Viljami Puustisen koskettava elämänkertateos Kingston Wall – Petri Wallin saaga (2014) on surullista luettavaa. Kitarasankari (1969-1995) löysi instrumentikseen ensi rummut ja sitten kitaran, jossa kehittyikin Jimi Henrixin, Jimmy Pagen ja Eric Claptonin jalanjälkiä seuraten taitavaksi triorevittelijäksi varsinkin kun sai basistikseen Jukka Jyllin ja rumpalikseen Sami Kuoppamäen. Syntyi Kingston Wall, progressiivisen kitararockin kulttibändi – ainakin kehä 3 sisäpuolella – 1990-luvun alussa ja julkaisi kolme levyä, joista varsinkin kaksi enimmäistä ovat lupauksia antavia kokonaisuuksia bluesin, riffirockin ja intialaisvaikutteisen musiikin liitosta jota tänä päivänä mm. Von Hertzen Brothers kunniakkaasti edustaa.

Petrin isä oli tunnettu tv-hahmo, kapellimestari ja pianisti Aarno Walli. Isovelipuoli Hasse Walli oli tunnettu kitaristi jo 1960-luvulla Blues Sectionissa ja Jormasissa. Hän soitti myös 1970-luvulla Piirpaukessa ja oli ensimmäisiä suomalaisia maailmanmusiikin soittajia. Äiti Anita Walli oli 1970-luvun julkkis, varieteetaiteilija ja showtanssija, mitä se nyt sitten milloinkin tarkoitti, ja oli jatkuvasti maailmalla jota riitainen avioliitto ei kestänyt.  Puustinen ei viisaasti tee liian pitkälle meneviä tulkintoja Petrin taustasta mutta toteaa kuitenkin että ”äiti oli hyvin erikoinen persoona, ja mulle tuli niitä kahta seuratessa fiilis, että Pete kaipasi äitinsä huomiota ja arvostusta enemmän kuin koskaan sai.” Avioerossa Anita järjesti itselleen perheen asunnon ja omaisuuden. Samalla äiti ilmoitti nuorimmaiselle, että tämä sai muuttaa pois isänsä kanssa. Pete oli 11-vuotias.

Surulliseksi tarinan tekee hukkaan heitetty mahdollisuus kun kovasti kypsymätön taiteilijasielu seuraa – kuten oikein on – sisäistä ääntään taiteilijana, mutta on kykenemätön näkemään muuta elämää ja sen reunaehtoja samalla tarkkuudella kuin varjelee uraansa. Kotimaan lavat ja klubit on äkkiä kierretty ja seuraava askel kansainvälinen kuuluisuus ei ota avautuakseen. Yhtyeen musiikki ei ole riittävän tarttuvaa ja kaupallista vaikka taitoa ja karismaa löytyy eikä Walli laulajana ole soittonsa tasolla. Tai ehkä aika ei ollut bändille otollinen eikä onnea, jota aina tarvitaan, myöskään ollut.

Walli on ”ylimielinen rocktähti, toisten mielestä valloittava velikulta herrasmies, uskollinen ystävä ja samalla julma päänaukoja, omaehtoinen säätäjä ja suurisydäminen rakastaja”. Iltasanomat kirjoittaa että ”hän oli ristiriitainen ihminen kaikessa. Armeijassa RUK:n tsempannut hippi. Herrasmies ja hirviö. Taiteilija ja bisnesmies. Kosmopoliitti ja kiihkoisänmaallinen”.

Hän ottaa liian suuren kakun alkaessaan huolehtia itse bändinsä ja levytysten talousasioista ja raataa monella rintamalla yhtä aikaa toisten mielipidettä kuuntelematta ajaen itsensä nurkkaan. Taiteessa aina tarpeellinen intomielisyys alkaa olla rasite, ystävät ja yhteistyökumppani alkavat väsyä nuoren miehen itsekkyyteen. Kun vapaan rakkauden aate ei enää käykään tyttöystävälle se merkitsee rajua törmäystä todellisuuden kanssa: aina ei voi toimia oman mielihyvän perässä toisista piittaamatta, aina ei pääse takaisin rakkaan rintojen väliin eheytymään. Rinnoilla on oma tahto.

Kuoleeko lahjakkaan nuoren miehen ura sekoamiseen vai sekoaako mies kun kaikki mahtavuutta ja hyvää tuovat asiat katoavat eikä tilalle tunnu löytyvän mitään. Oliko herkän, valloittavan ja musiikillisesti lahjakkaan pojan astia jo rikki lapsuudesta saakka vai hajosiko se kasvamisen ristiriitoihin, huumeisiin ja arkitodellisuuteen, johon meistä kaikkien on sopeuduttava. Kasvaminen on aina kompromissi; emme saa kaikkea mitä haluamme, joskus jotain muuta – ja joskus parempaa.

Hän kokee voivansa tehdä melkein mitä vaan mm. menee Egyptin matkallaan uimaan Niiliin joka tunnetusti ei ole maailman puhtaimpia vesiä. ”Oon mä vaan niin suuruudenhullu, että mä haluaisin kyllä löytää totuuden. Se olisi juttu joka tekisi kaikki onnellisiksi. Että kaikki olisi onnellisia omassa jutussaan”.

Rikkinäinen sielu yrittää eheytyä keinolla millä hyvänsä kun musiikki ei riitä. Hurahtaminen rajatietoon, horoskooppeihin, egyptiläiseen mytologiaan, astrologiaan, ufoihin, selvännäkemiseen, Tarotkortteihin ja universumin ymmärtämisyrityksiin on vilpitöntä nuoren miehen maailmanselityksen etsintää, mutta kun siihen liitetään pilvenpoltto ja sitten kovat huumeet, Thaimaan ja Intian matkojen tuoma hippivapausmystiikka ja lopulta Suomenlinnan oppaan ja omatekoisen kalevalahorinan luoneen Ior Bockin opetuslapseksi ryhtyminen on seurauksena mielen hapertuminen, valtava ahdistus, syyllisyys ja yksinäisyys.

Walli tarpoo syvän masennuksen vesissä kaverilta kaverille Raamattu kainalossa ja ystävät miettivät pitääkö hänet toimittaa pakkohoitoon. Mies höpöttää maanisesti asioitaan ja puhuu sekavia, lahjoittelee tavaroitaan pois, yrittää yhdistää jo aikaa siten hajonneen lapsuudenperheensä ja kertoo kuinka viimeisellä Intian matkallaan Jumalan valo puhdisti hänen mielensä ja siunasi hänet ja että pian tapahtuu jotain, ymmärrätte sitten.

Eräs yöhoitaja on tupakalla ja Hesperian sairaalan parvekkeelle ja näkee Pete Wallin oloisen hahmon menevän psykiatrian päivystykseen, hahmo tulee ulos ja menee taas sisään ja tulee ulos vielä kerran. Sitten hän suuntaa Töölön kirkolle, kiipeää katolle ja hyppää alas. Petri Walli on kuollessaan 28.6.1995 26-vuotias.

Nuoruusikään kuuluvat suuruuskuvitelmat ja joskus epärealistisetkin haaveet joita kohti kannattaa ja pitää mennä; elämä kyllä suodattaa niistä käyttökelpoiset ja elinvoimaiset. Vaikka kaikki ei nyt aina ihan silloin toteutuisikaan monet meistä seuraavat nuorena löytämäänsä liekkiä koko ikänsä hyvin tuloksin. Rocktähteyteen kuuluu olla kukkona tunkiolla, hetken lavajumalia. Jos kuvittelemme oikeasti olevamme jumalia, kuten Walli lopussa teki, se tarkoittaa ettemme ole ihmisiä lainkaan ja siinä keinussa, kuten Eino Leino kuvasi, käy huonosti:

Kuka keinussa jumalien keinuu,
 ei hällä elon aika pitkä ole.

Syyn, syyttömyyden 
hän huiput nähköön -
 sitten tulkohon tumma yö.

Kestävimmät muusikot selviävät viina/huume/ego/seksisekoiluistaan ja kykenevät luomaan tavallisen elämän – no jos ihan kansainvälisistä huippumuusikoista puhutaan ehkä nyt ei ihan tavallisen – ja napsauttavat rockvaihteen päälle kun sitä tarvitaan. Joillakin tätä nappia ei ole. Kun Rollarikitaristi Keith Richardsilta kysyttiin eräässä haastattelussa mikä ajoi häntä huumeisiin mies totesi että kiertueilla ei ole mitään hätää mutta ne keikkatauot! Keith porskuttaa edelleen vaikka ei edes muista joidenkin levyjen äänityksiä keikoista puhumattakaan. Toinen ääripää on Janis Joplin jonka elämää ja uraa kuvannut dokumentti Janis: Little Girl Blue (2015) sekä  loistava elokuva Amy (2015) Amy Winehousesta kuvaavat kuinka lahjakkuus ei rikkinäistä pelasta kun huumeet astuvat kuvaan.

Surullista on siis lukea nuoren miehen tietä Tuonelaan juuri kun kaikki olisi voinut alkaa uudestaan ja oma ääni olisi kehittynyt esiin maailman kitaristien joukosta. Erityisesti harmittaa siksi että miehen soitossa on taitoa, voimaa, röyhkeyttä ja itsevarmuutta, kuten olla pitää, mutta muutakin kuin pelkkää uhoa – täysillä menemisen elämäniloa!

Wallin elämänkerran kirjoittaja muiden hyvien kirjoittajien tapaan korostaa ettei teos ole lopullinen totuus vaan kirjoittajan näkemys kohteesta, eikä sen pohjalta voi tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Silti minua jää ihmetyttämään kuinka lahjakas, musikaalinen ja kovaan työhön, ei tuota taitoa pelkällä lahjakkuudella saavuteta, tottunut reservin vänrikki sekoaa noin pahoin. Kenties kallistun sittenkin siihen oletukseen että hänelle olisi saattanut olla hyvätkin mahdollisuudet kasvaa aikuiseksi mieheksi elleivät huumeet olisi ratkaisevalla hetkellä muuttaneet hänen persoonaansa luovalta, nöyrältä, vähän kivikkoiseltakin tieltä kohti ”tajunnan laajennusta” ei mihinkään.

.