huhti 7, 2021 | Kirjallisuus, Musiikki, Yleinen
Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.
Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.
Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.
Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.
Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.
Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.
Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:
Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…
Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.
Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).
Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.
Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.
Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.
Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:
Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.
Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.
Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:
Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…
maalis 11, 2021 | Elokuvia, Kirjallisuus
Paranisiko tämä elokuva jos sen näyttelijät Laura Birn vaihdettaisiin Meryl Streepiin, Tommi Korpela Robert de Niroon, Hannu Pekka Björkman James Gandolfiiniin, Matleena Kuusniemi Kate Blanchettiin ja ohjaaja/käsikirjoittaja Aleksi Salmenperä Woody Alleniin, Sofia Coppolaan, Paul Thomas Andersoniin, Arthur Penniin, Mike Nicholsiin ja miksi vaan? Ei paranisi.
Makuasioita tietysti. Jotkut tästä pitivät, se sai mm. Jussi palkinnon 2018 (paras ohjaus ja elokuva), jotkut eivät innostuneet. Meikä hykerteli sohvalla vaikka katsoi jo toiseen kertaan kun tuli suorana tv kakkosesta. Ja se mahtuu myös mustavalkoisten elokuvien laadukkaaseen kaanoniin, joka seuraa minua nyt joka paikassa.
Elokuva on tietysti Tyhjiö. Kirjailija Eero Kaila on (Korpela) kusessa; ei synny tekstiä. Liekö Eero sukua filosofi Eino Kailalle? Hommat ei kyllä ole hallussa ja ajatus on samea. Vaimo, tai oisko kuitenkin vielä avovaimo, en ole varma, Pihla (Birn) sen sijaan porskuttaa näyttelijänä myötätuulessa. Kirjan, tai itseasiassa kahden kirjan ennakot on syöty ja juotu, mutta tietokoneen kursori vilkuttaa tyhjää kirjoitusohjelman valkokankaalla. Ja rouva haikailee ulkomaille töihin. Kun soppaan laitetaan vielä Kailan näsäviisaat appivanhemmat, rooleissa kuivan huumorin virtuoosit Kari Heiskanen ja Kaija Pakarinen, ja kun menestynyt erakkokirjailija Ilmari Kuutsa (Björkman) tulee kapakassa vastaan selkä kulttuuripalkintojen painosta kumarassa ollaan laskettelemassa taitelijan sielun ja realiteettien vuoristorataa aika liukkailla suksilla.
Ja kauaskin pitää mennä että voi tulla takaisin. Vaikka Kaila on ummessa kirjoittamisen suhteen ja joutuu sopimusrikkomuksista raastupaan on Kuutsan ehdotus silti liikaa: kollega tarjoaa omaa käsikirjoitustaan Kailalle julkaistavaksi. Monen mutkan kautta Kaila päättää niin tehdäkin, ainakin siksi että pääsee veloistaan irti.
Pihlan-vaimon amerikantyöt ovat juuri niin hankalia kuin oikea Pihla sanoikin; siellä ei lapsen kanssa pärjää. Money talks. Monen hykerryttävän draaman jälkeen erotaan ja ollaan taas yhdessä yksi lapsi rikkaampana, jonka isä tosin ei ole kirjailija, vaan Lontoon tuliainen.
Ei juonesta sen enempää. Toisella katsomisella tajuaa tekemisen vielä paremmin rentouden ja aitouden, pakottomuuden ja yhteyden. Ehkäpä aihekin on suhteellisen tuttu kaikille tekijöille. Musiikki on silkkaa rautaa, rytmittää ja luo hienon jatkumon episodimaisille kohtauksille.
Käsittääkseni elokuva tehtiin lähes talkoilla ja pätkissä. (Elokuvasäätiö löi rahahanat kiinni Salmelan Fundamentalisti-elokuvalle, joka korpesi ohjaajaa – ja Korpelaa – ja muitakin aika lailla). Kuka ehti mihinkin kuvauksiin muiden töiden lomassa. Birnin raskauskin taitaa olla ihan aitoa.
Episodimaisuus syntyi varmaan juuri tehdään kun ehditään -periaatteella. Aidot hetket kirjamessuilla ja kaiken maailman kokkareissa puhkovat kuvitellun ja toden rajaa hienosti. Laura Birnin hahmon etunimi on Pihla, tuskin sattumalta, sillä se oikea Pihla Viitalakin siellä käy neuvomassa näyttelijä-Pihlaa Amerikan elokuvamaailman karikoista. Kokemusta kun on.
Syntyi siis lapsi ja kirjakin syntyi, kumpikin vähän eri lailla kuin ehkä oli tarkoitus, mutta näillä mennään. Lapin erakkokirjailijallakin unet venähtivät ikuisuuden mittaan ja Pihlalla on amerikan hoodeilla enemmän kuin vaikeaa. Kuutsan teoksella maineeseen noussut Kaila joutuu hakemaan lapsen Kaliforniasta kun vaimo jää auton alle ja menehtyy. Vai menehtyykö? Viimeinen arvoitus viime sekunneille on sekin hieno. Eka kerralla katsoin että enkelihän se siinä ja toisella että hetkinen…
Tällainen tekemisen meininki, ilo ja osaaminen tulee ruudusta läpi suoraan katsojan syliin mukavasti lämmittäen ja antaa uskoa oikeisiin asioihin. Tulee mieleen vanha Nyhjää tyhjästä -ohjelma (1991), jossa maan eturivin näyttelijät improvisoivat ja keksivät sketsejä yleisön antamista ehdotuksista ja sanoista Neil Hardwickin juontamana. Aina ei osunut mutta silloin kun osui niin upposi.
tammi 17, 2021 | Elokuvia, Kirjallisuus, Psykoterapia
(Tätä ei kannata lukea jos et ole vielä katsonut sarjaa. Se sinun on välttämättä tehtävä).
Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.
Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset collage/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.
Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on käsittämättömän hyvien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.
Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.
Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.
Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.
Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.
Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.
Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.
Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.
Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. En ole koskaan nähnyt tällaista nuorten syntyvän rakkauden ja läheisyyden kuvausta. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.
Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla en ole nähnyt. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.
Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.
Marianne on Erasmus-vaihdossa Ruotsissa mutta tukee surevaa Connellia. Erityisen koskettavaa on se kuinka hän jättää läppärissä Skypen yöksi auki ja tekee samalla tehtäviään niin että Connell voi katsella häntä nukahtaessaan Dublinissa ja näkee tytön taas heti herätessään. Kauan eläköön internet!
Myös Marianne kasvaa. Hän irrottautuu epäterveistä suhteistaan ja nuoret löytävät taas toisensa. Silloin katsoja, ainakin minä, voin oikaista selkäni ja hengähtää hetken, mutta edessä on uusia haasteita niin kuin elämässä tapaa olla. Uusia jaksoja odotellessa ei voi muuta kuin katsella oman menneisyyden filminauhaa päässään ja kirjoittaa tätä blogia Mariannea ja Connellia ikävöiden ja toivoa heille kaikkea hyvää.
