Huonosta elokuvasta on vaikeampi kirjoittaa kuin hyvästä, vaikka huono ja hyvä ovat kovasti karkeita ja subjektiivisia määreitä. JP. Siilin ohjaama Cheek-elokuva Veljeni vartija (2019) herättää lähinnä ärtymystä: umpileuhka jätkä (Antti Holma kaksoisroolissaan Jere ja Jare Tiihosena) puhelee kameralle ihan omiaan ja angstaa menestymisen paineissa ja ahdistuksensa kanssa tukka öljyssä ökyveneen ruorissa ja ultrauuden urheiluauton ratissa. Mutta tokihan tässä yritetään kertoa pintakiillon takaisia asioita: miksi minulla on paha olla vaikka kaikki on hyvin?
Kaksoisuus on tärkeässä osassa. Jeren lapsena koettu velipojan sairaus uhkaa veljesten yhteyttä ja kun Jare (Cheek) sitten päättää lähteä lukioon on kasvaminen suuren haasteen edessä. Pitäisi kasvaa irti lapsuuden kodista mutta myös veljestä. Tappelijakukot pätkivät kiusaajiaan turpiin, tai muuten vaan, ja aina ensin – kuten isä (Kai Lehtinen) suuressa viisaudessaan on neuvonut ja istuttanut muutenkin poikiinsa että ”muut tekee mitä osaa, Tiihoset tekee mitä haluaa”. Jaren kaksoisveli Jere alkaa ajautua asosiaaliseen maailmaan. Jare, siis tämä Cheek, luo uraa räppärinä ja menestyy kuten tiedetään aina Olympiastadiontasolle saakka. Timantit ovat ikuisia mutta sekään ei riitä.
Veljesten taustalla piilottelee möykky, poikien mielen syvyyksissä sykyttävä ahdistus, jolle ei muuta nimeä ole, ja jota molemmat ovat juosseet pakoon omalla laillaan; pakkomenestymällä, uhoamalla ja tappelemalla, olemalla kovia jätkiä. Ja tietysti olemalla myös ahkeria ja periksiantamattomia.
Jere luopuu uhoilusta kun säikähtää tappaneensa hakkaamansa miehen. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja hän alkaa oikeisiin töihin ja perheenisäksi. Cheek elää räppitähden märkää unta, mutta menettäessään suuren rakkautensa päättää lopulta ”tappaa” Cheekin, siis luopua urasta. Erittäin fiksu liike henkilökohtaisen jaksamisen kannalta ja ennen kaikkea uran suhteen: kannattaa lopettaa huipulla.
Kun Cheek alkaa opettaa veljensä pikku poikaa Tiihosten väkivallan ja uhon tielle astuu Jere esiin ja ilmoittaa ettei tämä enää käy: väkivallan kierteen on loputtava. Jere pitää pitkän monologin kuinka isän isä hakkasi mummoa ja kuinka isä pani sille topin, väkivallalla tietysti.
Cheek kärsii vakavista paniikkikokemuksista. Se tarkoittaa pohjatonta ahdistuksen, pelon ja tuhon kokemusta, jonka hallitseminen ymmärtämisestä puhumattakaan on vaikeaa. Möykky löytää tiensä vaikka kuinka juoksisi karkuun. Bipolaarinen mielialahäiriö nähdään psykiatrian parissa perimän aiheuttamana biologisena aivojen sairautena, jota hoidetaan lääkkeillä. Tämä ei kuitenkaan paranna sairautta vaan auttaa tulemaan oireiden kanssa paremmin toimeen.
Psykoanalyyttinen terapia pyrkii ymmärtämään häiriöiden ja ongelmien taustalla olevia psyykkisen kokemusten osuutta. Oireella on mieli. Voisiko kaksisuuntaisen kokemuksen, tämä Eino Leinonkin mainitseman Jumalten keinun, jota Cheekin kappaleessaan siteeraa, ymmärtää myös vakavana masennuksena, jota yritetään paeta raatamisella, ideointimyrskyissä ratsastamisella ja mahtavuusmielikuviin tarrautumalla kunnes arvottomuuden tunne jysähtää taas rintaan. Kokijalleen se ei ole Jumalten keinu vaan helvetti.
On hieman vaikea uskoa että ylisukupolvinen väkivalta siirtyisi noin vain poikien kannettavaksi ilman omaa kokemusta väkivallasta. Olen nähnyt omassa työssäni – ja muutenkin – että vakavasta itsetunnon vajauksesta kärsivät ihmiset, yleensä miehet, ovat hanakoita lyömään toisia myös siksi että ovat itse tulleet kaltoin kohdelluksi. He elävät koko ajan nöyryytetyksi tulemisen pelossa ja pienikin uhka – todellinen tai kuviteltu – saattaa laukaista väkivaltaisen purkauksen. Joskus he provosoivat itsensä siihen jo valmiiksi. Arvottomuuden ja pienuuden kokemus on kerta kaikkiaan liikaa.
Musiikin suhteen ollaan makuasioiden ja kulttuurikokemusten äärellä. Jokainen uusi sukupolvi luo nahkansa myös musiikillaan. Nykyisin se tapahtuu suurelta osin rapilla. Tällaiselle seitkytlukuiselle hippihevarille se kuulostaa aika kapealta, mutta niin taisi Olavi Virta -porukalle Black Sabbathkin kuulostaa. Sanojen etsiminen kokemuksille kirjallisuudessa ja lauluissa on aina tärkeää, tässä elokuvassa kömpelö, mutta hyvin aito möykky-ilmaus kertoo että kyse on sisäisestä asiasta.
Veljeni vartija on sukulaiselokuva bisnessaarnaaja Jari Sarasvuosta kertovalle Tuukka Temosen 2018 ohjaamalle Valmentaja -leffalle. Siinäkin päähenkilö yrittää päästä lapsuuden traumansa ja ahdistuksensa niskan päälle rahalla, vallalla ja menestymisellä liikemaailmassa. Ja puhumalla. Kovasti sielua skannaava elokuva sekin yrittää olla mutta kolisee sitä itseään jos ei Tatu Sinisalon esittämää Jussi Parviaisen hahmoa lasketa. Aivan hulvaton ja koskettava tulkinta toisen uhopetterin mielestä ja maailmankuvasta. Tokihan on tärkeää muistaa että elokuvien miehet ovat myös älykkäitä ja lahjakkaita asiassaan. Temosen ohjaama Teit meistä kauniin (2016) Apulanta -yhtyeen synnystä onnistui mielestäni kohtuullisen hyvin ja on tarinankuljetukseltaan ja psykologiselta uskottavuudeltaan ihan toisessa sarjassa kuin nämä elokuvat. Siinä teiniepävarmuus ja -uho jalostuvat aikuisen toimeliaisuudeksi, vaikka ainahan rockmuusikko pikkuisen Elvis on koko ikänsä.
Kaikissa kolmessa elokuvassa ollaan saman kysymyksen äärellä: ei pelkästään uran ja ammatin vaan myös oman identiteetin ja itsetunnon rakentamisen maailmassa. Sanojen käytöllä on kasvamisessa suuri merkitys; niillä voidaan lisätä kosketusta ja itseymmärrystä ja olla vuoropuhelussa toisten kanssa, mutta myös peittää.
