Andrei Tarkovskin (1932-1986) elokuvassa Peili (Zerkalo 1975) eletään samanaikaisesti sisäisten (unien, mielikuvien ja muistojen) sekä ulkoisten tapahtumien maailmassa ikään kuin aikaspiraalissa. Tätä kaikkea seurataan yhtä aikaa sivustakatsojana ja kuitenkin samalla aivan niiden ytimessä syvästi kokien. Tarkovski kirjoittaa Peilin syntymisestä: “Tässä elokuvassa minä ensi kertaa päätin elokuvan keinoin puhua itselleni tärkeimmistä asioista, kaikkein salatuimmasta, suoraan ja välittömästi, ilman verukkeita.”
Elokuva Isä (Father, 2020) perustuu sen ohjaajan Florian Zellerin omaan näytelmään. Vanha mestari Anthony Hopkinsin (kuvausten aikana 83 vuotta!) on – roolihenkilönkin nimi on Anthony – ajasta ja päivien järjestyksestä putoamassa oleva vanha isä, jota tytär Anne (Olivia Colman) yrittää hoitaa.
Isän dramaturgia on loistava. Se tekee saman kuin Ron Howardin Kaunis mieli (2001), joka kertoo taloustieteen Nobelin saaneen Robert Nashin elämästä skitsofrenian syövereissä. Molemmissa elokuvissa katsoja uskoo ja kokee saman kuin päähenkilö. Olemme yhtä eksyksissä kuin Anthony, jonka sisäisen ja ulkoisen todellisuuden dementia on sirpaloinut, jumittanut ja vääristänyt. Kun lääkäri kysyy miehen syntymäaikaa hän vastaa 31.12.1937. On muuten Sir Anthony Hopkinsin oma syntymäpäivä. Ja paras miespääosa Oscar-palkinto tästäkin tuli, ensimmäisen hän voitti 1991 Uhrilampaat -elokuvasta.
Lujille ottaa katsojallakin. Näillä kilometreillä ei elokuvan teemaa oikein pysty etäännyttämään. Tästä on Päiväni murmelina (1993) -elokuvan aikaluupin koomisuus kaukana. Kts. https://www.jukkatervo.com/?s=p%C3%A4iv%C3%A4ni
Tytär on muuttamassa Pariisiin uuden miesystävän kanssa, vai onko, kolmaskin hoitaja on ottanut loparit, varmaan onkin, tytär on eronnut vai onko, tuo outo mies nojatuolissa on kuka, tyttären aviomies, no niinpä onkin, toinen tytär on taidemaalari, mutta käy kovin harvoin, vai käykö ollenkaan ja kenen asunnossa Anthony asuu? Isä yrittää säilyttää omanarvontunteensa ja riippumattomuutensa, tekeytyy pelleksi kun uusi hoitajaehdokas käy tutustumassa häneen, komentaa ja raivoaa.
Anna yrittää kaikkensa, rakastaa ja välittää, mutta ei jaksa. Todelliset tunteet pitää kätkeä, mutta omaakin elämää pitäisi elää. Isä ei pärjää yksin. Aviomieskin yrittää olla kärsivällinen mutta menettää malttinsa. Miehen suhde ei ole niin riippuvainen ja rakkauden kyllästämä kuin tyttären suhde isäänsä.
Elokuvan hienous on kokemuksellisuus; Anthonyn mielessä ihmiset menevät sekaisin, joku onkin joku toinen. Musiikki koostaa hänen mieltään ja luo jatkuvuutta ja rauhaa. Sen on säveltänyt Ludovico Einaudi, jonka scorea saatiin nauttia myös toisessa samanhenkisessä verkkaisessa ikäihmiskuvauksessa Nomanland (Chloé Zhao, 2020), Oscarkamaa sekin.
Elokuvassa ei vedetä mitään yli, enemmän sordiinolla, muutama cresendo kuullaan, mutta elämöimään ei lähdetä. Hopkins kuvasi tehneensä Demmen Uhrilampaan (1991) Hannibal Lecterin pienesti; hän ei juurikaan liikkunut ja puhui hiljaisella äänellä. Tavallinen ja normaali on pelottavaa. No se ettei hän räpyttänyt silmiään oli kyllä aika outoa ja pelottavaa.
James Ivoryn elokuvassa Pitkän päivän ilta (1993) Hopkins on hovimestari joka on korviaan myöten rakastunut Emma Thompsonin esittämään taloudenhoitajaan miss Kentoriin mutta ei saa sanaa suustaan kun tavat, (brittiläinen?) pidättyvyys ja itsehillintä menevät onnellisuuden edelle. Katsoja saa kiemurrella tuolissaan tuntitolkulla että herrajumala sano jotain, tee jotain! Pässi!
Anna on toimelias, vastuuntuntoinen, lämmin terve keski-ikäinen nainen, mutta isän tilanteesta ahdistunut, surullinen, voimaton. Hän kykenee lopulta myös hankaliin päätöksiin. Isä on aina vain kapenevan maailmansa vanki, vihainenkin, mutta enemmän hukassa ja autio, ihmeissään kuinka kaikki tuttu katoaa kuten hänen aina kadoksissa oleva rannekellonsa. Juurihan minä tämän saman keskustelun kävin, tein nämä asiat, puhuin. Hän ei edes ymmärrä asuvansa tyttären asunnossa eikä omassaan.
Anthony käy öisillä retkillään mielessään myös sen äärellä että toinen tytär on kuollut onnettomuudessa, mutta sen hän myös torjuu ja ehkä hyvä niin. Muisti on armollinen. Lopussa hoitokodissa, kun niin paljon on kadonnut ympäriltä ja sisältä, tulee äitiä ja lohtua kaipaava itku. Anthony itkee hoitajan sylissä ja ikkunan takana tuuli heiluttaa puita ja oksia kuin Tarkovskin klassikkoelokuvan Peili (1975) lopussa kuin merkkinä siitä että kaikki palaa alkuun, että olemme osa ikuista kiertokulkua, tuuleen katoavia.
Ei ole olemassa huonoja tai hyviä runoja. Runo joko on runo tai ei ole. Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija. Viime syksynä julkaistusta teoksestani RUNOT (2019) ei ole ilmestynyt yhtään lehtiarviota. Tämä ei ollenkaan yllätä enkä edes valita siitä; tällaista tämä nyt vaan on. Sen sijaan muutama kirjabloggari on ilahduttavasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa kirjani parissa:
Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään.
Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus. Kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon.
Ei koskaan, aina (1997) on teos äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta sekä siitä kun kevät räjähtää käsiin. Kirjoitan myös sodasta ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista, jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta.
Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua.
Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään.
Lämmin kiitos Suomen Kirjailijaliitolle saamastani apurahasta tämän teoksen viimeistelyyn.
Kirjat Zerkalo (Kajo Oy 1995) Ensimmäinen runokokoelmani. Chopin, Tarkovski ja kuparikolikoita suusta. Tilattavissa minulta. Nurmikko ratisee jalan alla kuin näkkileipä. Käärme sylkee horsmien varsiin. Kesä ruostuu. ”Tervo on herkkä, harkitseva ja...
Julkaisut 12345 Tavallinen keskiviikko musiikkiterapiassa, Soundi 7/1978 Elokuva hoitomuotona kokeilun taustaa ja tuloksia, Oulunsuun sairaalan tiedotuslehti 5/1978. Musiikkiterapia psykiatrisessa sairaalassa, Oulunsuun sairaalan tiedotuslehti 5/1978. Musiikkiterapia...
