Elokuva Isä (Father, 2020) perustuu sen ohjaajan Florian Zellerin omaan näytelmään. Vanha mestari Anthony Hopkinsin (kuvausten aikana 83 vuotta!) on – roolihenkilönkin nimi on Anthony – ajasta ja päivien järjestyksestä putoamassa oleva vanha isä, jota tytär Anne (Olivia Colman) yrittää hoitaa.

Isän dramaturgia on loistava. Se tekee saman kuin Ron Howardin Kaunis mieli (2001), joka kertoo taloustieteen Nobelin saaneen Robert Nashin elämästä skitsofrenian syövereissä.  Molemmissa elokuvissa katsoja uskoo ja kokee saman kuin päähenkilö. Olemme yhtä eksyksissä kuin Anthony, jonka sisäisen ja ulkoisen todellisuuden dementia on sirpaloinut, jumittanut ja vääristänyt. Kun lääkäri kysyy miehen syntymäaikaa hän vastaa 31.12.1937. On muuten Sir Anthony Hopkinsin oma syntymäpäivä. Ja paras miespääosa Oscar-palkinto tästäkin tuli, ensimmäisen hän voitti 1991 Uhrilampaat -elokuvasta.

Lujille ottaa katsojallakin. Näillä kilometreillä ei elokuvan teemaa oikein pysty etäännyttämään. Tästä on Päiväni murmelina (1993) -elokuvan aikaluupin koomisuus kaukana. Kts. https://www.jukkatervo.com/?s=p%C3%A4iv%C3%A4ni

Tytär on muuttamassa Pariisiin uuden miesystävän kanssa, vai onko, kolmaskin hoitaja on ottanut loparit, varmaan onkin, tytär on eronnut vai onko, tuo outo mies nojatuolissa on kuka, tyttären aviomies, no niinpä onkin, toinen tytär on taidemaalari, mutta käy kovin harvoin, vai käykö ollenkaan ja kenen asunnossa Anthony asuu? Isä yrittää säilyttää omanarvontunteensa ja riippumattomuutensa, tekeytyy pelleksi kun uusi hoitajaehdokas käy tutustumassa häneen, komentaa ja raivoaa.

Anna yrittää kaikkensa, rakastaa ja välittää, mutta ei jaksa. Todelliset tunteet pitää kätkeä, mutta omaakin elämää pitäisi elää. Isä ei pärjää yksin. Aviomieskin yrittää olla kärsivällinen mutta menettää malttinsa. Miehen suhde ei ole niin riippuvainen ja rakkauden kyllästämä kuin tyttären suhde isäänsä.

Elokuvan hienous on kokemuksellisuus; Anthonyn mielessä ihmiset menevät sekaisin, joku onkin joku toinen. Musiikki koostaa hänen mieltään ja luo jatkuvuutta ja rauhaa. Sen on säveltänyt Ludovico Einaudi, jonka scorea saatiin nauttia myös toisessa samanhenkisessä verkkaisessa ikäihmiskuvauksessa Nomanland (Chloé Zhao, 2020), Oscarkamaa sekin.

Elokuvassa ei vedetä mitään yli, enemmän sordiinolla, muutama cresendo kuullaan, mutta elämöimään ei lähdetä. Hopkins kuvasi tehneensä Demmen Uhrilampaan (1991) Hannibal Lecterin pienesti; hän ei juurikaan liikkunut ja puhui hiljaisella äänellä. Tavallinen ja normaali on pelottavaa. No se ettei hän räpyttänyt silmiään oli kyllä aika outoa ja pelottavaa.

James Ivoryn elokuvassa Pitkän päivän ilta (1993) Hopkins on hovimestari joka on korviaan myöten rakastunut Emma Thompsonin esittämään taloudenhoitajaan miss Kentoriin mutta ei saa sanaa suustaan kun tavat, (brittiläinen?) pidättyvyys ja itsehillintä menevät onnellisuuden edelle. Katsoja saa kiemurrella tuolissaan tuntitolkulla että herrajumala sano jotain, tee jotain! Pässi!

Anna on toimelias, vastuuntuntoinen, lämmin terve keski-ikäinen nainen, mutta isän tilanteesta ahdistunut, surullinen, voimaton. Hän kykenee lopulta myös hankaliin päätöksiin. Isä on aina vain kapenevan maailmansa vanki, vihainenkin, mutta enemmän hukassa ja autio, ihmeissään kuinka kaikki tuttu katoaa kuten hänen aina kadoksissa oleva rannekellonsa. Juurihan minä tämän saman keskustelun kävin, tein nämä asiat, puhuin. Hän ei edes ymmärrä asuvansa tyttären asunnossa eikä omassaan.

Anthony käy öisillä retkillään mielessään myös sen äärellä että toinen tytär on kuollut onnettomuudessa, mutta sen hän myös torjuu ja ehkä hyvä niin. Muisti on armollinen. Lopussa hoitokodissa, kun niin paljon on kadonnut ympäriltä ja sisältä, tulee äitiä ja lohtua kaipaava itku. Anthony itkee hoitajan sylissä ja ikkunan takana tuuli heiluttaa puita ja oksia kuin Tarkovskin klassikkoelokuvan Peili (1975) lopussa kuin merkkinä siitä että kaikki palaa alkuun, että olemme osa ikuista kiertokulkua, tuuleen katoavia.

Ajatuksia Peilistä https://www.jukkatervo.com/?s=tarkovski

.

Ei ole internet-yhteyttä