin mieleen System Crasher -elokuvaa katsoessa. Sen on ohjannut saksalainen Nora Fingscheidt 2019. Elokuva sai Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaaleilla 2019. Ja syystä.

Psykoterapeutti Piia Rantakokko kirjoitti aiheesta osuvan kirjoituksen piia.rantakokko.net/wp/system-crasher-kun-toivokin-on-liikaa enkä tässä yhteydessä kertaa elokuvan yksityiskohtia vaan esittelen joitakin rinnakkaisajatuksiani siitä.

Benni on 9-vuotias kaikkialla raivoava tyttö, jota sosiaali- ja terveydenhuolto heittelee paikasta toiseen. Missään ei ole tilaa, ja jos on niin ensimmäinen konflikti, no ei ensimmäinen vaan kolmas tai neljäs heittää tytön seuraavaan. Ja seuraavaan. Raskasta ja kovasti tuttua kaikille lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleille.

Benni on syvältä satutettu äidin hylkäämä, kenties myös pahoinpidelty tyttö, eikä hän kestä minkäänlaista eroa, kilpailutilannetta, moitetta tai vaatimusta; arkinenkin osallisuus normaaliin elämään saa hänet raivon valtaan, eikä raivo ole vaan naama punaisena huutamista vaan tyttö tulee päälle ja lujaa. Jokaisen ristiriidan hän kokee uhkana ja hyökkää puolustaakseen palasina olevaa itsetuntoaan. Ja tietysti toiset, niin ikään rikkinäiset lapset käyttävät Bennin impulsiivisuutta hyväkseen ja ärsyttävät tätä milloin mitenkin. Oma pienuus tuntuu vähemmän pahalta kun joku on vielä enemmän sekaisin.

Välillä Benniä tutkitaan aivokuvauksilla, mutta eihän kipu aivoista löydy vaan mielestä. Äärimmillään rajut tappelut päätyvät eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja vahvaan rauhoittavaan lääkitykseen. Laitoksista hän pakenee äidin luo pyrkien korjaamaan traumaansa. Mutta äiti ei voi häntä ottaa vastaan; kotona on kaksi pienempää sisarusta ja äidin miesystävä, jota Benni ei voi sietää, ja tappelu on valmis kunnes poliisi tulee paikalle.

Paha Benni ei ole. Kun kouluavustaja Micha leireilee hänen kanssaan maaseudulla löytyy tytöstä jakava, iloinen ja toiveikaskin puoli, tietysti vasta sen jälkeen kun maailma ensin muutamaan kertaan hajotetaan, ja jonka avustaja kestää. Benni änkäytyy väkisin Michan perheeseen päästäkseen turvalliseen pysyvään kotiin, mutta eihän se ole mahdollista. Micha on itsekin rankat päivät nähnyt nuori mies, ja tästä syystä ymmärtää ja sietää tytön kipua. Kun Benni ottaa perheen vauvan syliinsä – joka sinällään kertoo hänen hoivaavista kyvyistä, mutta myös kaipuusta läheisyysrakkauteen ja  traumasta  – mutta ei suostu antamaan tätä takasin vanhemmilleen, on miehenkin pantava tytölle rajat.

Mykkää traumaa on vaikea ymmärtää ja sietää; se tunkee kaikkiin niihin paikkoihin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettua. Sitä ei voi muistaa, mutta ei myöskään unohtaa koska trauma on ylittänyt psyykkisen käsittelyn kynnyksen ja muuttunut toiminnaksi. Silloin kun trauma tai traumat ovat olleet pitkäaikaisia, jatkuvia ja tapahtuneet varhain ne irti päästessään valtaavat koko persoonan. Nykyhylkääminen herättää vanhan ja helvetti on irti. Jos sitä ei voi kestää, siltä on suojauduttava. Benni tekee sen huudoilla, raivolla ja väkivallalla. Samalla kun toistaminen on suojautumista, yritys päästä pahasta olosta pois, se samalla yrittää ratkaista sitä, korjata. Ja ympäristö reagoi tietysti palauttamalla tytön ja muiden turvallisuuden, ja turvallisuuden palauttamisesta tulee väkivaltaa Benniä kohtaan. Jos tunteiden kokemisen ja niiden säätelyn kykyä ei ole varhaisessa kehityksessä syntynyt, niitä ei voi kokea, ja lapsi tai nuori joutuu vain reagoimaan asioihin, joihin saa vastareaktion ja reagoi sitten siihen. Ikiliikkuja on keksitty.

Tokihan opettaja, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja kouluavustaja ymmärtävät tytön tilannetta mutta eivät kykene järjestämään hänelle olosuhteita, joissa ahdistunutta raivokäyttäytymistä voitaisiin sietää ja yrittää palauttaa turvan kokemusta. Kaikki osastot tai muut sijoituspaikat ovat täynnä tai ne eivät voi ottaa näin rajua tyttöä hoitoonsa.

Hän tarvitsee pitkäaikaisen turvan ja ammattilaisia, jotka voisivat ajan oloon jakaa ja jopa auttaa sanoittamaan Bennin kokemuksia ja sitä kautta auttaa tyttöä ymmärtämään ja sietämään ahdistustaan. Se ei tule taivaasta/helvetistä vaan johtuu jostain. Jos se tulee jostain ja sillä on nimi ja silloin se ei ole kaikkialla. Mutta onko sellaisia paikkoja ja ihmisiä? Ja entä jos palauttaminen on mahdotonta koska ei ole mitään mitä palauttaa, jos turvan kokemusta ei ole koskaan ollutkaan? Elokuvassa nähdään ansiokas kuvaus niistä tunteista (psykoterapiassa puhutaan vastatunteista), joita epätoivoisen lapsen hoitaminen herättää: raivoa, vihaa, ihailua, toiveikkuutta, pelastusfantasioita, surua, luovuttamista, voimattomuutta ja syyllisyyttä.

Ja eihän Benni toivoa siedä: juuri kun toivo Michan kanssa tai sijoitusperheessä herää, Benni tuhoaa sen. Hyvä tuntuu pahalta koska sen menettää kuitenkin kohta. Koskaan ei ole riittävästi rauhaa surun ja pettymysten läsnäoloon, kokea kipua, ja että samalla lähellä voisi olla ihminen, joka jakaa sen. Yksinjäämisen kauhu lievittyisi ja toivo voisi herätä. Tämän äärellä Micha ja Benni ovat retkellään metsässä: mies opettaa tyttöä huutamaan laaksoon kuullakseen oman äänensä kaiun. Äitiä Benni tietysti huutaa ja kaiku vastaa, äiti ei. Bennin kokemus on että ainoa asia mikä voi hänet parantaa on menetetyn äidin saaminen takaisin.

Devotion on omistautumista, että toinen, yleensä äiti omistautuu lapselle täysin, ei jätä yksin, ei hylkää missään tilanteessa. Se on välttämätöntä koska vauva on täysin riippuvainen äidistä ennen kuin hän eriytyy riittävästi äidistä ja psyykkiset prosessit kykenevät käsittelemään äidin mahdollista poissaoloa – tai korvaavia ihmisiä on käytettävissä – joutumatta annihilaatioahdistuksen, itsensämenettämisen kauhun valtaan. Jos äiti ei tähän jostain syystä kykene jokin lapsen sisällä saattaa tuhoutua – jopa lopullisesti.

Depressiivisen position kokeminen terapian sisällä on suuri saavutus. Ilmauksena se vie hieman harhanajohtavasti masennuksen suuntaan, vaikka siihen kuulu ennen kaikkea oman tuhoavuuden kokeminen ja sovittaminen. Melanie Kleinin mukaan (1935, 1940, 1992) depressiivisen position kehitysvaiheen (6-12 kk) tehtävänä on integroida rakkauden ja vihan tunteita samaan ihmistä, äitiä kohtaan. Syyllisyys – tai kuten Winnicott (1988) ajattelee – kyky kantaa huolta (the capacity for concern) oman haluamisen, ahneuden ym. aiheuttamista seurauksista hyvälle objektille, äidille – saa aikaan halun korjata oman tuhoavuuden seurauksia. Tämä kaikki tulee mahdolliseksi, jos äiti kykenee ottamaan vastaan sekä kiihtyneen haluamisen, tuhon ja korjaamisen.

Jos ja kun aggressio (ja tuhoavuus) voidaan kokea ilman toisen todellista tuhoutumista, se kuuluu itseen (ja tulee aina kuulumaan). Se ei kuole, mutta ei myöskään tapa. Yksin tätä korjaamista ei voi tehdä. Tor Björn Hägglund korosti Psykoterapiasäätiö Monasterin Winnicott-seminaarissa syksyllä 2002, kuinka tämän vaiheen voi elää läpi ja korjata terapiassa/analyysissa ainoastaan transferenssin avulla. Tämä tarkoittaa sitä että potilaan sisäiset kokemukset elävät terapian sisällä ja suhteessa terapeuttiin todellisina kokemuksina.

Psykoterapeuttinen työ ei ole neuvojen antamista vaan potilaan sisäisen maailman tutkimista ja jakamista ja jos mahdollista niiden sanoittamista. Taide ja luovuus voivat koskettaa meitä syvällä tasolla ja tuoda eheyden kokemuksia. Juuri tämän myös System Crasher tekee lupaamatta mitään falskia toivoa. Se kuvaa asioita niin kuin ne hyvin usein ovat. Mutta voivat ne olla pahemminkin.

Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaiseen kohtaukseen: tyttö alkaa hajottaa turvalasia, johon tulee säröjä. Säröt ovat hänen mutta myös epäonnistuneen vanhemmuuden ja yhteiskunnan. Korjaamista riittää. Minullakin on siihen runo jo valmiina vuodelta 2008 kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (myös teoksessa RUNOT (2019):

POIKAKOTI

 Hän sai kuulla vasta 10-vuotiaana
 ettei hänen isänsä ollut edes paikalla
 kun äiti latasi lämmöntarvetta
 vieraasta pistokkeesta.

 Äiti on sittemmin muuttunut kansioksi
 joka muistuttaa sosiaalityöntekijää.
 Löivät pojan pulpettiin kiinni
 keskushermostolamauttimella,

 kumauttivat otsaan kuusioavaimella jossa oli verta.

 Kaikki yritykset saada erilleen 
 pyrkivät kaipaukset pysymään sisällä
 laitettiin odottamaan myöhästymistä.

 Hän hengitti nenän kautta itseensä
 amispoppia ja magnesiumin pelottomuutta
 jonka arjalainen otsa katsoo lattiaan
 kuntosalilla. Se lähensi hänen suhdettaan

 ruumiinlämpöön ja hän olisi etsinyt isäänsä kuin Chaplin
 mutta hypätessään ruokasalin ikkunan läpi
 kuudennessa kerroksessa,

 se olikin turvalasia. 

Klein, M. 1935. A contribution to the psychogenesis of manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 16, 145-174. 

Klein, M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 21, 125-153.                             

Klein, M. 1992. Kateus ja kiitollisuus. Yliopistopaino. Helsinki.

Winnicott, D.W. 1988. The Depressive Position. Teoksessa Human Nature. London: Free Association Books, 69-83.

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Kirjoitin teokseni Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016) esipuheessa tapahtumasta Oulunsuun sairaalan kahvilassa 1977:

” Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin (1928-2004). Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa.”

Siitä alkoi monta vuosikymmentä jatkunut yhteistyömme ensin OYS.n nuorisopsykiatrisella osastolla ja sen jälkeen Psykoterapiasäätiö Monasterissa. Sain ilon ja kunnian toimittaa oheisen artikkelin sairaalan lehden toimittajalle. Luin sen matkalla. Painavaa sanaa silloin ja vielä painavampaa tänään. Kokemus saattoi olla vaikuttamassa omaan innokkuuteeni kirjoittaa yhtä sun toista myöhemmin – ja näyttää jatkuvan tässäkin. Julkaisinkin ensimmäisen artikkelini Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa Kasvu ja kehitys (Gummerus, 1985) : Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena, Tor-Björnin ohjaamana tietysti.

Runoilija inventoi – löytyi lapsuus

Runoilija inventoi – löytyi lapsuus

näin kirjoittaa Lauri Hirvonen 10.9.2019 Kalevassa:

Musiikkiterapeutti, kirjailija Jukka Tervo kokosi runoteoksensa yksiin kansiin. Syntyi 500 sivua ja esipuhe. Rockmusiikin löytyminen teini-iässä auttoi ”maalaishipin” säröjen yli. Nimi on konstailemattomasti Runot 1995–2017. Samalla se kertoo tarkasti, mitä kirja sisältää, ainakin muodon puolesta. Kuuden runokokoelman koonti yksiin kansiin ei ollut Jukka Tervolle vain runojen inventointia, vaan samalla vähän elämänkin. Runoja on yli 20 vuoden ajalta.
– Ei tietysti eri mies, mutta kovasti toisenlainen.
Elämänoppia ovat tuoneet niin vuosikymmeniä kestänyt työ musiikkiterapeuttina kuin omien lasten kasvu aikuiseksi.

(lisää…)

Uusi romaanini Mariaanien haudalla on ilmestynyt

Uusi romaanini Mariaanien haudalla on ilmestynyt

ainakin minun komerooni, verkkokirjakauppoihin ja kirjakauppoihinkin. No ilmestyi se jo ennen juhannusta, mutta nyt syksyllä voi olla otollisempi aika saattaa se yleiseen tietoon.

Arvioitakin on jo saatavilla:

”… Kirjan rakenne on lukijan kannalta koukuttava. Tervo toimii kirjassa kuin kuvavisan vetäjä, paljastaen ruudun kerrallaan niin, että vasta lopussa voi ymmärtää, miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Mutta kyllä, lukija voi saada kokemuksen siitä, että oivaltaa, ainakin välillä ja se on palkitsevaa. Kuva aukeaa vähitellen, saa syvyyttä ja osat asettuvat paikoilleen. Kirjan ensimmäinen kohtaus saa tekstin lopussa toisenkin merkityksen ja oikeastaan herää halu selata takaisin alkuun ja tarkistaa lukemansa uudelleen….” (lue lisää Syvissä vesissä uivat suuret kalat, merten syvänteissä hirviöt).

Näin sanoo kirjan takakansi:
Martti ei ollut veljensä kaltainen kaikkeen impulsiivisesti suhtautuva, mielipahaa tuottava ja itseään purkava vaisto-olento, vaan ihminen joka kykeni valitsemaan; lyödä tai lähteä pois. Sakari ei tehnyt valintoja koska ei ajatellut. Martti ajatteli ja tiesi. Hän oli paljon vaarallisempi koska oli nähnyt oman pahuutensa veljensä silmistä.

                                                     

Jukka Tervo asettuu romaanihenkilöidensä ihon alle kuvaten surun ja menetysten kanssa kamppailevia ihmisiä ja heidän haluaan kasvaa ja selvitä vaikeissakin olosuhteissa. Onko se mahdollista yksin, onko aina kysymys elämästä ja kuolemasta, joudummeko aina valitsemaan rakkauden ja yksinäisyyden väliltä? Rehevä dialogi, rikas kieli ja tunteiden palo kuljettavat lukijaa päähenkilön rinnalla etsimään myötätuntoa ja toivoa pohjoisen kylmässä kaupungissa. Miksi toiset selviytyvät ja toiset eivät?

Teokset Mariaanien haudalla (2017), Ifa (2013) ja Kevät räjähti käsiin (2011) muodostavat yhdessä nuoruusikää kuvaavan kaunokirjallisen trilogian.

Kirjakaupat ottavat valikoiden valtavirran ja suurten kustantamojen ulkopuolisia kirjoja – Oulun Suomalainen lupasi olla Mariaanien haudalla -kirjan suhteen poikkeus – mutta jos jokainen Facebook- tai muu ystävä käy kirjaa kysymässä kirjakaupoissa ja palaa sitten tekoparralla/peruukilla/irtoviiksillä naamioituneena kysymään sitä uudelleen ja uudelleen jne. niin eiköhän se ilmaannu hyllyjä komistamaan sillä sellainen se on, ainakin kansi, sisällöstä olen jäävi sanomaan mitään.

Markkinointi taitaa rajoittua Facebookiin ja viidakkorumpuun. Kaupassa kirja maksaa jotain 27,00 €, netissä vähän vähemmän (postimaksujen kanssa enemmän) ja minulta suoraan 25,00 € ja jos lähettää pitää postikuluineen 30,00€.


 

.

Ei ole internet-yhteyttä