syys 11, 2023 | Psykoterapia, Yleinen
Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
heinä 5, 2023 | psykoterapia, Yleinen
Tässä muuttomyllyssä jostain laatikosta käsiin osui Kalevassa joskus 1980-luvulla (ehkä 1983-4, joku muistaa) julkaistu psykoanalyytkko Tor-Björn Hägglundin (1928-2004) luennosta toimittaja Vuokko Rädyn ammattitaidolla koostettu kirjoitus . Yhä edelleen ajankohtainen – monellakin tapaa.
Masentunut lapsi hyökkää ja häiritsee
Epäsiistin, valehtelevan ja varastelevan koululaisen kuoren alta saattaa löytyä masentunut, varhaisen lapsuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa pettynyt lapsi, joka epätoivoisesti hakee opettajastaan hyväksyvää, ymmärtäväistä ja huolta pitävää äitiä, riippumatta siitä onko opettaja mies vai nainen.
Nenälle hyppivä ärsyttäjä, härnäävä kiusankappale taas voi etsiä opettajastaan isää, joka vähän katsoisi missä ”meidän poika” menee. Pahoja koululaisia ei itse asiassa ole olemassakaan. On van erilaisia lapsia. Niitä, jotka ovat varhaisvuosinaan eläneet turvallisessa äitiydessä ja niitä, jotka ovat jääneet sitä vaille ja jotka vielä uskovat, että turvallinen isä tai äiti voi löytyä opettajainhuoneesta, kun vaan jaksaa tarpeeksi kauan ovella potkia ja kiroilla.
Kun psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund puhui perjantaina Oulussa opettajille ja kasvatustieteen tutkijoille kasvatuksen mahdollisuuksista psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa, satapäinen kuulijakunta istui hiiren hiljaa. Lapsi peilaa aina opettajaansa niitä kokemuksia, joita hänellä on varhaisvuosien tärkeimmistä ihmissuhteista, isästä ja äidistä. Jokainen opettaja astelee sijaiskasvattajan saappaissa, halusipa hän tai ei.
Tunne itsesi ja oppilaasi
Tor-Björn Hägglundin mielestä ainoa tapa edistää kasvatusta on se, että kasvattaja tietää mahdollisimman paljon itsestään ja kasvatettavastaan. Ymmärtääkseen vaikean oppilaan käyttäytymistä opettajan pitäisi kuvainnollisesti astua tämän lapsuudenkammariin, kehdon äärelle, koska sieltä löytyy järkeä ja mielekkyyttä pirullisimmankin oppilaan hämmentäviin ja jopa vihaa herättäviin tunteisiin.
”Psykoanalyysi ei tutki kasvatusta menetelmänä vaan sitä, miten kasvatus vaikuttaa ihmiseen. vaikutukset voivat olla hyvinkin yllättäviä”, Tor-Björn Hägglund kertoi. Kun seitsenvuotias tulee kouluun, hän ole viaton ja puhdas kuin huolella pyyhitty liitutaulu. Päinvastoin; hänen mielensä on täynnä kokemuksia ihmissuhteista.
Jos lapsi tulee kodista, jossa hänelle ollaan oltu julmia ja välinpitämättömiä, opettaja saa tuntea sen nahoissaan. ”Lapsi ei tee tätä pahuuttaan vaan yrittää kehittyä. Kasvattaja voi reagoida lapsen käyttäytymiseen kahdella tavalla, joko moitteilla, syytöksillä tai kostolla tai ymmärryksellä. Opettajasta itsestään riippuu, kuinka paljon hän sietää syytöksiä ja loukkauksia ja hävyttömyyttä.
Mitä enemmän opettaja reagoi antamalla takaisin samalla mitalla, sitä varmemmin opettaminen vaikeutuu. Lapsi pettyy ja masentuu entisestään, jos opettajakaan kestä hänen sietämätöntä käyttäytymistään. Kasvattaja voi suhtautua lapsen vaikeuksiin myös ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella ja antamalla ”itsestään” oikeaa tietoa. Hän voi hienovaraisesti osoittaa, että oppilas on väärässä ja että hän ei ole samanlainen kuin ” kaikki muut”.
Tor-Björn Hägglund ei tuomitse sen koommin opettajia kuin vanhempiakaan. ” Ei ole helppoa opettajan paljastaa omaa persoonallisuuttaan joukolle, joka koko ajan kyttää, mihin voisi iskeä. Mutta luulen, että jos opettaja uskaltaa kertoa itsestään, asenteestaan elämään ja omaan oppiaineeseensa, se herättää lapsissa arvostusta ja läheisyyttä”.
”Suurin osakasvusta ja kehityksestä tapahtuu samaistumisen kautta. Jos opettaja vastaa vihaan vihalla, oppilas hylkää hänet.”
Hyökkäävä lapsi on masentunut
Kun Tor-Björn Hägglund puhuu äitiydestä, hän ei tarkoita sanalla yksinomaan naista. Varhaisina vuosina lapsella on ykkösäiti ja kakkosäiti, siis äiti ja isä. Riittävän hyvä äitiys antaa lapselle antaa lapselle hänen tarvitsemansa perusturvallisuuden.
Lapselta voidaan riistää äitiys ilman että vanhemmat tekisivät sen tahallaan tai ilkeyttään. Äiti saattaa olla masentunut, isää ei ehkä ole. Äitiyden riistoon voi olla lukemattomia syitä. Äitiyden riistolla, johtuipa se mistä tahansa, on usein voimakas vaikutus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lapsi vetäytyy kuoreensa, masentuu ja hylkää. Masentunut lapsi ei kulje siipi maassa hartiat nuupallaan, vaan on hyökkäävä, syyttelevä ja aggressiivinen. Hän ”kertoo” omasta toivottomuudestaan ja avuttomuudestaan.
”On lapsia, joilla on vielä toivoa. Depressiivinen lapsi, joka vielä toivoo löytävänsä opettajastaan äitiyden, ei osaa sanoa: rakasta minua, pidä minusta. Hän saattaa kastelullaan ja tuhrimisellaan kysyä, missä on se äiti, joka pesee, kampaa ja rakastaa. Lapsen tavat ovat mielekkäitä, eivät pahoja ja rumia.
Toivoton on tuhoisa
”Jos toivo kuolee, lapsi ei enää usko löytävänsä aikuista, joka haluaisi olla hänelle hyvä. Tämä ilmenee vaikeana asosiaalisuutena ja tuhoavana käyttäytymisenä. Nämäkään lapset eivät ole tuhoavia pahuuttaan, vaan siksi, että heidän toivonsa on mennyttä, he eivät enää kestä, vaan ovat räjähtämäisillään kappaleiksi. Jos he ovat luokassa, he riistävät, kuten heitäkin on riistetty. Jos heidät poistetaan luokasta, oppiminen muuttuu miellyttävämmäksi, mutta mitä tarjottaisiin heille?”
Tor-Björn Hägglund kertoo, että kun nämä lapset pääsevät psykoterapiaan, he ensimmäisen vuoden aikana tuhoavat kaiken. Ensimmäinen toipumisen merkki on se, että lapsi ”johdattelee” terapeuttinsa varastamisensa aarteiden kätköille. Hägglundin mielestä on parempi lähettää tallaiset lapset turvalliseen ja hoidolliseen paikkaan kuin pitää heidät väen väkisin tavallisessa luokassa, jossa sinänsä ymmärrettävät syytökset ja viha vain vahvistavat heidän tuhoisaa käytöstä.
Poliisi voi korvata isän
Kun lapsi on menettänyt turvallisen äitiyden, hän noin kolmen vuoden isäisenä kääntyy toiveikkaana isän puoleen; löytyisikö sieltä ymmärtämystä ja turvaa. Isästä tulee ihanteiden ja yliminän edustaja, jota palvotaan ja pelätään. Lapsen moraali kehittyy sen mukaan, onko isä turvallinen vai ankara ja vaativa.
Monet masentuneet, huonossa äitiydessä kasvaneet lapset ovat yksinkertaisesti likaisia ja rähjääntyneen näköisiä. ”Miesopettajaa tämä ei niinkään häiritse. Jos lapsi sen sijaan on kasvanut toivottomuuteen suhteessa isään, hän voi koko ajan etsiä, missä on se isä, joka kasvattaisi ja ohjaisi. Hän hyppii nenille ja tämä taas ärsyttää enemmän miesopettajaa kuin naista”.
Tor-Björn Hägglund kertoo, että psykiatrisissa hoitopaikoissa on monia nuoria, jotka isää etsiessään menevät yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes , kunnes vastaan tulee ”isä”, poliisi. Yleensä he silloin rauhoittuvat. Poliisit hoitavatkin Hägglundin mielestä ”isyytensä” luontevasti toteamalla, että nämä ovat niitä ”meidän poikiamme”. Lapsi siirtää sekundäärikasvattajaan – opettajaan, poliisiin tai psykiatriin – ne tunnesuhteet, jotka hänellä on omaa isää tai äitiä, tai molempia kohtaan.
”Olisi tärkeää, että lapset saisivat koulussa kasvaa omien tarpeittensa mukaan, eivätkä tyydyttääkseen kasvattajan tarpeita, eivät tukeakseen kasvattajan itsetuntoa vaan omaa itsetuntoaan”. ”Sadomasokistisen tilanteen syntymistä luokassa pitäisi välttää. Tiedän tapauksia, jossa oppilas on ajettu ulos luokasta kun hän hädin tuskin päässyt ovesta sisään”.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud on sanonut: ei ole mitään kun niin vaikeaa kuin kasvattaminen ja politiikka. Liekö ääni kantautunut naapurikabinetissa istuneen työvoimaministeri Urpo Leppäsen korvin, kun Tor-Björn Hägglund käänsi vanhan viisaan Freudin sanat toisin päin; ei ole mitään primitiivisempää kuin kasvattaminen ja politiikka.
maalis 12, 2023 | Yleinen
Kaleva julkaisi tämän 12.3.2023 mutta koska kaikilla – jos ketä kiinnostaa – ei ole pääsyä Kalevan verkkojulkaisuun olkoon se myös täällä.
Nuorten mielenterveysongelmat, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Onko vanhempien riittävä läsnä oleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus kadonnut niin ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia? Monia auttamisen keinojakin on esitetty, joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” -slogan särkee kokeneen nuorisoterapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi?
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Latenssi-iän suhteellisen rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana nuoruusikään (12/13 – 22/23) rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä ja omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Läksyjäkin pitäisi lukea, oma huone siivota, ovia paiskoa ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Ajoittainen alakulo, ahdistus, innostus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta.
Nuoruusiän aikana vanhempien ero, nuoren oma tai läheisen sairaus tai jopa kuolema, muutto toiselle paikkakunnalle, kaveripiirin ristiriidat, kiusatuksi tuleminen, kohtuuttomat menestysvaatimukset koulussa jne. voivat suistaa nuoren syvän ahdistuksen valtaan. Ylisopeutuva, tunteensa kätkevä tai tukahduttava nuori on suuressa riskissä juuttua kehityksessään.
Myös sinänsä hyvin toimeentuleva nuori voi oirehtia eri tavoin normaaliin kehitykseen kuuluvasta regressiosta johtuen kun lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mielen näyttämölle; takana voi olla turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, yksinäisyyttä, kenties vanhempien omia ongelmia ja muita asioita, joita lapsi ei ole omin voimin eikä aikuistenkaan tuella voinut käsitellä mitenkään. Tällaiset kokemukset saavat nuoret joskus käyttäytymään aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys niihin tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus antisosiaalisen kehityksen taustoista.
Myös maailmantila vaikuttaa nuorten sisäiseen tasapainoon; ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä masennuksella, passivoitumalla tai aggressiolla. Myös huumeiden käyttö ja alkoholin kanssa läträäminen voivat jättää pysyvän haitan nuorten psyykkiseen ja neurologiseen kehitykseen.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. Tämä koskee kaikkia nuoria, mutta erityisesti eri kulttuureista, mahdollisesti kriisialueilta tulevia nuoria ja varsinkin jos heidän perheensä on hajonnut traumoista puhumattakaan. Nuoret tarvitsevat myös ikätovereita, kannustusta, konflikteja ja uutta luovaa nuorisokulttuuria. Myös terapia on paikallaan silloin kun kehitys on juuttunut. Tuen ja mahdollisen hoidon tulee olla saatavilla nopeasti. Sen tulee perustua nuoruusiän kehityksen ymmärtämiseen. Oli kyse terapiasta, sosiaalisesta tuesta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviitä ja säännöllisiä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että aikuisen ja nuoren välille ja nuorten kesken voi syntyä luottamusta, riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ne vaikeuttavat kypsän aikuisuuden syntymistä ja sitä kautta tulevan sukupolven kasvattamista.