Nousevan auringon talo (The House of The Rising Sun) on laulu jota lähes kaikki soitto-oppilaat sekä musiikkiterapiassa olevat nuoret haluavat oppia soittamaan. Hoidossa olevilla nuorilla on erityisiä vaikeuksia; vaikeita kotiristiriitoja, menetyksiä ja masennusta ja tämän laulun haikea tunnelma ja tarina tuntuvat osuvan niiltä osin maaliinsa. Mutta kyllä laulu kolahtaa myös tavallisiin nuoriin, mitä se ikinä sitten tarkoittaakin. Musiikkia ei ”ajatella” vaan koetaan, se koskettaa tai sitten ei. Sanojen kanssa laulu luo moniulotteisen kudelman jolla on vastineensa sisimmässämme, ilmaisee ja tiivistää jotain olennaista kokemusmaailmastamme, eikä sitä voi eikä tarvitse kääntää sanoiksi, se on enemmän. Jos musiikin voisi kääntää sanoiksi ei sitä, kuten mitään muutakaan taidemuotoa tarvittaisi.

Kappaleen lähestyttävyyttä helpottaa sen yksinkertainen sointukuvio Am/C/D/F, välillä käydään E7-soinnussa. Vaikeimman F-duurin barré-soinnun korvaan aloittelijoilla Fmaj7 -soinnulla, jossa ei tarvitse painaa kaikkia kieliä yhtä aikaa otelautaan (tämä aukeaa niille jotka kitaransoitosta jotain tietävät) ja samalla biisiin tulee myös uutta avointa herkkyyttä.

Nousevan auringon talo on perinteinen kansanlaulu, joka tunnetaan myös nimellä Rising Sun Blues. Sen historiasta on monia versioita ja kappaleen juuria kerrotaan löytyvän englantilaisesta kansanlaulusta saakka. Varhaisin levytys on vuodelta 1934. Laulusta on tehty satoja versioita, joista The Animalsin Eric Burdonin laulamana verevä ja raaka tulkinta vuodelta 1964 lienee tunnetuin. Itse pidän myös Josh Whiten (1950) ja varsinkin Bob Dylanin vuoden1962 versiosta, mutta nuoruudessa amerikkalaisen rockbändin Frijid Pinkin levytys vuodelta 1969 osui maaliinsa. Siinä särökitarat on väännetty tappiin ja tunnelma sen mukainen. Lasse Mårtenson lauloi oman käännöksensä 1964 näin, eikä huonosti laulanutkaan.

On paikka kuulu kurjuuden, talo nousevan auringon.
On turmellut mun nuoruutein talo nousevan auringon.
Mun äiti neuloi vaatteeni, hän syntiin langennut ei.
Ja mun faija – hän sai tuomion ja tiensä tyrmään vei.
Kai ainut minkä tarvitsi, oli korttipakka vaan.
Sai tyydytyksen parhaimman vain juopotellessaan.

Oi, äiti kerro lapselles, että tieni väärä on.
Kun turhaan heitin nuoruutein taloon nousevan auringon.
Olen monta kertaa paennut ja luullut päässeeni pois.
Nyt matkaan sinne takaisin, eikö kukaan auttaa vois’?
Niin, on paikka kuulu kurjuuden, talo nousevan auringon.
On turmellut mun elämäin talo nousevan auringon.
   
Laulusta innostuneet nuoret eivät sen historiasta piittaa; kappaleen tunnelma ja tarina koskettavat. Nousevan auringon talossa on kuultavissa seikkoja, jotka liittyvät nuoruusiän kehitykseen yleensä: kaipuu idealisoitua äitiä kohtaan ja isä, joka on hankala ja etäinen. Laulaja kertoo kuinka kaipaa äidin hoivaa ja on katkera isän petollisuudelle, sille että tämä vain pelaa ja ryyppää. Iänmukaisessa kokemuksessa nuori ei voi käyttää vanhempiaan enää lapsuuden tapaan kehityksessään. Hyvissäkin kasvuolosuhteissa kasvanut nuori luo vanhemmistaan ymmärtämättömiä (jota he tietysti saattavat hyvistä pyrkimyksistään huolimatta olla), hankalia ja ajoittain vihattavia, jotta heistä on helpompi irrottautua. Klassinen tarinahan kertoo kuinka päälle kaksikymppinen nuori aikuinen voi jo ajatella että vanhemmat ovat kehittyneet (!) vaikka eiköhän se yleensä ole toisin päin.

Nousevan auringon talo on paikka, jossa sisäinen irrottautuminen lapsuuden maailmasta tulee mahdolliseksi surun kautta, sen sisältämän ”blueselementin” avulla, ja jossa uusi toivo paremmasta voi auringon mukana nousta. Mutta Nousevan auringon talo on myös täynnä seksuaalisuutta; kappalehan kertoo bordellista, huoratalosta. Eräät tutkijat esittävät kyseessä olevan itse asiassa vankilan ”ball and chain” tai peliluolan. Sillä nyt ei ole mitään väliä, koska kuulija luo itse ja näkee oman laulunsa, talonsa ja ihmiset. Synnillinen paikka se kuitenkin taitaa olla johon juututaan omasta tai toisten tahdosta. Juuri tästä nuoruusiässä on ytimeltään kysymys; kuinka päästä irti lapsuuden vanhempien turvan maalmasta, seistä omilla jaloilla, kantaa itse vastuu tekemisistään kuinka tasapainoilla haluamistensa kanssa, hallita seksuaalisuuttaaan ja aggressiivisuuttaan. Tyydytys joudutaan hakemaan nyt muualta kuin lapsuuden ihmisistä.

Surumieli tässä ja monissa muissa kokettavissa kappaleissa ei liity aina johonkin traagiseen menetykseen vaan ikäkiriiseihin kuuluvaan alakuloon, kun joudumme luopumaan jostain vanhasta emmekä ole vielä sisällä uudessä maailmassa. Autiotalostahan se Dingokin laulaa, mutta siitä myöhemmin lisää. Kappale voidaan soittaa monin eri versioin hitaasta alakuloisesta bluesballadista kiivaaseen ja synkkään heavymetalversioon ja siltä väliltä. Omintakeinen versio kuullaan Sentencedin levyllä Frozen (1998) jossa kappale alkaa kaljapullojen kilistelyllä ja äijäköörin jollotuksella Vapaa Venäjä:

Meitä keisarit ei enää hoivaa
eikä veriset julmuritkaan,
tovereissamme meissä on voimaa…

Eiköhän siinä uho ja itsenäistymisen sanoma ole selkeästi sanottu, vaikka juopporomantiikkakaan ei välttämättä ole kaukana. Aikansa riehutaan kunnes itkettää. Samalla kun laulu varoittelee renttujen maailmasta se henkii voimatonta tunnelmaa juuttumisen tyydyttävyydestä. Kumpujen kätköistä, mullasta maan, katsovat isät poikiaan, laulaa Eput.

Nuoruusikäinen ei enää entisen tavoin voi antaa äidin rakentaa omaa ruumistaan kuten lapsuudessa, kun hän neuloi vaatteeni ”sewed my new blue jeans”. Läheisyyden kaipuu käännetään toteutettavaksi ikätovereiden kanssa, eikä vihaa ei voi suunnata omiin vanhempiin tai läheisiin vaan aggressio täytyy kesyttää ja käyttää rakentavasti työntekoon, oman tulevaisuuden rakentamiseen ja suojelemaan uutta sukupolvea. The House of The Rising Sunissa irtaantumisen kaksitahoisuus on ilmeinen: toinen jalka (lapsuuden) laiturilla, toinen (nuoruuden) junassa ”one foot on the platform, the other foot on the train…” Juuri tämä on olennaista nuoruusiän kehityksessä.

Luovuutta tarvitsemme, jotta voimme sekä tulla toimeen yksinäisyytemme kanssa ja jotta sisäinen vuoropuhelumme pysyisi elossa. Kulttuuria tarvitsemme voidaksemme jakaa sisintämme, ettemme jäisi sosiaalisesti liian yksin. Musiikin surumieli auttaa meitä kokemaan ja tekemään psyykkistä työtä kohti uutta kasvua.

Tällaisia ”hittejä” ei mitkään Euroviisut tai Uuden Musiikin raati tai muu viihdekilpailu voi tuottaa, koska luovuus katsoo aina ensin sisäänpäin kohti tositunteita. Se ei kuuntele trendimerkonomien pophypetystä, ei nuole median perseitä, kosiskele miljoonayleisöä eikä piittaa siitä onko tukka hyvin. Riittää että tuntuu.