1980-luvun alussa sävelsin musiikkia Oulun kaupunginteatterin näytelmään Yökkö (1982) – ja myöhemmin Mirta ja haukka (1988). Ääneni ei kestänyt jokailtaista laulamista ja otin äänenmuodostuksentunteja laulunopettajalta Oulun Konservatorion silloisissa tiloissa Torikadulla. Siellä kuulin ovenraosta ihmeellistä viulunkitinää ja kun raotin luokan ovea näin pieniä 3-5-vuotiaita naperoita huoneen täydeltä pikkuruisia viulujaan vinguttamassa posket innosta punaisina. Liikutuin sydänjuuria myöten. Kyseessä oli Oulun Suzukikoulun ryhmätunnista. Kun esikoisemme oli samanikäinen tuli hänestä Suzuki-sellisti. Jos olisi ollut tiedossa että taloon ilmestyy vielä kolme lasta lisää, ehkä asiaa olisi harkittu pidempään. Neljän lapsen kuljettaminen kaksi kertaa viikossa tunneilla ja harjoituttaminen kotona on vanhemmille aikamoinen savotta! Suzuki-artikkeli on tämän kokemuksen hedelmiä.
—
Suzuki-opetusmenetelmän kehitti japanilainen viulupedagogi Shinichi Suzuki (1898–1998). Se perustuu ajatukseen “äidinkielen menetelmästä” tai “lahjakkuuskasvatuksesta”. Oivallettuaan, että jokainen lapsi oppii oman äidinkielensä helposti, Suzuki alkoi itse opettaa pienille lapsille viulunsoittoa samalla luonnollisella tavalla, jolla he omaksuvat oman äidinkielensä. Suzuki-menetelmän tärkeitä piirteitä ovat:
– Musiikin kuuntelu osana lapsen luonnollista ympäristöä niin varhain kuin suinkin (jopa ennen syntymää). Kotona kuunnellaan päivittäin äänitteitä kappaleista, joita myöhemmin soitetaan, mutta myös muuta hyvää musiikkia on tärkeää kuunnella. Opetuksen lähtökohtana on täten soiva mielikuva musiikista, ei nuotit. Nuotinluku aloitetaan myöhemmin, samalla tavalla kuin äidinkielen kohdalla tapahtuu.
– Varhainen aloitusikä (yleensä 3–4-vuotiaana). Opetus on yksityisopetusta, mutta usein lapset ja vanhemmat seuraavat kavereidensa tunteja. Näiden lisäksi oppilaat osallistuvat säännöllisesti ryhmätunneille. Näin eri-ikäiset lapset oppivat myös luontevasti toisiltaan ja saavat lisää motivaatiota harjoitteluun.
– Ainakin toisen vanhemman, mutta yleensä koko perheen, osallistuminen harrastukseen. Pienen lapsen soitto- tai lauluharrastus on mahdollista vain opettajan ja vanhemman tiiviin yhteistyön kautta. Vanhempi ohjaa lasta kotona opettajan tunnilla antamien ohjeiden mukaan ja huolehtii kuuntelemisesta kotona.
– Positiivinen palaute ja eteneminen oppilaan omassa tahdissa. Suzukimenetelmä perustuu siihen, että jokainen voi oppia. Pääsykokeita tai musikaalisuustestejä ei tarvita. Lahjakkuus ei ole myötäsyntyistä, vaan se kehittyy ympäristön vaikutuksesta.
– Muita motivaatiotekijöitä ovat esimerkiksi: vihkojen ohjelmisto, jota kerrataan jatkuvasti; säännölliset esiintymiskokemukset yksin ja ryhmässä, ja menetelmän kansainvälisyys, joka mahdollistaa samojen kappaleiden soittamista ja opiskelemista leireissä tai konserteissa ympäri maailmaa.
Suzuki-menetelmä on kasvatusfilosofia, joka tähtää lapsen kokonaisvaltaiseen kasvuun. Tavoitteena on kasvattaa lapsesta musiikin avulla tasapainoinen ja harmoninen ihminen niin, että musiikki olisi osa hänen persoonaansa. (http://www.suomensuzukiyhdistys.net).
Musiikkiterapia ja Suzuki-metodi
Musiikkiterapialla ja Suzuki-metodilla vaikuttaa olevan paljon yhteistä. Lapsi voi käyttää musiikkia ja soittamista oman persoonallisuutensa kehittämiseen. Aloittaessaan yhteistyön opettajan kanssa vanhemmat tekevät tärkeän, vaativan ja kauaskantoisen päätöksen. Tyydyttävän lopputuloksen saavuttaminen vaatii vuosien yhteistyön, jossa jokainen, niin lapsi, vanhemmat kuin opettajakin ovat hyvin tärkeitä. Ilman tämän kolmikannan tasapainoa ei toiminta saavuta toivottua tulosta.
Opettajalta se edellyttää kokemusta ja asiantuntemusta sekä instrumentin ja metodin hallinnassa että lapsen kehityksen suhteen. Vanhemmilta se vaatii paljon aikaa ja aivan erityistä asennetta. Lapsen luovaa innostusta harvemmin tarvitsee etsiä, jos vanhemmat ja opettajat pääsevät yhteisymmärrykseen opetuksen pyrkimyksistä.
Vaikka uuden oppiminen vaatii lapselta tietysti asiaan paneutumista ja harjoittelua on luova innostuneisuus ja leikkimieli paras tie saavuttaa oma tasonsa, oma tapansa ilmaista itseään ja osallistua yhteiseen toimintaan. Esimerkiksi pienet 4-6-vuotiaat saattavat ajoittain kamppailla kotona normaaliin kehitykseen kuuluvan syvänkin rakkaus/viha-tunteiden kanssa suhteessa vanhempiin ja sisaruksiin kun taas soittoryhmä antaa mahdollisuuden luovaan leikkiin ilman samanlaisia tunnelatauksia kuin kotitilanne. Tällöin lapsi on löytänyt oman ristiriidoista väljemmän vuorovaikutusmaailman opettajan kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö hänellä olisi näitä kehitykseen kuuluvia ristiriitoja; tunnesuhteet vanhempiin ja opettajaan ovat erilaiset. Voihan käydä myös niin että kotona eri syistä tunteensa tukahduttanut lapsi päästääkin sisäisen maailmansa pintaan vasta musiikin ja opettajan turvassa.
Joillekin lapsille ryhmässä soittaminen voi merkitä helpotusta pienuuden tunteesta koska he huomaavat kaikkien kamppailevan samanlaisten asioiden kanssa. Joillekin se saattaa merkitä kilpailunhalun tiivistymistä pyrkimykseksi olla aina paras. Ja kuinka erilaisia samanikäisetkin lapset voivat olla!<
Samalla kun ajatus vanhempien tiiviistä mukanaolosta soittamisen ohjauksessa on erittäin arvostettavaa, tuo se mukanaan myös monenmoista pohdittavaa kaikille osapuolille. Lasten kehitykseen syvästi paneutunut USA:ssa toimiva lapsipsykoanalyytikko Erna Furman (1992) on kuvannut elävästi kuinka lapsi oppii asioita ensin siten, että alussa lapsi on hoivan kohde, kaikki tehdään hänen puolestaan. Seuraavaksi asioita kuten vaikkapa kuivaksi oppiminen tehdään lapsen kanssa, siis sen eri puolia jaetaan lapsen kanssa kaikessa rauhassa, sitten on erittäin tärkeää ihailla lapsen omaa yritystä tehdä toivottu asia ja tämän jälkeen lapsi kykenee siihen omin päin. Erna Furman korosti tuon kannustavan ihailun merkitystä ja sen yleistä vaikeutta vanhempien taholta.
Luova leikki
Psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund on korostanut että “luovuutta ei voi opettaa kuin tietoa ja taitoja, vaan koko persoonallisuutemme joutuu mukaan tiettyyn kehityskulkuun kun luovuudelle sallitaan tilaa” (Hägglund T-B 1985). Tälle sanonnalle on minulla ollut hyvin paljon käyttöä työssäni musiikkiterapeuttina. Kuten luovuuden yhteydessä usein siteerattu vanha sananlasku osuvasti sanoo: “Hevosen voi viedä veden ääreen, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan”. Lapsen luovuus ei ole taitoa tai tekniikkaa vaan erityinen sisäinen kyky jakaa mielikuvia, niin että yhteisyyden kokeminen muodostuu todelliseksi vaikka toimitaan kuvitteellisella alueella. Tämän kehityksen kehto on varhainen äiti-lapsi suhde, jolloin vauva ja äiti yhdessä jakavat mielikuvia esim. rievun, laulun tai vaikkapa nallen turvallisuudesta nukkumaan mentäessä niin ettei yksin jääminen lapselle muodostu liian ahdistavaksi kuten psykoanalyytikko Winnicott (1971, kts. myös Davis & Wallbridge 1984) on kuvannut. Molemmat, sekä äiti että lapsi tietävät ettei nalle paljoa auta jos todellinen vaara uhkaa, mutta nalle edustaa äidin turvaa ja jaettuja mielikuvia yksin olonhetkellä. Tämä kyky jaettuihin illuusioihin on Winnicottin mukaan kulttuurikokemuksen ydin. Esimerkiksi kehtolaulun tehtävä on hyvin tärkeä: sen avulla äiti/isä on hetken lapsen kanssa ennen nukahtamista ja laulun tunnelma seuraa lasta hänen vaipuessaan uneen. Leikki ei ole lelu tai leikin säännöt vaan ensisijaista on mielikuva.
Lapsi
Kun kehitys on edennyt riittävän hyvissä merkeissä lapsi kykenee siirtämään jaettujen illuusioiden kokemusta ikätovereihin ja sitten laajemmalle. “Opettaja tarjoutuu malliksi, johon lapsi voi samaistua; lapsen halu miellyttää opettajaa helpottaa oppimisen ja suoriutumisen nautintoa. Myöhemmin lapsesta tulee itsenäisempi ja hänen mielihyvästään ja onnistumisestaan tehtävissä tulee sisäistetty itsetunnon lähde” (Model, E 1992). Myönteinen mielikuva oppimisen suhteen seuraa lasta, vaikka opettava henkilö itse ei aina olekaan paikalla kannustamassa häntä. Ensimmäinen “opettaja” on aina äiti tai äitihahmo kunnes isän maailma tulee sen rinnalle. Tämän jälkeen lapsen maailma laajenee käsittämään myös muut aikuiset ja myös opettajat.
Musiikin ja soiton opiskelussa on mielenkiintoista se kuinka lapsi voi motivoitua oppimaan vaikka vie hyvinkin kauan ennen kuin soitto oikeasti on kaunista. Ehkäpä opetustilanteessakin vaikuttavat nämä illuusioiden voimat? Opettaja kuulee ettei ääni nyt aivan puhdas ole ja lapsikin kuulee tavallaan, vaikka ei vielä ole harjaantunut siihen opettajan tavoin. Tällöin esiin astuu opettajan tärkein ominaisuus; hän kykenee lievittämään lapsen pienuuden ja osaamattomuuden kokemusta niin että tämä haluaa kasvaa soitossaan, mutta samalla voi sietää ettei osaa vielä. Kuinka hän sen tekee? Mielestäni siten että hän arvostaa lasta omana itsenään eikä ainoastaan lapsen taitoja. Tällöin vuorovaikutus nousee yhteistoiminnan pohjaksi, josta musiikki kasvaa kunkin lapsen ja opettajan vuorovaikutuksen ollessa ainutlaatuista. Kun opettaminen liikkuu vielä enemmän tunteenomaisuudessa kuin tietojen ja taitojen tasolla on samaistuminen opettajaan suureksi avuksi. Kun myönteinen tunnesuhde on syntynyt lapsi ottaa vastaan myös vaikeilta tuntuvia asioita luottavaisesti vastaan ja opettaminen sekä oppiminen tulee mahdolliseksi.
Lapsi voi samastua opettajan sallivaan ja leikkisään mutta myös vaativaan puoleen. Ensin hän kuvittelee itsensä opettajan kaltaiseksi ja sitten alkaa matkimisen kautta osata itse ja käyttää tämän jälkeen oppimaansa. Ei ole kahta samanlaista opettaja-oppilassuhdetta! Kyky empaattiseen leikinlaskuun ja lempeään huumoriin on opettajan tärkeä henkinen ominaisuus. Sen avulla monet hankalat asiat purkautuvat ja näyttäytyvät oikeassa valossa. Leikkiä laskiessaan opettaja saattaa viestittää ettei tämä nyt maailman tärkein asia ole, mutta jos otamme vähän rennommin niin hups, sehän menee kuin itsestään. Joskus toimettomuus synnyttää aidoimman toiminnan.
Lapsi ei voi todella ymmärtää soittamisen vaativan paljon työtä. Mutta jos hän motivoituu leikkimään toiminnan pysyessä voittopuolisesti mielihyvän sävyisenä, varsinkin alussa, hän voi paremmin kestää ettei kaikki onnistu päivässä eikä vuodessa. Ja ennen kaikkea vaikka hän itse saattaisi niin uskoa ja toivoa niin aikuinen maailma ei sitä häneltä vaadi; etenet omalla tavallasi. Mielestäni on tärkeää muistaa ettei nopein ei ole aina lahjakkain ja että lapsi oppii vuorovaikutuksesta. Ehkäpä onnistunut musiikillinen kokemus “vähemmän musikaaliselle” lapselle voi olla joskus arvokkaampi kuin lahjakkaan lapsen taitavuus hänen oman kehityksensä kannalta.
Vanhemmat
Vaikka vanhemmat tietävät ettei soittamisen ammattilaisuus ole Suzuki-metodin tavoite – vaikka se voi antaakin siihen oivalliset valmiudet – voi joskus olla vaikea sittenkään syvemmällä tasolla tavoittaa ajatuksen syvyyttä. Tietäminen muuttuu ymmärrykseksi vasta omakohtaisen kokemuksen myötä.
Mutta mitä tapahtuu jos opettaja kykenee vaativaan tehtäväänsä, mutta vanhemmat omista lähtökohdistaan, usein huomaamattaan, alkavat “valmentamaan” lasta, kiirehtimään hänen osaamistaan ja opettamaan perinteisessä mielessä? Jos lapsen mielihyvä ei säily vanhempien ristiriitaisten pyrkimysten rikkoessa opettajan ja lapsen suhteen on lapsi päästyään koulusta mieluisan harrastuksen pariin joutunut takaisin kouluun. Palatessaan soittotunnilta kotiin häntä saattaa odottaa kolmas koulu kun vanhemmat alkavat oikoa hänen “väärää” tekniikkaansa jne. Koulua kolmessa vuorossa! Vaikka Suzuki-soittotilanne on valtaosin todella mukaansatempaavaa ja luovaa toimintaa on hyvä muistaa etteivät lapset kuten aikuisetkaan ole vapaita kateudesta, halusta olla parempi ja rakastetumpi kuin toinen. Kuinka mukavaa olisikaan jos lapseni olisi erityislahjakkuus, tulevaisuuden mestarisoittaja tai vähintäänkin parempi kuin naapurin lapsi? Kilpailusta, kateudesta ja narsistisesta herkkyydestä emme kukaan ole vapaita. Jälleen otan apuun vanhan sanonnan, “meidän lapset ja naapurin kakarat”.
Kysymys on siitä voivatko vanhemmat riittävässä määrin ymmärtää lapsen harjoittelevan ja leikkivän oman kehitystasonsa mukaisesti. Onnistunut soitto-opetus antaa lapselle mahdollisuuden kehittää ja vahvistaa iänmukaista itsetuntoa. Se tarkoittaa sitä ettei lasta ulkoapäin valmenneta tai harjaannuteta sellaisiin suorituksiin jotka sotivat hänen iänmukaista kehitystään vastaan. Varhainen lahjakkuus saattaa joskus merkitä ylikorostunutta halua miellyttää aikuisia ja “ostaa” rakkautta. Tavaton kyky keskittyä voi merkitä joskus myös hyvin ankaraa ja vaativaa sisäistä ääntä, joka ei juuri spontaanisuudelle jätä tilaa. Tässä mielessä Suzuki-opetus, vaikka kuinka onkin hyvä vaihtoehto perinteiselle musiikinopetukselle, on samojen lakien alainen. Olisi merkillistä jos se sujuisi ilman ajoittaisia ristiriitoja. Eiväthän kiukku, kateus tai suru ole “huonoja” tunteita vaan ne ovat osa meitä siinä missä “mukavat” tunteet
Kurinalaisuus ei mielestäni tarkoita kurittamista vaan lujuutta ja luottamusta siihen että opettaja-oppilassuhde kestää epäonnistumisia, kehityksen ajoittaista paikallaan pysymistä ja ristiriitoja. Joskus kysymys voi olla siitä yksinkertaisesta asiasta että opettaja ei todellakaan ymmärrä lasta tai lapsi opettajaansa tai he ovat asiasta aivan eri mieltä. Tällöin saatetaan olla vaiheessa jolloin aikaisemmin samaistumisen ilmapiirissä työskennellyt lapsi alkaa kasvaa itsenäisemmäksi ja vastuullisemmaksi ja hän joutuu yhdessä opettajan kanssa etsimään uuden tavan tehdä yhteistyötä. Usein vastoinkäymisten työskenteleminen luo suuremman luottamuksen ihmisten välille kuin helposti sujuva yhteistyö. Vanhempien ja opettajan arvostus myös ristiriitatilanteissa lujittaa lapsen itsetuntoa.
Nuoruus
Jokaisella ikäkaudella on oma luovuutensa. Lapsuuden mielikuvia ei myöskään musiikin suhteen sellaisenaan voi siirtää nuoruuteen. Nuori alkaa asteittain irrottautua kodin ilmapiiristä, oma ruumis kasvaa ja kehittyy ja psyyke käy läpi mullistavia muutoksia. Hyvin usein ikäpolvien välinen kuilu, joka sittenkin edistää nuoruusiän kehitystä, rakentuu osin sen asian ympärille, joka vanhemmista ja usein nuoristakin on niin tärkeää. Joskus nuoren halu olla oma ja itsenäinen yksilö maksaa usein soittoharrastuksen hinnan. Nuoren sisässä soivat aivan uudet äänet eikä niitä viulusta aina tahdo löytyä. Kuinkahan moni on lopettanut soittamisen 13-15 vuoden vanhana – ja katunut sitä 25-vuotiaana? Tässä ikävaiheessa on vanhempien kypsyyttä jättää soittaminen opettajan ja nuoren väliseksi asiaksi ja osallistua siihen vain kun pyydetään ja kun se tuntuu sopivan tilanteeseen. Jotkut nuoret on pakotettu jatkamaan soittoa ilman että heidän sisäinen äänensä sitä haluaisi. Tällöin saattaa syntyä ehkä hyviä soittajia, mutta huonoja muusikoita, taiteilijoista puhumattakaan.
Kaikkia soittimia pitää virittää ja huoltaa
Mikäli vanhemmat ja opettajat eivät löydä yhteistä henkeä ei lapsen kehitys etene toivotulla tavalla eikä tule kestäväksi. Lapsi joutuu lojaalisuusristiriitaan ja vanhemmat, luonnollisesti, vetävät tällöin pidemmän korren. Vanhempien läsnäolo pelkästään soittotunneilla ja rakentava ohjaus kotona jättävät tärkeän asian puolitiehen. Myös yhteys opettajan ja vanhempien välillä tarvitsee riittävästi aikaa syvetäkseen yhteiseksi näkemykseksi lapsen parhaasta. Jos ja kun tällainen yhteys ajoittain katkeaa voi eräs syy olla siihen suuri asian tavaton herkkyys. Opettajan voi olla vaikea ottaa jotain asiaa puheeksi hänen pelätessä vanhempien loukkaantuvan ja päin vastoin. Kun antaudumme lasten kanssa todelliseen vuorovaikutukseen on myös oma “sisäinen lapsemme” tällöin hyvin herkkänä koko ajan mukana.
Olen edellä useaan otteeseen viitannut lapsen oman kehityksen luonnollisiin vaiheisiin jolloin pelot, kiukut, raivot, huonommuuden tunteet, kateus ja kilpailu ovat voimakkaasti esillä. Mielestäni Suzuki-metodin “buddhalaisena idealisaationa”, jos asiaa hieman kärjistää, vaikeutena saattaa olla suhde aggressiivisuuteen, joka elää kaikissa niin lapsissa kuin aikuisissakin. Lukiessani suzukilaista kirjallisuutta, yrittäen ottaa huomioon kulttuurien eroja, on silti vaikea yhtyä ajatukseen jonka mukaan soittaminen tekisi lapsista “hyviä kansalaisia, hienoja ihmisiä ja hyviä muusikoita” (Suzuki 1969). Kukaan meistä ei toivon mukaan ole aivan “hyvä” eikä “paha”. Winnicott (1971) on lohduttavasti kuvannut kuinka äidin tulisi olla “good enough mother” siis riittävän hyvä äiti, isä ja lapsi ja miksei tässä yhteydessä myös muusikko tai pelimanni.
Soittaminen voi antaa lapselle uuden tavan ilmaista ja jakaa elämyksiään, hänestä saattaa tulla erityisesti musiikista nauttiva aikuinen, soittamisesta voi tulla elinikäinen harrastus tai jopa ammatti. Se voi antaa tasapainon ja keskittymisen kyvyn lisäksi hallita, saada kosketusta ja ilmaista myös hankalia puolia itsessään. Jos opettajat ja vanhemmat eivät tunnista omaa kiukkuaan, saattaa syntyä merkillinen tilanne; tällöin lapsi jää kiukkunsa kanssa yksin ja se lisää hänen huonommuuden tunnettaan. Lakaistessaan sen yhteisymmärryksessä opettajan ja vanhempien kanssa maton alle lapsi piilottaa sinne myös osan itseään. Tosiasia kuitenkin on että se ei pysy siellä; ilmaisematon tukahdutettu tunne aiheuttaa kaikista eniten tuhoa.
Olen edellä tarkastellut Suzuki-metodia musiikkiterapeutin näkökulmasta. Olen korostanut ongelmia koska itse työskentelen niiden parissa ja olen nähnyt musiikkiterapian niin monella tavoin tavoittavan hyvinkin suurissa vaikeuksissa olevia lapsia ja nuoria. Perimmältään kysymys ei ole musiikista, niin tärkeä kuin se onkin, vaan ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Kun opettajat voivat riittävästi jakaa keskenään työnsä iloja ja harmeja ja kun vanhemmat ja opettajat jaksavat puhaltaa keskinäisen yhteyden hiillokset lämmittäviksi liekeiksi riittävän usein on lapsen luovuudella riittävästi turvallisuutta ja vapautta tulla esiin. Luovuudeksi sen tunnistaa siitä että aina tapahtuu jotain mitä ei odottanut tai suunnitellut ja sen jälkeen on innostunut mielikuvia kihisevä olo.
Aivan kuten lapsen leikissä mielikuva on tärkein on se tärkein myös opettajan ja vanhempien suhteen. Se millaisissa tunnelmissa yhteistyötä tehdään merkitsee sittenkin eniten. Ei riitä että yhteinen näkemys löytyy Suzuki-soittoa aloitettaessa, vaan koska lapsi vuosien saatossa muuttuu ja kehittyy niin tavattomasti on yhteyden oltava säännöllistä. Ihmisten väliset instrumentit tulee virittää vähintään yhtä usein kuin itse soittimet.
Lähteet
Davis M. & Wallbridge D (1984) Äidin ja lapsen mysteeri. Winnicottin psykoanalyyttinen ajattelu, Weilin & Göös, Espoo.
Furman, E (1992) Esitelmä Psykoterapiasäätiö Monasterin koulutuspäivillä elokuussa 1992; Kirjasta Helping Young Children Grow – I Never Knew Parents Did So Much; International Universities Press Inc. (1987)..
Hägglund, T-B. (1984) Luovuus psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa kirjassa Luovuuden ulottuvuudet. Weilin & Göös, Espoo
Model, E. (1992) Mikä on terapeuttinen lastentarha? Esitelmä Varhaiskasvatuksen tutkimussymposiumissa Helsingissä lokakuussa 1992.
Suzuki, S (1977) Hoivaten kasvatat soittajan. Vikkelä Ville, Helsinki.
Winnicott D.W. (1971) Playing and Reality. Tavistock. London.
Suzukilehti 2/1992
82
0
15.3.2026
