huhti 7, 2021 | Kirjallisuus, Musiikki, Yleinen
Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.
Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.
Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.
Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.
Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.
Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.
Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:
Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…
Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.
Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).
Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.
Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.
Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.
Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:
Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.
Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.
Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:
Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…
joulu 18, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Psykoterapia, Teatteri, Urheilu
Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.
Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan.
Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.
Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.
Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.
Siinä on semmoset 320 sivua!
maalis 5, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Teatteri, Urheilu, Yleinen
Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:
Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”
Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.
Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta.
Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se
on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää.
Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai
analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava
yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan
pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.
Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.
Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.
Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.
Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia
lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman
Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa
pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen
tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä
tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko
toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin
siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä
elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen
ja ennustukset.
Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.
Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.
Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…
Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.
Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.
Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.
