Pikahoidot eivät auta vaikeuksissa olevaa nuorta (HeSa 23.7.2021)

Pikahoidot eivät auta vaikeuksissa olevaa nuorta (HeSa 23.7.2021)

Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.

Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.

Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan. 

Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta. 

Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.

Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.

Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.

Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.

Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu

Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.

Taksimiehen poika

Taksimiehen poika

Kuka sen Hän hymyilee kuin lapsi -laulun sitten loppujen lopuksi Juice Leskinen & Coitus Int in levyllä Per Vers, runoilija (1974) laulaa? Pentti Penninkilampi tietenkin. Mikko Alatalo se ei ollut vaikka bändissä oli mukana, mutta on Mikko senkin levyttänyt ja tehnytkin. Hieno biisi.

Kun hän hymyilee kuin lapsi,
hänen hampaansa helminauhan muodostaa.
Hän tekee viattomaksi,
kaikki laskelmoinnit pettää
ja minä sentään olen nähnyt maailmaa.

Molemmat versiot ovat jääneet korviin soimaan, Mikon korkea ja varma tenori ehkä kuitenkin pysyvämmin. Hän hymyilee kuin Mikko (2020, Tuomas Marjamäki) on taas tietysti Alatalon elämänkerta, jonka kahlasin läpi pääsiäisen pyhinä.

Ei kirjassa nyt mitään ihmeitä uutisia ollut, mutta miehen uran kattavuus kyllä nousi esiin, hurja työmäärä, levyjä ja keikkaa ja ajetut kilometrit. Vuonna 1978 Mikko julkaisi 4 LP-levyä (!) ja uran aikana yhteensä yli 50 kokoelmat mukaan lukien (sekosin laskuissa viidenkymmenen jälkeen). Mies itse on sitä mieltä että adhd on virtapiirit sen verran aivoja sähköistänyt ettei energiasta ole ollut pulaa. Sosiaalinen, valoisa ja ystävällinen mies on ilman muuta. Hyvä verkostuja sanoittaisiin tänään. Porinatuokioon tutun tai puolitutun kanssa on aina aikaa. Olisiko isäukon taksimiesgeenit osasyyllinen, kun on pitänyt tulla kaikkien kanssa juttuun. Ja voi olla että ainoana lapsena on saanut olla huomion keskipisteenä aika paljon.

Mikon lukemistossa oli suurin piirtein samat kirjat kuin minullakin ja ehkä monella 50-luvulla syntyneillä: Mika Waltari, Väinö Linna, Olavi Paavolainen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman, Paavo Rintala, Jack London, Ernst Hemingway, John Steinbeck, Uuno Kailas, Lauri Viita, Eeva Kilpi jne. Laulunkirjoittajan pohjavettä ja maalämpöä nämäkin.

Monen on vaikea muistaa, jos kuuluvat Mikkoa inhoavien heimoon, kuinka hienoja biisejä mies on tehnyt yksin, Juicen kanssa, ja aivan hurjan määrän Harri Rinteen kanssa. Mikon sujuvuus julkisuudessa – ei vain muusikkona vaan myös toimittajana ja tv-ohjelmien juontajana – flirttailu kaupallisuuden kanssa ja Syksyn Sävel kisojen voitot ärsyttivät monia. Ehkä Puuhamaa-biisin allergisoiva korvamato on osasyyllinen. Ja hymyillä ei Suomessa saa kevein perustein. Biisintekijänä, sanoittajana ja varsinkin laulajana Mikko pesee monet kollegat mennen tullen. Varhaistuotannosta Juicen biisi Per Vers, runoilija on tästä yksi hieno esimerkki. Kateus pitää ansaita.

Jos Sami Hurmerinnan säveltämä ja Maaritin laulama Mikon kirjoittaman Jäätelökesän kertsi ei jää mieleen pyörimään niin taitaa olla aika vaihtaa kuulolaitteen ja sydämentahdistimen paristot:

Muistan jäätelökesää
Kun ne lakaisee puistot
Uima-altaat tyhjennetään
Jäden nuolen kuin muistoo…

Eihän niistä ole pakko pitää, mutta on siellä klassikoita joukossa; Syli, Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Rokkilaulaja ja muita: osa koskettavia, kantaaottavia, osa hupailuja, lastenlauluja myös, kaikki ammattimiehen työtä. Hyviä iskelmiä, iskusävelmiä kuten joskus sanottiin. Paljon myös höpöjä ralleja ja renkutuksia, ehkä osa tekemällä tehtyjä ilman erityistä intohimoa, mutta niitäkin tarvitaan ja niillä saa voita leivän päälle. Yhdentoista virran maa on hieno kunnianosoitus ja -palautus maaseudun tavallisille ihmisille. Känkkäränkkä -lastenlevy taitaa olla Mikon eniten myyty äänite. Kantri ei oikein suomalisiin uponnut vaikka sitäkin mies on tehnyt. Monipuolisuus voi artistille olla myös taakka.

Kerran Alatalo oli keikalla Oulun Rattorissa melkoisen rokkiporukan kanssa ja huudatti vehkeitä ja yleisöä Spencer Davis Group biisin suomennoksella Anna mulle lovee (Gimme some lovin’). Ehkä sanoitus nyt ei ihan hiotuimpia ollut mutta kyllä toimi, kovaa ja korkealta (taisi olla sama sävellaji kuin Steve Winwoodilla, eli korkea).

Ja sainhan minä kerran olla Alatalo melkein itsekin. Jostain syystä, taas vuosia satoja sitten, Mikko ei päässyt Raahen keikalle Kasevan lämppäriksi ja tuurasin miestä muutaman ihan oman laulun verran. Ei kukaan rahojaan takaisin vaatinut, olivat varmaan tulleet kuulemaan Kasevaa.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kun Antti Tuomas Heikkinen meni kysymään Mikolta kuinka hän suoriutui Juice (2018) -elokuvassa, tässä 70-lukua kuvaavassa makkarapannun värisessä elokuvassa Mikon roolissa. Ihan hyvin, taisi Mikko sanoa, mutta en minä silloin lihava ollut! Totta. Tekijät olivat valinneet Mikon habitukseksi keski-ikäisen Mikon eikä nuoruuden hoikkaa poikaa.

Ehkä itseäni eniten on ihmetyttänyt Mikon työtahti ja vauhti. Miten ja miksi mies keikkaili ympäri Suomea samaan aikaan kun oli kansanedustajana? Ja jos ymmärsin oikein ei eduskunnassakaan laiskoteltu vaan otettiin asioista selvää ja kokouksia ja komiteoita riitti. Aikaisemmin hiihtokouluopettajantyöt, sadat keikat, paljot matkustelut maailmalla ja studiossa vietetyt päivät ja yöt, naisten kanssa vehtaamiset ja perheellisen velvoitteet on rankka yhtälö. Itse olisin palanut tuossa tahdissa loppuun puolessa vuodessa ja joutunut kotona ulkoruokintaan. Mikolle ei viinanjuonti lähtenyt ihan käsistä niin kuin monelle kollegalle ja aikaa voi käyttää tehokkaasti. Aviokriisit, ensimmäisen vaimon itsemurha ja julkisena eläimenä oleminen on ollut tietysti ollut rankkaa. Jos julkisuuden Pandoran lippaan aukaisee, ei sitä saa enää kiinni.

Mutta tien päällä on pakko olla kuten Ajolähtö -biisi osuvasti sanoo:

Piru istui auton takapenkillä ja pyyteli kaasua lissää, minä sanoin ei se mittään, meni kenkä konehuoneeseen sissään.

Ilman lauluja emme tule toimeen. Näin on aina ollut kansanlauluista lähtien. Lauluilla on kuvitettu ja tiivistetty jotain sisäistä näkymätöntä johon ensin tekijä, ja sitten kuulija, saavat kosketuksen. Sitten laulu alkaa elää, jos hyvin käy, omaa elämäänsä ihmisestä toiseen. Kun kuulemme koskettavan laulun, kuulemme oikeasti itseämme ja tunteitamme, surut ja ilot, kiukut ja kaipuut jotka tuo laulu meissä nostaa esiin. Mutta ensin jonkun täytyy se laulu tehdä.

Kyllähän siinä silmät kostuivat kun istuin Finlandiatalon katsomossa joskus, no kauan sitten, kun kaipuuni kohde ei minua alkanut ja Mikko lauloi:

Ota minut syliin,
itke minut aamuun.
auta mua yöni läpi kulkemaan.
Sun silmiesi syvyys
unohtamaan saa muun.
Ja aamulla taas silmäni mä pystyn sulkemaan…

Aurora – kiskoilla kulkeva liekinheitin

Aurora – kiskoilla kulkeva liekinheitin

Tässä elokuvassa eivät revontulet loimota, suopungit suhise eikä neljäntuulenlakit luo Lapin outoa taikaa vaikka Rovaniemellä ollaankin. Ei nyt ihan Reindeerspotting- pako Joulumaasta (2010) subutexkauhukabinetissa, mutta pimeää on kuin poron persiissä. Elokuva on Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Jussipalkintopöydän puhdistanut, 7 palkintoa!, Aurora (2019).

Aurora (Mimosa Willamo) on hukassa, vauhtia ja viinaa piisaa ja ahdistaa. Luonnonlapsi ilman muuta, ehkä joku sanoisi adhd, minä sanoisin että rakkaus on lentänyt ikkunasta ja tuntuu ettei se koskaan palaa. Ja onhan se kadonnut: isäukko (Hannu Pekka Björkman) on ihan pihalla vaikka nukkuu sisällä, eikä muuta teekään, eli on vähän hullu ja äiti kuollut. Auroran pitää vaan pilettää, etsiä sitä rakkautta, joka saattaa olla jossain seksin, flirtin ja sammumisen lähellä. Riehuminen ja siitä toipuminen vie kaiken ajan. Kun lähtee laskuun Ounasvaaran hyppyrin nokalta on jarruttaminen hyödytöntä. Lennetään pitkälle tai tömähdetään aitaan. Mutta ystäviä ja hellyyttä on ja suunsoiton taikaa.

Parhaan kamun Kinkyn (Oona Airola) kanssa juuvaan viinaa naamat meikit väärällään ja tehdään kauneustöitä, ja Norjaan jos lähettäis suolihuuhteluja tekemään kun siitä maksetaan hyvin. Elämä Rovaniemellä taitaa maistua paskalta. Oonko mie sinusta niinko hurrikaani tai joku muu kaoottinen ilimiö? kysyy Aurora Kinkyltä. Sie oot enemmänki niinko kiskoilla kulkeva liekinheitin, ystävä vastaa.

Iranin pakolainen Darian (Amir Escandari) tyttärineen pääsee tai joutuu naislääkärin kotiin evakkoon kun muuta paikkaa ei ole. Raskaanakin hyväntahtoinen ja topakka lääkäri on (Riia Kataja ilmeisesti ihan oikeasti). Aviomies Juha (Chike Ohanwe) sitä vastoin on ennakkoluuloinen, karsastaa Dariania varulta jo ennakkoon, vaikka on itsekin ihan musta, yön timo, kirjoittaisi Jari Tervo, mutta hyvin suomalainen. Herkullista ja viisasta. Darian on kotoisin toisenlaisesta pimeydestä, hyvä ja sivistynyt mies, mutta vaihtoehdot vähissä: pitäis saada vaimo niin saisi jäädä Suomeen, tai tappaa itsensä.

Tähän alakuloon törmää Aurora grillillä, mutta miehen huolet ei paljoa nälkäistä naista kiinnosta vaikka lainaakin tälle 20 senttiä ihan perushyvyyttään. Aurora pääsee suupaltin Liisa-mummon (Miitta Sorvali) hoitajaksi ja siinähän se vasta mummo onkin. Elintaso on Rollon yläpäästä ja jutut alapäästä. Täti on evakko myös, Karjalasta, ja elämänmakuista lämpöä löytyy. On siis monta vahvaa naista, nuoremmat vähän ulalla, mutkattomalla ja avuliaalla lääkärillä Tiinalla on jalat maassa ja halua auttaa ja kykyä kurmottaa ukkoaan tekemättömistä töistä, ihan rakkaudentäyteisesti. Ja mummolla riittää elämänkokemusta. Ihan pienistä ei viitti nillittää, ei isommistakaan.

Monen mutkan kautta etsitään Darianille vaimoa, yksi ehdokas kuolee taksiin matkalla hääkirkkoon, taisi olla aika vanha, sairas ja aika käytetty ja lesbokin oli. Sitten on sellainen luonnonsuojelija puunhalaaja huovuttaja (mainio Pamela Tola), jonka tekoaitous on pahempaa kuin Iranin aavikkotuuli, ainakin melkein, mutta turvallista olisi.

Mutta Aurora sen kun juo ja juhlii kunnes tulee susi vastaan, ei oikea susi vaan sellainen sisällä lymynnyt surususi. Menee muisti ja jonkun alle on nuori nainen jäänyt kun on naama veressä, suu vekillä ja muisti poissa. Terveydenhuollon ammattilainen tuumaa josko olisi aika pysähtyä. Jos on ongelmia alkoholin kassa ei se tarkoita että on alkoholiongelma, viisastelee ihana Aurora eikä usko enää itsekään juttuihinsa. Isäkin makaa samassa sairaalassa.

Aurora alkaa kuulla tunteitaan, päästää hellyyttä Darianin ja itsensä välille. Ja AA-kerhossa pääsee se iso itku, elokuvan avainkohtaus. Itkee mitä itkee, isää, äitiä, väsymystä mitä vaan. Se ei montaa sekuntia elokuvassa kestä, elämässä muutaman kuukauden tai vuoden, mutta miksi puhua asiasta, jonka voi näyttää kuvalla. Siksi sitä sanotaan elokuvaksi.

Juha alkaa ymmärtää inhoamansa miehen maailmaa, ihan anteeksi pyytää ja josko katsoittais yhdessä vaikka Liverpoolin peliä ja otettais olutta. Suomalaisen miehen syvintä velirakkautta siis. Sovittaan kuitenkin että pakolaiset lähtevät Ruotisiin paremman elämän etsintään Juhan vanhalla matkailuauto/koirankoppiraadolla.

Mummo antaa Auroralle mersua lainaan että pääsee ritarinsa perään. Nyt tulee se toinen avainkohtaus, vaikka elokuva itsessään on avain eksyneen tytön maailmaan. Pohjoisen taivas sinertää, lumiset puut kurottavat kohti hiljaisuutta, ensimmäistä kerta nähdään Lapin luonnon kauneus vastakohtana Rovaniemen sohjoisille kaduille, rasvagrilleille ja juoppodiscoille. Ja Lea Laven alkaa laulaa vuoden 1974 italian Euroviisuiskelmää Niin, (Si) niin että jokainen ymmärtää tunteiden tulleen kotiin.

… Askeleesi yö etäännyttää pois/itseäin enää tunne en/rakastan niin…  on suomentanut Chrisse Johansson. Hyvin.

Ja löytyyhän se prinssi ja pikkuprinsessa huoltiskan parkkapaikalta. Nyt on hyvä olla kun ollaan yhdessä; sisäiset irtilepattaneet kokemukset rauhoittuvat, mies ja nainen telakoituvat toisiinsa omalla painollaan ja pakottomasti, ollaan samalla sivulla ja yhdessä. Mistä se uskallus meihin kaikkiin tällaiseen uuteen tulee? Ei mitään käsitystä.

Ei ole internet-yhteyttä