Maail­man tila vai­kut­taa nuorten si­säi­seen ta­sa­pai­noon – he rea­goi­vat tur­vat­to­muu­teen ma­sen­nuk­sel­la, pas­si­voi­tu­mal­la tai ag­gres­siol­la

maalis 12, 2023 | Yleinen

Kaleva julkaisi tämän 12.3.2023 mutta koska kaikilla – jos ketä kiinnostaa – ei ole pääsyä Kalevan verkkojulkaisuun olkoon se myös täällä.

Nuorten mielenterveysongelmat, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Onko vanhempien riittävä läsnä oleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus kadonnut niin ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia? Monia auttamisen keinojakin on esitetty, joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” -slogan särkee kokeneen nuorisoterapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi?

Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Latenssi-iän suhteellisen rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana nuoruusikään (12/13 – 22/23) rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä ja omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Läksyjäkin pitäisi lukea, oma huone siivota, ovia paiskoa ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Ajoittainen alakulo, ahdistus, innostus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta.

Nuoruusiän aikana vanhempien ero, nuoren oma tai läheisen sairaus tai jopa kuolema, muutto toiselle paikkakunnalle, kaveripiirin ristiriidat, kiusatuksi tuleminen, kohtuuttomat menestysvaatimukset koulussa jne. voivat suistaa nuoren syvän ahdistuksen valtaan. Ylisopeutuva, tunteensa kätkevä tai tukahduttava nuori on suuressa riskissä juuttua kehityksessään.

Myös sinänsä hyvin toimeentuleva nuori voi oirehtia eri tavoin normaaliin kehitykseen kuuluvasta regressiosta johtuen kun lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mielen näyttämölle; takana voi olla turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, yksinäisyyttä, kenties vanhempien omia ongelmia ja muita asioita, joita lapsi ei ole omin voimin eikä aikuistenkaan tuella voinut käsitellä mitenkään. Tällaiset kokemukset saavat nuoret joskus käyttäytymään aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys niihin tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus antisosiaalisen kehityksen taustoista.

Myös maailmantila vaikuttaa nuorten sisäiseen tasapainoon; ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä masennuksella, passivoitumalla tai aggressiolla. Myös huumeiden käyttö ja alkoholin kanssa läträäminen voivat jättää pysyvän haitan nuorten psyykkiseen ja neurologiseen kehitykseen.

Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. Tämä koskee kaikkia nuoria, mutta erityisesti eri kulttuureista, mahdollisesti kriisialueilta tulevia nuoria ja varsinkin jos heidän perheensä on hajonnut traumoista puhumattakaan. Nuoret tarvitsevat myös ikätovereita, kannustusta, konflikteja ja uutta luovaa nuorisokulttuuria. Myös terapia on paikallaan silloin kun kehitys on juuttunut. Tuen ja mahdollisen hoidon tulee olla saatavilla nopeasti. Sen tulee perustua nuoruusiän kehityksen ymmärtämiseen. Oli kyse terapiasta, sosiaalisesta tuesta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviitä ja säännöllisiä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että aikuisen ja nuoren välille ja nuorten kesken voi syntyä luottamusta, riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin. 

Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ne vaikeuttavat kypsän aikuisuuden syntymistä ja sitä kautta tulevan sukupolven kasvattamista.

RAKSILAN JAKE – POHDINTOJA ANTISOSIAALISESTA KEHITYKSESTÄ SODAN VARJOSSA

joulu 7, 2022 | Yleinen

Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvassa seurataan Puu-Raksilassa, asuvien 10-14 -vuotiaiden poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkailla ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä, kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla.

Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön. 

Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantti Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin. Muiden halutessa olla sankareita saatellen naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se, että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti, ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.

Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “

Saadakseen helpotusta ulkopuolisuuden tunteeseensa ja ahdistukseensa Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartausrukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.

– Pikkukeikka vaan ja pullukkaa odottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.

Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.

Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin, jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, mutta heti jos oma etu vaatii, hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään, hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä, koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake antisosiaalisen nuoren tavoin kokee, että kun kukaan ei piittaa hänen tunteistaan, niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.

Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer.” Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.

Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuminen merkitsi Jakelle sisäistä murtumista. “Monesti Jakea yksin ollessa pelotti, lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta. Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen, mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua”, Rintala jatkaa.

Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa, jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua, mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa, surua ei ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään. Jakelle se merkitsee hänen tunteittensa kieltämistä ja yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta.

Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menee myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii, että mennään oikein pirssillä. Taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi!  Siellä juodaan portteria ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan, kypsemmät pojat eivät voi siihen enää suostua.

Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä, kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava, että muistelin sen kestäneen hyvin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen  irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta, kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva kyetäkseen etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.

Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen, koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. Etäinen isä ei kykene olemaan samaistumisen kohteena, mutta ei myöskään vastustajana iänmukaisessa ikäpolvitaistelussa jonka avulla irtaannutaan lapsuuden vanhemmista.

Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä, ja jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan, voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä kestä sitä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia joihin samaistua kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.

Jaken pohdiskeluissa on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta, kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät, että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.

Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään, on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.

”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (Toiviainen, S 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.

Pojat on elokuva kasvusta ja kuolemasta. Intiön hautausmaa ja sankarivainajien valkoiset ristit leikkaavat poikien elämää moneen kertaan. Kuolema on kaikkialla; rintamalla, isien poissaolona, ruumisjunissa, papin ja opettajien isänmaallisissa uhrimieltä hehkuvissa puheissa, ammuksen varastamisessa ja kahden tuiralaisen kuolemassa, Immun veljen kaatumisessa ja myös Jaken menetyksessä; isä on kadonnut hänen elämästään ja äiti ei rakkaudenhuumassaan piittaa pojan tarpeista ja lähtee lopulta saksalaisen mukaan. Elokuvassa Jaken kuolema on sisäinen, kirjassa konkreettinen.

Pojat-kirjan ja elokuvan punaisena lankana kulkee poikien halu kasvaa miehiksi sodan aikana. Poikajoukon eri-ikäisten jäsenten voikin nähdä edustavan kasvavan pojan eri puolia. Immun kypsymättömyys ja naiivius johtavat koko ajan kohti suurempaa sisäistä ja sosiaalista kasvua kun taas Jaken asosiaalisuus ja masennus vievät kohti umpikujaa.

Paavo Rintalan oma isä oli kaatunut Talvisodan lopussa 1940. Samassa taloudessa jonkin aikaa asunut eno on saattanut olla hyvin tärkeä silta miesten maailmaan. Rintala oli jo varhain hyvin kiinnostunut uskonnosta, filosofiasta ja loi mittavan uran kirjailijana. Hän sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1956, 1963, 1966, 1972, 1973 ja 1991. ”Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla”, Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. Kirja kuvaa hyvin kuinka aikuisia samaistumiskohteita oli sodasta huolimatta koko ajan saatavilla; jos ei isä niin veljiä, muita sukulaisia, naapureita, opettajia, pappeja, saksalaisia sotilaita, konduktööri.

Mieleni tekee myös kysyä miksi Rintala tappaa Jaken kirjan lopussa? Kuoliko siinä symbolisesti pojan  riippuvuus lapsuuden äitiin ja/tai tiivistyikö sen kautta nuoruusikään astuvan pojan isäturvan menettämisen trauma, ja mahdollisesti isän väkivaltainen kuolema sodassa, kuten Rintalalle itselleen tapahtui 10-vuotiaana, nyt Jaken kokemuksena kirjan sivuilla?

Artikkeli on lyhennelmä artikkelista Pojat – kuolema Raksilassa joka on julkaistu aikaisemmin kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapia-säätiö (2009) ja kirjassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä- artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).