Säämies peruskysymysten äärellä eli mitä Päiväni Murmelina opettaa kiukkupussille
On olemassa joukko elokuvia joita on vaikea jättää kesken jos ne aloittaa – vaikka olisi nähnyt ne moneen kertaan. Itselleni Forrest Gump (1994) on eräs sellainen; loistava tarina yksinhuoltajaäidin hieman yksinkertaisesta pojasta, joka seikkailee läpi Amerikan historian inhimillisenä ja koskettavana. Notting Hillissä (1999) paimenpoika saa lopulta prinsessan (siis pienen kirjapuodinpitäjä filmitähden) ja Mafiaveljissä (1990) kuljetaan pahuuden jännittävää vaijeria tuhon kuilun yläpuolella. Kaikissa on loistava tarina, loistavat näyttelijät ja draaman koukuttava veto. Vaikka elokuva Päiväni murmelina (Harold Ramis, 1993) on päällisin puolin kevyehkö komedia, on siinä – kuten hyvissä komedioissa aina on – varjonsa, kipupisteitä, joiden kanssa me kaikki kamppailemme.
Phil Connors, esittäjänä Bill Murray, tämä äänielokuvan kivikasvoinen Buster Keaton, on itseään täynnä oleva pienen tv-kanavan säämies, joka komennetaan Punxsutawneyn pikkukaupunkiin tekemään jokavuotista klippiä Groundhog Day –murmelista, joka ennustaa kuinka kauan on kevääseen. Omaan napaansa tuijottava toisia nenänvartta pitkin katsova röyhkimys vaatii erityiskohtelua ja on omasta mielestään suurikin tähti, jonka sietämisessä tuottaja Ritalla (Andie MacDowell) ja kuvaaja Larrylla (Chris Elliott) on kestämistä.
Aamulla matkalla yöpaikastaan kuvauspaikalle hän kohtaa rahaa kerjäävän ukon, rasittavan vakuutuksia tyrkyttävän entisen opiskelukaverinsa ja astuu kadun reunassa hyhmäiseen kuoppaan kastellen jalkansa. Kiukkupussi on elementissään. Koko kaupungin ja Pohjois-Amerikan hellimä murmeli on hänestä vanha rotta, joka ei mistään mitään tiedä. Osallistuminen kollektiiviseen leikkiin ja ihmisiä yhdistävään karnevaaliin ei tältä primadonnalta onnistu. Mutta sitten alkaa satu, vai onko se kauhuelokuva?
Phil herää joka aamu samaan aamuun, päivät toistuvat samanlaisina, samat tyypit tulevat aina vastaan: iholle tuleva yli-iloinen hotellivieras, kahvia tyrkyttävä emäntä, rahaa kerjäävä ukko, vakuutuksia kauppaava kaveri ja kadussa oleva reikä, ja Philin ahdistus syvenee; huomista ei ole, eikä kaupungista pääse lumimyrskyssä pois. Hän on Prinsessa Ruusunen jota kukaan ei herätä ja josta kukaan ei pidä.
Onhan siinä hauskatkin puolensa; voi napata rahat rahankuljetusautosta, hurjastella, elää leveää elämää ja kun on kohdannut mimmin jo monta kertaa aikaisemmin tietää mistä napista painaa saadakseen haluamansa. Ja jos sattuu kuolemaan, herää joka aamu tutusta sängystä tutun biisin säveliin. Mutta ihmisten hyväksikäyttäminen ei tunnu sittenkään oikealta. Hän ihastuu tuottajaansa ja keksii valheellisia keinoja hurmatakseen tämän mutta Rita, joka edustaa tietysti aitoutta ja oikeita tunteita, välittämistä ja ei-itsekkyyttä, näkee Philin juonien läpi. Aito tunnistaa epäaidon.
Ymmärrettyään ettei hän pääse pois Phil alkaa elää pikkukaupungin elämää. Hän auttaa ihmisiä ja opiskelee mm. jazzpianistiksi – aikaa kun on juosta soittotunneilla rajattomasti – ja löytää bändissä soittamisen ilon ja yhteyden yleisöön
Rakkaus Ritaan muuttaa hänet; itsekkyys ja oman edun tavoittelu väistyvät varsinkin kun vanhus, jota kohtaan hän alkaa tuntea myötätuntoa, kuolee. Vaikka kuinka tietää miten asiat huomenna menevät ei kuolemalle voi mitään. ”Ihmiset vain kuolevat”, sanoo sairaanhoitaja järkyttyneelle Philille. Toisista välittäminen ja hyvän kiertoon laittaminen vapauttaa hänet itsekkyyden ja oman edun pyrkyryydestä, tekee hänet tavalliseksi ihmiseksi ja silloin myös yhteys toiseen ihmiseen samalta tasolta on mahdollista. Taika murtuu, onkin huominen.
”Miten sinä siinä vielä olet?”, hän sanoo vieressään köllivälle Ritalle. ”Sinä pyysit minua jäämään”, nainen vastaa.
Alkuperin Philiä piti näytellä Tom Hanks, kertoo ohjaaja Ramis DVD-levyn extroilla. Nähtyään elokuvan Tom oli sitä mieltä että Bill Murray oli ilman muuta oikea valinta. ”Katsoja pitää minua aina mukavana kaverina ja odottaa etukäteen milloin muuttunut ilkeästä kivaksi, mutta Billistä ei koskaan tiedä”. Murray on unelmaroolissa, ärtyisä, valittava, sarkastinen ja ylimielinen keski-ikäinen mies, joka elää omassa kuplassaan, mutta jonka kuori sulaa ja alta paljastuu hätääntynyt apua tarvitseva poikanen. ”Angie ja Bill ovat kuin kaunotar ja hirviö, he täydentävät toisiaan”, ohjaa kertoo. Inhokista tulee elokuvan lopussa mukava toisia huomioon ottava kaveri.
Tavallisen elämän ajoittaisen tylsyyden, neuroosin, masennuksen ja juuttuman kuvauksena elokuva toimii edelleen; mikään ei muutu, teen samat virheet, en opi niistä ja päivät ovat samanlaisia ilman kehitystä, muutosta, kasvua ja tunteita. Filmistä tuli valtavan suosittu, ja myös eksistentialistit, joogit (ohjaaja on buddhisti) ja psykoanalyytikot pitivät elokuvasta kovasti koska siinä käsitellään elämän tarkoitusta, aikaa ja sisäisiä ristiriitoja; toistamme samoja asioita ja kompastumme henkisiin kengännauhoihimme kunnes uutta löytyy. Juuri tätä elokuva huumorin pilke silmäkulmassa käsittelee. Keilahallin kapakassa Bill sanoo kahdelle olutta päivästä toiseen litkivälle aikamiespojalle: ”Mitä sinä tekisit jos olisit juuttunut samaan paikkaan, jokainen päivä olisi samanlainen kuin edellinen ja tekisit aina samoja asioita eikä millään olisi mitään väliä”. Kyläkuppilan kanta-asiakkaat tuumaavat että tutulta kuulostaa.
Näinköhän tämä elokuva kertoo lempeällä huumorilla meille kaikille karvaan tarinan kasvusta: vauvan ja taaperon kokemus itsestä luomakunnan kruununa – jota äiti ja muut palvelevat – kohtaa uuden todellisuuden. Tällä on muitakin, en saa aina kaikkea mitä haluan, joudun luopumaan jostain ja sietämään myös pettymyksiä. Lapsuuden kaikkivoipaisuus ja nuoruuden suuruuskuvitelmat kuuluvat kehitykseen ja antavat suojaa elämän vaatimusten suhteen, mutta jos vielä aikuisuudessa kuvittelemme olevamme ihmiskunnan eliittiä – vaikka lahjakkuuttakin olisi – on kyse realitettitajun hämärtymisestä. Jos ahnehdin kaiken itselleni jään yksin, kehitys pysähtyy: valta ja suosio eivät luo läheisyyttä, jota ilman on vaikea elää.
”Mitä jos muutetaan tänne?” sanoo rakastunut säämies, joka alussa vihasi tuppukylää koko sydämestään. Vilpittömyys ja osallisuus pienen kaupungin arkeen ja ihmiskohtaloihin luo yhteenkuuluvuuden tunteen. Sisäinen kokemus valaisee ulkoisen tulkinnan. Tällä on hyvä olla.
..
