Lapsuuden viimeinen ja nuoruuden ensimmäinen

joulu 23, 2019 | Elokuvia, Kirjallisuus, Yleinen

Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. On viimeinen kesä ennen yläasteelle siirtymistä, ehkä viimeinen kesä lapsuutta ja poikaporukan veljeyttä ennen nuoruuden uusia tuulia. Mikä saa neljä 12-vuotiasta kaverusta kulkemaan jalan pitkän matkan nähdäkseen ikäisensä pojan ruumiin? Tätä tarinaa kirjailija Gordie Lachance (Wil Wheaton) kertoo aikuisena muistellessaan lapsuuttaan ja ystävyyttään kolmen muun pojan kanssa. Elokuvan Stand By Me (Viimeinen kesä, 1986) ohjasi Bob Rainer ja se perustuu Stephen Kingin romaaniin The Body (1982).

Ankarissa kotioloissa kasvanut ja muiden silmissä luuseriksi syntynyt ja itsensä sellaiseksi kokeva Chris (River Phoenix) on Gordien läheisin ystävä. Silmälasipäinen Teddyn (Corey Feldman) perhe on kaupungin pohjasakkaa, isä on väkivaltainen ja mielisairas. Poika ärhentelee, soittaa suutaan ja on herkkä loukkaantumaan varsinkin kun isää loukataan. Vern (Jerry O’Connell) on porukan lapsellisiin pullukka höpöttäjä, mutta muiden kiusoittelusta huolimatta ryhmän täysivaltainen jäsen. Poikien majassa poltetaan tupakkaa ja pelataan korttia ja ollaan olevinaan. Vern kertoo kuulleensa salaa isolta veljeltään että kaupunkia puhuttaneen kadonneen pojan ruumis saattaisi olla kaukana radan varressa. Päällimmäinen syy pojan ruumiin etsinnöille on halu tulla huomatuksi; ehkä löydöstä kirjoitettaisiin lehdissä ja heitä pidettäisiin sankareina.

Vernin isoveli kuuluu parikymppisten tyhjäntoimittajien porukaan, jota johtaa väkivaltainen Ace (Kiefer Sutherland). Myös he lähtevät etsimään kadonnutta poikaa. Gordien elämä varjostaa ihaillun isoveljen kuolema ja siitä seurannut koko perheen masennus. Muistona hänellä on velipojalta saatu lippis. Juuri sen kriminaali Ace ottaa väkisin Gordielta. Pikkupoikien on pakko alistua lähes aikuisen miehen terroriin.

Matkalle lähtiessään Chris kätkee makuupussiinsa isältä varastamansa pistoolin. – Haluatko olla Yksinäinen ratsastaja vai Cicso Kid? hän kysyy Gordielta, joka luulee aseen olevan lataamaton, mutta mitä vielä: poika ampuu vahingossa roskapönttöön reiän. Pojat juoksevat nauraen pakoon.

Neljän pojan tutkimusmatkalla koetaan monenmoista; rahat ovat heti lopussa, yöllä pelätään yhdessä ja erikseen, ilkeä hurtta ajaa poikia takaa, ja junakin on lähellä ajaa poikien päälle kapeaa siltaa ylitettäessä. Mutta pääasiassa on hauskaa: illalla Gordie, tuleva kirjailija, kertoo hulvattomia itsekeksimiään tarinoita mm. piirakansyöntikilpailusta, jossa lihava poika kostaa häntä kiusanneille kaupunkilaisille.

Miehuutta koetellaan erityisesti kun pojat kahlaavat suo-ojassa, jonka niljakkaat juotikkaat tarrautuvat poikien ihoon kiinni. Varsinkin Gordie on hätää kärsimässä kun yksi juotikas on iskenyt kiinni munaskuihin ja verta imevä otus pitää repiä sieltä irti. Ei ihme että poika pyörtyy, mutta kesken ei matkaa jätetä.

Vaikka pikkupojilla on monenlaista hankalaa ja traumaattista koettuna he ovat toisilleen lojaaleja eloisia touhottajia kun taas isojen poikien jengi on asosiaalisella tiellään jo aika pitkällä. He viettävät aikaansa ilkivaltaa tekemällä ja räyhäämällä. Kaikki jengin ristiriidat ratkaistaan Acen uhkaamalla väkivallalla.

Lopulta pienempien poikien nelikko löytää junan paiskaaman ikätoverinsa ruumiin pensaikosta. Gordie alkaa itkeä koska hänelle tämä matka ei merkitsee vain kasvun riittiä, vaan myös oman veljen kuoleman läpikäyntiä: kaiken lisäksi hän kokee että isä olisi toivonut hänen kuolleen isoveljen sijasta. Tätä aina lojaali Chris ei suostu uskomaan ja lohduttaa kaveriaan.

Myös isot pojat pöllähtävät paikalle, ja Ace vaatii ruumista itselleen. Chris käskee hänen mennä nussimaan äitiään! Tästä raivostunut Ace uhkaa poikaa stiletillään. Nyt Gordie astuu esiin aseen kanssa ja ampuu kerran ilmaan ja osoittaa sillä sitten Acea. Koko porukka säikähtää. – Anna ase minulle, kait sinulla on jotain veljesi järjestä? Ace sanoo Gordielle. Se saattoi olla hankalasti sanottu sillä poika vetää aseen iskurin taakse ja tuijottaa kiusaajaansa. – Aiotko ampua meidät kaikki? Ace kysyy. – En. Ainoastaan sinut, Gordie toteaa kylmästi.

Jengi vetäytyy kostoa vannoen. Gordie päättää ettei kukaan ilmoita ruumiista vaan he soittavat nimettömän puhelun että viranomaiset löytävät ruumiin.

Elokuvan lopussa palataan kirjailija Gordien aikuisuuteen ja muistoihin. Poikien porukka hajosi pikkuhiljaa; heti kouluista päästyään Vern päätyi naimisiin ja tuli isäksi. Aina ärhentelevä sotasankarin suojaavaa uhoa tarvitseva Teddy yritti päästä armeijaan siinä onnistumatta ja joutui jopa vankilaan. Gordie menestyi hyvin koulussa ja hänestä tuli kirjailija ja kahden pojan isä. Toivottomaksi tapaukseksi itsensä kokenut Chris pääsi ylemmille kursseille Gordien kanssa ja valmistui lakimieheksi. Hän meni oikeudentuntoisena ja ainaisena sovittelijana katutappelun väliin ja tuli itse puukotetuksi kuoliaaksi.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Gordie aikuisena viimeistelee näitä muistoja käsittelevää kirjaansa ja lähtee sitten pelaamaan pihalla poikiensa kanssa palloa. Sukupolvikokemus on uudella kierroksella: hänellä on samanikäisiä poikia kuin tarinan pojat olivat. Romaanissani Ifa (2013) olen samoissa tunnelmissa:

On viimeinen kesä jolloin vaellan kavereitten kanssa suolle tai metsään kuten ennenkin rakentamaan majaa, jonka valmistumiseen menee viikkoja. Lopulta istumme sen kosteassa havuilta tuoksuvassa kohdussa ja syömme eväitä hämmentyneinä; mitä teemme nyt kun työ on valmis?

Poljemme järvelle uimaan ja lojumme vilteillä takapihalla sarjakuvalehtiä lukien, potkimme jalkapalloa ja painimme iltakostealla nurmikolla ja tunnemme sanattomasti kuinka olemme kavereita ikuisesti ja samalla ettei mikään tule olemaan niin kuin ennen.

12-vuotiaat esinuoruusikäiset pojat ovat vedenjakajalla: he eivät ole enää latenssissa leikkiviä huolettomia pikkulapsia, mutta eivät vielä nuoruusikäisiäkään joita hormonit heittelevät sinne ja tänne. Vanhempiturva on edelleen tärkeä kotisatama, mutta myös maailmaa tutkitaan innokkaasti. Lapsuuden lämmöstä irtaantumisen muutokset väreilevät ilmassa. Jokainen pojista, ehkä Verniä lukuun ottamatta, kertoo vaikeista suhteista vanhempiin. Heidän varaansa eivät pojat paljoa laske: irtaantuminen on alkanut, mutta kovin aikaisin. Myös siksi poikaporukka on erityisen tärkeä kaikille.

Yhdessä tekeminen, seikkailu, painiminen, rähinä, kiusoittelu ja pohtivat hetket täyttävät poikien maailman aamusta iltaan. Muutos on tulossa, mutta millainen? Koulumaailmassa astutaan seuraaville portaille ja epävarmuuskin voi tämän myötä kasvaa; onko minusta mihinkään? Poikajoukko on kuin heimo, joka tukee toisiaan perheen tavoin. ”Ole tukenani” lauletaan elokuva tunnuskappaleessa Stand by Me (Ben E King, 1961)

Elokuva kuvaa kasvamisen kysymyksiä arkisesti ja suoraan. Myös asosiaalisuus on tärkeä teema: seuraavatko pikkupojat isompien tietä piittaamattomiksi tyhjäntoimittajiksi, tai ainakin sellaisen peesaajaksi, vai pystyvätkö he parempaan – ja haluavatko he edes sitä? Nujertaako alhainen sosiaaliluokka, mielisairas isä tai masentunut perhe toiveen kasvaa ja kehittyä kunnon miehiksi? Chrisin kypsyys ja tuki auttavat Gordieta käsittelemään ja kestämää veljen menetystä ja myös astumaan kiusaajiaan vastaan. Gordie taas antaa ryhmälle uuden moraalikoodin; emme voi käyttää kuollutta poikaa keinona saavuttaa mainetta. Matkan tarkoitus ei ollut se, vaan matka itsessään.

Nuori tarvitsee kanssakokijoita, yllyttäjiä, ystävän olkapäätä, lojaalisuutta. Myös vihan ja pelon kohteille on käyttöä omien tunteiden ja rajojen löytämisessä. Hän tarvitsee sekä rinnalla- ja perässä kulkijoita, että niitä, jotka menevät ensin heikoille jäille. Myös vanhempia tarvitaan tietysti sekä turvan että rajojen antajina, mutta myös henkilöinä, jotka lopulta jätetään – tavalla tai toisella. Kun varsinainen nuoruusikä alkaa kasvuun tarvitaan näiden lisäksi myös paljon mielikuvitusta ja joskus kättä pitempää. Tältä se saattoi tuntua 1970-luvulla:

Emme tarvitse todellisuutta vaan unelmia. Alamme kuvitella itseämme joksikin tullaksemme sellaisiksi, eikä kukaan häiritse toisen haaveita, ettei itse tulisi häirityksi. Varsin rajoittunut kitaransoittotaitoni ja orastavat bändit tekevät minusta uuden ihmisen omissa ja myös kavereiden silmissä. Olen muusikko, ennen kuin osaan edes soittaa kunnolla. Hiusten kasvu kiihtyy paikkakunnalla huolestuttaviin mittoihin, eikä leveälahkeisilta farkuilta välty kukaan. (Ifa, 2013).

Kasvaminen nuoreksi avaa mahdollisuuksia, mutta se merkitsee myös sopeutumista todellisuuteen uudella tavalla: kyky siittää, synnyttää ja tappaa on todellista. Kasvaminen on myös menettämistä, jotain katoaa ja uutta syntyy tilalle. Nuoruusikä merkitsee myös uutta ajan tajuamista: läheisten ja oma kuolema on osa todellisuutta kuten onnettomuudessa kuollut ikätoveri todistaa – ja tietysti Gordien isoveljen menehtyminen. Kulttuuri ja yhteiskunta antavat kehitykselle raamit, mutta itse kasvu on sisäinen tapahtuma ja juuri sitä Viimeinen kesä niin hyvin kuvaa.

Lapsuuden viimeinen kesä on nuoruuden ensimmäinen.