loka 30, 2020 | Psykoterapia, Yleinen
Aamun Kaleva julkaisi tämän jutun siis 30.10.2020. Ei minun kirjoituksiini mitään uutta mutta olkoon tässä näytillä jos kiinnostaa.
Tänä syksynä esiin noussut koulukiusaaminen, sen raaistuminen ja muu nuorten väkivaltainen toiminta. Ne liittyvät nuoren omaan kehitykseen ja ongelmiin, kasvuympäristöön puutteisiin, kouluun, mutta myös yhteiskuntaan ja maailmantilanteeseen. Voi olla vaikea uskoa tulevaan keskellä korona- ja ilmastokriisiä. Turvattomuus lisää ahdistusta ja ahdistus usein aggressiota. Ilman toivoa on vaikea kasvaa.
Yläasteikäisen 14-16-nuori on suurten muutoksen ytimessä. Sisäiselle näyttämölle astuvat uudet voimat, puberteetin seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden intensiiviset pedot. Välillä ne hyrisevät hissuksiin mielihyvää tuoden, välillä taas kynsivät nuorta sisäisesti verille ja hän joutuu etsimään uusia keinoja säädellä tasapainoaan.
Aggressiota ja väkivaltaisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Aggressio on elämän voimaa, periksi antamattomuutta ja sisua. Väkivaltaisuus taas tarkoittaa sen kesyttämisen epäonnistumista. Lapsi tai nuori ei voi tätä kesyttämistä tehdä yksin, vaan tarvitsee siihen aikuisen läsnäoloa, myötätuntoa ja lujuutta.
Nuori hakee uusia kodin ulkopuolisia kehitysobjekteja uusista ystävistä ja koulumaailmassa varsinkin opettajista. On aivan ihania opettajia, mutta myös niitä, joita vihataan. Joskus opettajat ovat vihansa ansainneet, mutta jos vihattavaa ei ole, se luodaan. Usein hankalat opettajat jäävät merkittävimmiksi kokemuksiksi; he vaativat, heidän kanssaan otettiin yhteen, he kestivät raivomme. He panivat meidät töihin.
Ikäpolvikuilu tarkoittaa nuoren tarvetta irtaantua lapsuuden vanhemmista kohti itsenäisyyttä. Nuoruusikäinen jakaa (split) sisäiset hyvät ja huonot tuntemuksensa ja sijoittaa (projektio) ne esimerkiksi omiin vanhempiin tai opettajiin, seurustelee niiden kanssa itsen ulkopuolella ja sisäistää (integroi) ne jälleen itseensä hieman kypsempänä ja omaa ristiriitaisuuttaan paremmin kestävänä. Konflikti on siis kehitystä edistävä tapahtuma. Nuori ja vanha härkä puskevat toisiaan! Se on vuoropuhelua.
Varsinkin isäturvallisuutta ja siihen liittyvää auktoriteettikonfliktia vaille jääneet nuoret etsivät miesopettajista turvallista peräseinää, joskus tietysti kovin hankalalla tavalla. Turvallisuudesta ei voi kuitenkaan tinkiä. Tästä minulla on vuosien kokemus työskennellessäni nuorisopsykiatrisella osastolta. Myös kotikylän naisrehtoriin oli syytä suhtautua vakavasti.
Kokonaan toinen asia on erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden lisääntyminen, sekä lievemmin tai vakavammin ahdistuneet ja jopa psyykkisesti häiriintyneet nuoret. Joskus itsensä epäonnistuneiksi ja syvähuonoksi kokevat nuoret liittoutuvat keskenään ja purkavat arvottomuuden kokemustaan väkivaltaisesti toisiin heikossa asemassa oleviin nuoriin tuhoisin seurauksin. Jollei koulun tarjoama turva riitä sitä tulisi tarjota siihen paremmin soveltuvista yksiköistä ja pienemmistä luokista. Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoittaa (Hesari 10.4.2013): ”Opettaja ei ole psykiatri eikä poliisi, hänellä on oikeus tehdä työtään”. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon puutteet ovat olleet tiedossa jo vuosikausia.
Kymppiluokat on kenties paras uudistus koulumaailmassa. Sen aikana nuori saa uuden mahdollisuuden korjata kyvyttömyyttään työntekoon. Vaikka kymppiluokan opetusmetodi saattaa poiketa tavallisesta opetuksesta, on kyse myös siitä että nuori on vuoden aikana voinut kypsyä niin paljon että kykenee vasta silloin tekemään työtä henkilökohtaisen tulevaisuutensa eteen uudella tavalla. Olen saanut olla moneen kertaan mukana Oulun Pohjakartanon yläasteen päättäjäisissä ja seurannut liikutuksella sitä kunnioitusta, jota kymppiluokkien oppilaat opettajiltaan juhlassa saavat. Se jättää merkin.
Korona ja ilmastonmuutos herättävät lapsissa ja nuorissa huolta ja pelkoja niin kuin meissä aikuisissakin. Nuorelle on tuhoisaa jos omassa ahdistuksessamme tulemme kääntäneeksi selkämme nuorten kontaktin ja konfliktin tarpeelle, emmekä ole riittävästä hereillä ja vastaamassa nuorten huutoon. Turvallisuus on läsnäoloa ja jatkuvuutta.
maalis 5, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Teatteri, Urheilu, Yleinen
Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:
Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”
Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.
Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta.
Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se
on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää.
Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai
analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava
yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan
pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.
Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.
Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.
Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.
Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia
lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman
Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa
pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen
tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä
tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko
toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin
siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä
elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen
ja ennustukset.
Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.
Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.
Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…
Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.
Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.
Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.
