joulu 12, 2019 | Elokuvia, Kirjallisuus, Musiikki, Psykoterapia, Teatteri
Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.
Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.
Taitelijan
vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa
vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan
vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä
astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole
pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta
harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa
työtä.
Oulussa
pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund
kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988)
kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa
toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä
ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä
saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille
olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee
ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija
suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita,
Hägglund kirjoittaa.
Hurja
innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet
kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä.
Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei
anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden
kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.
Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.
Hägglund
korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja,
mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen
luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova
regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös
kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.
Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.
Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.
Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.
Taidekokemusta
kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen
tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen
lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien
kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.
loka 30, 2019 | Elokuvia, Musiikki
Huonosta elokuvasta on vaikeampi kirjoittaa kuin hyvästä, vaikka huono ja hyvä ovat kovasti karkeita ja subjektiivisia määreitä. JP. Siilin ohjaama Cheek-elokuva Veljeni vartija (2019) herättää lähinnä ärtymystä: umpileuhka jätkä (Antti Holma kaksoisroolissaan Jere ja Jare Tiihosena) puhelee kameralle ihan omiaan ja angstaa menestymisen paineissa ja ahdistuksensa kanssa tukka öljyssä ökyveneen ruorissa ja ultrauuden urheiluauton ratissa. Mutta tokihan tässä yritetään kertoa pintakiillon takaisia asioita: miksi minulla on paha olla vaikka kaikki on hyvin?
Kaksoisuus on tärkeässä osassa. Jeren lapsena koettu velipojan sairaus uhkaa veljesten yhteyttä ja kun Jare (Cheek) sitten päättää lähteä lukioon on kasvaminen suuren haasteen edessä. Pitäisi kasvaa irti lapsuuden kodista mutta myös veljestä. Tappelijakukot pätkivät kiusaajiaan turpiin, tai muuten vaan, ja aina ensin – kuten isä (Kai Lehtinen) suuressa viisaudessaan on neuvonut ja istuttanut muutenkin poikiinsa että ”muut tekee mitä osaa, Tiihoset tekee mitä haluaa”. Jaren kaksoisveli Jere alkaa ajautua asosiaaliseen maailmaan. Jare, siis tämä Cheek, luo uraa räppärinä ja menestyy kuten tiedetään aina Olympiastadiontasolle saakka. Timantit ovat ikuisia mutta sekään ei riitä.
Veljesten taustalla piilottelee möykky, poikien mielen syvyyksissä sykyttävä ahdistus, jolle ei muuta nimeä ole, ja jota molemmat ovat juosseet pakoon omalla laillaan; pakkomenestymällä, uhoamalla ja tappelemalla, olemalla kovia jätkiä. Ja tietysti olemalla myös ahkeria ja periksiantamattomia.
Jere luopuu uhoilusta kun säikähtää tappaneensa hakkaamansa miehen. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja hän alkaa oikeisiin töihin ja perheenisäksi. Cheek elää räppitähden märkää unta, mutta menettäessään suuren rakkautensa päättää lopulta ”tappaa” Cheekin, siis luopua urasta. Erittäin fiksu liike henkilökohtaisen jaksamisen kannalta ja ennen kaikkea uran suhteen: kannattaa lopettaa huipulla.
Kun Cheek alkaa opettaa veljensä pikku poikaa Tiihosten väkivallan ja uhon tielle astuu Jere esiin ja ilmoittaa ettei tämä enää käy: väkivallan kierteen on loputtava. Jere pitää pitkän monologin kuinka isän isä hakkasi mummoa ja kuinka isä pani sille topin, väkivallalla tietysti.
Cheek kärsii vakavista paniikkikokemuksista. Se tarkoittaa pohjatonta ahdistuksen, pelon ja tuhon kokemusta, jonka hallitseminen ymmärtämisestä puhumattakaan on vaikeaa. Möykky löytää tiensä vaikka kuinka juoksisi karkuun. Bipolaarinen mielialahäiriö nähdään psykiatrian parissa perimän aiheuttamana biologisena aivojen sairautena, jota hoidetaan lääkkeillä. Tämä ei kuitenkaan paranna sairautta vaan auttaa tulemaan oireiden kanssa paremmin toimeen.
Psykoanalyyttinen terapia pyrkii ymmärtämään häiriöiden ja ongelmien taustalla olevia psyykkisen kokemusten osuutta. Oireella on mieli. Voisiko kaksisuuntaisen kokemuksen, tämä Eino Leinonkin mainitseman Jumalten keinun, jota Cheekin kappaleessaan siteeraa, ymmärtää myös vakavana masennuksena, jota yritetään paeta raatamisella, ideointimyrskyissä ratsastamisella ja mahtavuusmielikuviin tarrautumalla kunnes arvottomuuden tunne jysähtää taas rintaan. Kokijalleen se ei ole Jumalten keinu vaan helvetti.
On hieman vaikea uskoa että ylisukupolvinen väkivalta siirtyisi noin vain poikien kannettavaksi ilman omaa kokemusta väkivallasta. Olen nähnyt omassa työssäni – ja muutenkin – että vakavasta itsetunnon vajauksesta kärsivät ihmiset, yleensä miehet, ovat hanakoita lyömään toisia myös siksi että ovat itse tulleet kaltoin kohdelluksi. He elävät koko ajan nöyryytetyksi tulemisen pelossa ja pienikin uhka – todellinen tai kuviteltu – saattaa laukaista väkivaltaisen purkauksen. Joskus he provosoivat itsensä siihen jo valmiiksi. Arvottomuuden ja pienuuden kokemus on kerta kaikkiaan liikaa.
Musiikin suhteen ollaan makuasioiden ja kulttuurikokemusten äärellä. Jokainen uusi sukupolvi luo nahkansa myös musiikillaan. Nykyisin se tapahtuu suurelta osin rapilla. Tällaiselle seitkytlukuiselle hippihevarille se kuulostaa aika kapealta, mutta niin taisi Olavi Virta -porukalle Black Sabbathkin kuulostaa. Sanojen etsiminen kokemuksille kirjallisuudessa ja lauluissa on aina tärkeää, tässä elokuvassa kömpelö, mutta hyvin aito möykky-ilmaus kertoo että kyse on sisäisestä asiasta.
Veljeni vartija on sukulaiselokuva bisnessaarnaaja Jari Sarasvuosta kertovalle Tuukka Temosen 2018 ohjaamalle Valmentaja -leffalle. Siinäkin päähenkilö yrittää päästä lapsuuden traumansa ja ahdistuksensa niskan päälle rahalla, vallalla ja menestymisellä liikemaailmassa. Ja puhumalla. Kovasti sielua skannaava elokuva sekin yrittää olla mutta kolisee sitä itseään jos ei Tatu Sinisalon esittämää Jussi Parviaisen hahmoa lasketa. Aivan hulvaton ja koskettava tulkinta toisen uhopetterin mielestä ja maailmankuvasta. Tokihan on tärkeää muistaa että elokuvien miehet ovat myös älykkäitä ja lahjakkaita asiassaan. Temosen ohjaama Teit meistä kauniin (2016) Apulanta -yhtyeen synnystä onnistui mielestäni kohtuullisen hyvin ja on tarinankuljetukseltaan ja psykologiselta uskottavuudeltaan ihan toisessa sarjassa kuin nämä elokuvat. Siinä teiniepävarmuus ja -uho jalostuvat aikuisen toimeliaisuudeksi, vaikka ainahan rockmuusikko pikkuisen Elvis on koko ikänsä.
Kaikissa kolmessa elokuvassa ollaan saman kysymyksen äärellä: ei pelkästään uran ja ammatin vaan myös oman identiteetin ja itsetunnon rakentamisen maailmassa. Sanojen käytöllä on kasvamisessa suuri merkitys; niillä voidaan lisätä kosketusta ja itseymmärrystä ja olla vuoropuhelussa toisten kanssa, mutta myös peittää.
elo 28, 2019 | Musiikki, Yleinen
Tätä kirjoitan haikeissa tunnelmissa. Saamen Uutisista otettiin yhteyttä ja kyseltiin olisiko minulla valokuvaa Leo Gauriloffista, kolttasaamelaisesta muusikosta. Löytyi toki muutama, mutta monen vuosikymmenen takaa. En uskaltanut kysyä miksi he sitä kuvaa kyselevät. Tiesin kysymättä. Seuraavan päivän lähetys kertoi että muusikkotoverini ja sielunveljeni Leo Gauriloff oli juuri menehtynyt syöpään Tukholmassa. Hän olisi täyttänyt 6.10.2019 63 vuotta.
(lisää…)
