Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Kohtauksia eräästä avioerosta (Marriage Story)

Elokuva alkaa miehen ja naisen monologeilla, joissa he kilvan korostavat toisen hyvä puolia. Tämä ei hyvää lupaa, ajattelee kyyninen katsoja. Eipä niin, kyse on pariterapiaistuntoon tarvittavista kuvauksista, että he muistaisivat miksi aikoinaan rakastuivat ja menivät naimisiin. Tämä käy kipeää varsinkin vaimolle eikä hän suostu sitä lukemaan ääneen.

Ollaan Marriage Story (2019) -elokuvan ytimessä. Korona-aika on niukkaa myös uusien elokuvien suhteen joten uusintakierros on paikallaan. Tämäkin elokuva kestää sen kevyesti. Karismaattinen ja menestynyt teatteriohjaaja Charlie (Adam Driver) ja hänen näyttelijävaimonsa Nicole (Scarlett Johansson) ovat eron partaalla. Asiaa mutkistaa aivan ihana poika Henry (Azhy Robertson), jonka huoltajuudesta taistellaan, vaikka tätä samaan aikaa rakastetaan ja halutaan tälle vain hyvää.

Charlie on uraansa uponnut taiteilija ja erehtynyt sänkyyn työtoverin kanssa. Tämä on tietysti tuskan ja raivon paikka vaimolle. Mutta kysymys on myös siitä missä he loppujen lopuksi haluavat asua, Nykissä, jossa miehen työ on vai Los Angelesissa, jossa vaimo luo uraa ja jossa hänen sukunsa asuu. Kumman työ on tärkeämpi, mitä ollaan sovittu ja mitä ei? Onko ohjaajamies tehnyt vaimostaan tähden vai vaimo ohjaajasta? ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” kirjoitti Leo Tolstoi Anna Kareninassa. Nicolelle ydinkysymys on se, onko hän näkyvä ja merkittävä ilman miestään.

Kun soppaan lisätään vielä pari paholaisen asianajajaa Ray Liotta ja Laura Dern, jotka käyvät heti juridista ja armotonta sotaa rahasta ja lapsen tapaamisoikeuksista alkaa jälki olla rumaa. Kaikki kura kaivetaan esiin. Isä ja äiti ajautuvat syvälle poteroihinsa vaikka eivät sitä oikeastaan halua.

Elokuva koostuu monesta loistavasta monologista ja isän ja ihanan pikkupojan touhuista ympäri Los Angelesia. Erityisen koskettava kohtaus tapahtuu Nicolen kodin pihalla, jonne hän on hälyttänyt Charlien auttamaan myöhään illalla sähköisen portin kiinni laittamisessa. Niinpä se sitten raskaasti ja hitaasti sukeutuukin jättäen molemmat eri puolille aitaa. Isä lähtee omaan asuntoonsa nukkuva poika sylissään. Henry on elokuvan viaton sydän, aito ja rakastettava lapsi.

Teatteriammattilainen Charlie joutuu rakentamaan melkoisen näytelmän sosiaalityöntekijän tullessa tarkastamaan onko hän kunnon isä. Kukkia huoneet täyteen, taulut seinälle ja eikun kokkaamaan. Kahden nuotin intervallilla nariseva puoliautistinen lähes katatoninen sosku on herkullinen kummajainen arvioimassa asiaa, josta ei mitään ymmärrä, ja joka ei näin avaudu kenellekään. Sinällään se ei haittaa koska molemmat vanhemmat ovat kunnon ihmisiä ja hyviä vanhempia pojalleen, mutta huoltajuusriidan Pandoran laatikko on avattu eikä sitä saa enää kiinni. Yksityinen asia arvioidaan viranomaisten toimesta.

Elokuva on puhelias monologivetoinen näyttelijöiden juhlaa. Driver ja Johansson ovat loistavia, he näyttelevät kasvoillaan arkisesti mutta tunteella. Viihde-, komedia-, draama- ja supersankarielokuvista tutut näyttelijät ovat Marriage Storyssa tavallisia. Kaikki katsovat tilannetta omasta vinkkelistään. Katarttinen ja raivoisa riita Nicolen ja Charlien välillä päättyy voimattomiin kyyneliin. Molemmat joutuvat antamaan periksi, he ovat vain ajautuneet erilleen, eikä tilaa olla oma itse oikein tunnu enää löytyvän toisen kanssa. Näin viha muuttuu ajan kanssa suruksi ja asiat alkavat löytää reittinsä.

Kummankaan vanhemmuus ei ole muuttunut miksikään. Tulee mieleen jo edesmenneen amerikkalaisen lapsipsykoanalyytikon Robert Fuhrmanin luento. Hän kertoi syövänsä usein aamiaista terapiakeskuksen lasten kanssa. (Hauska kuvitella iso ikämies pienessä tuolissa alle kouluikäisten joukkoon). Joku lapsista oli tokaissut toiselle lapselle että sinunpa vanhemmat ovat eronneet! Tähän toinen oli tyynesti vastannut etteivät he hänestä ole eronneet vaan toisistaan.

Charlie järjestää työnsä Losiin että voi olla enemmän pojan kanssa eikä tapaamisvuoroistakaan riidellä vaan yhdessä sopien toista arvostaen. Ollaan astuttu voittaja-häviäjä asetelmasta yhteiseen hyvään näissä olosuhteissa. Asianajajille kyse oli bisneksestä ja voittamisesta hinnalla millä hyvänsä.

Loppukohtauksessa Nicolen suku on lähdössä naamiaisiin ja Charlienkin tulee itsestään selvästi mukaan tosin lakana alla kummitukseksi pukeutuneena. Ehkä hän sellaiseksi itsensä aika-ajoin kokikin. Muut esittävät Beatlesin jäseniä. Hyvä metafora sille että joskus vaan asiat päättyvät, mutta ystävyys voi säilyä niin kuin Beatlesin jäsenten välillä taisi tapahtua, vaikka yhtyeen hajoamiseen liittyi varmaan monta riitaisaakin hetkeä.

Ohjaaja Noach Baumbach on itsekin avioerolapsi. Samaa teemaa hän käsiteli niin ikään hienossa elokuvassa The Squid and The Whale (2005).

Timantit ovat ikuisia mutta ei se riitä

Timantit ovat ikuisia mutta ei se riitä

Huonosta elokuvasta on vaikeampi kirjoittaa kuin hyvästä, vaikka huono ja hyvä ovat kovasti karkeita ja subjektiivisia määreitä. JP. Siilin ohjaama Cheek-elokuva Veljeni vartija (2019) herättää lähinnä ärtymystä: umpileuhka jätkä (Antti Holma kaksoisroolissaan Jere ja Jare Tiihosena) puhelee kameralle ihan omiaan ja angstaa menestymisen paineissa ja ahdistuksensa kanssa tukka öljyssä ökyveneen ruorissa ja ultrauuden urheiluauton ratissa. Mutta tokihan tässä yritetään kertoa pintakiillon takaisia asioita: miksi minulla on paha olla vaikka kaikki on hyvin?

Kaksoisuus on tärkeässä osassa. Jeren lapsena koettu velipojan sairaus uhkaa veljesten yhteyttä ja kun Jare (Cheek) sitten päättää lähteä lukioon on kasvaminen suuren haasteen edessä. Pitäisi kasvaa irti lapsuuden kodista mutta myös veljestä. Tappelijakukot pätkivät kiusaajiaan turpiin, tai muuten vaan, ja aina ensin – kuten isä (Kai Lehtinen) suuressa viisaudessaan on neuvonut ja istuttanut muutenkin poikiinsa että ”muut tekee mitä osaa, Tiihoset tekee mitä haluaa”. Jaren kaksoisveli Jere alkaa ajautua asosiaaliseen maailmaan. Jare, siis tämä Cheek, luo uraa räppärinä ja menestyy kuten tiedetään aina Olympiastadiontasolle saakka. Timantit ovat ikuisia mutta sekään ei riitä. 

Veljesten taustalla piilottelee möykky, poikien mielen syvyyksissä sykyttävä ahdistus, jolle ei muuta nimeä ole, ja jota molemmat ovat juosseet pakoon omalla laillaan; pakkomenestymällä, uhoamalla ja tappelemalla, olemalla kovia jätkiä. Ja tietysti olemalla myös ahkeria ja periksiantamattomia.

Jere luopuu uhoilusta kun säikähtää tappaneensa hakkaamansa miehen. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja hän alkaa oikeisiin töihin ja perheenisäksi. Cheek elää räppitähden märkää unta, mutta menettäessään suuren rakkautensa päättää lopulta ”tappaa” Cheekin, siis luopua urasta. Erittäin fiksu liike henkilökohtaisen jaksamisen kannalta ja ennen kaikkea uran suhteen: kannattaa lopettaa huipulla.

Kun Cheek alkaa opettaa veljensä pikku poikaa Tiihosten väkivallan ja uhon tielle astuu Jere esiin ja ilmoittaa ettei tämä enää käy: väkivallan kierteen on loputtava. Jere pitää pitkän monologin kuinka isän isä hakkasi mummoa ja kuinka isä pani sille topin, väkivallalla tietysti. 

Cheek kärsii vakavista paniikkikokemuksista. Se tarkoittaa pohjatonta ahdistuksen, pelon ja tuhon kokemusta, jonka hallitseminen ymmärtämisestä puhumattakaan on vaikeaa. Möykky löytää tiensä vaikka kuinka juoksisi karkuun. Bipolaarinen mielialahäiriö nähdään psykiatrian parissa perimän aiheuttamana biologisena aivojen sairautena, jota hoidetaan lääkkeillä. Tämä ei kuitenkaan paranna sairautta vaan auttaa tulemaan oireiden kanssa paremmin toimeen.

Psykoanalyyttinen terapia pyrkii ymmärtämään häiriöiden ja ongelmien taustalla olevia psyykkisen kokemusten osuutta. Oireella on mieli. Voisiko kaksisuuntaisen kokemuksen, tämä Eino Leinonkin mainitseman Jumalten keinun, jota Cheekin kappaleessaan siteeraa, ymmärtää myös vakavana masennuksena, jota yritetään paeta raatamisella, ideointimyrskyissä ratsastamisella ja mahtavuusmielikuviin tarrautumalla kunnes arvottomuuden tunne jysähtää taas rintaan. Kokijalleen se ei ole Jumalten keinu vaan helvetti.

On hieman vaikea uskoa että ylisukupolvinen väkivalta siirtyisi noin vain poikien kannettavaksi ilman omaa kokemusta väkivallasta. Olen nähnyt omassa työssäni – ja muutenkin – että vakavasta itsetunnon vajauksesta kärsivät ihmiset, yleensä miehet, ovat hanakoita lyömään toisia myös siksi että ovat itse tulleet kaltoin kohdelluksi. He elävät koko ajan nöyryytetyksi tulemisen pelossa ja pienikin uhka – todellinen tai kuviteltu – saattaa laukaista väkivaltaisen purkauksen. Joskus he provosoivat itsensä siihen jo valmiiksi. Arvottomuuden ja pienuuden kokemus on kerta kaikkiaan liikaa.

Musiikin suhteen ollaan makuasioiden ja kulttuurikokemusten äärellä. Jokainen uusi sukupolvi luo nahkansa myös musiikillaan. Nykyisin se tapahtuu suurelta osin rapilla. Tällaiselle seitkytlukuiselle hippihevarille se kuulostaa aika kapealta, mutta niin taisi Olavi Virta -porukalle Black Sabbathkin kuulostaa. Sanojen etsiminen kokemuksille kirjallisuudessa ja lauluissa on aina tärkeää, tässä elokuvassa kömpelö, mutta hyvin aito möykky-ilmaus kertoo että kyse on sisäisestä asiasta. 

Veljeni vartija on sukulaiselokuva bisnessaarnaaja Jari Sarasvuosta kertovalle Tuukka Temosen 2018 ohjaamalle Valmentaja -leffalle. Siinäkin päähenkilö yrittää päästä lapsuuden traumansa ja ahdistuksensa niskan päälle rahalla, vallalla ja menestymisellä liikemaailmassa. Ja puhumalla. Kovasti sielua skannaava elokuva sekin yrittää olla mutta kolisee sitä itseään jos ei Tatu Sinisalon esittämää Jussi Parviaisen hahmoa lasketa. Aivan hulvaton ja koskettava tulkinta toisen uhopetterin mielestä ja maailmankuvasta. Tokihan on tärkeää muistaa että elokuvien miehet ovat myös älykkäitä ja lahjakkaita asiassaan. Temosen ohjaama Teit meistä kauniin (2016) Apulanta -yhtyeen synnystä onnistui mielestäni kohtuullisen hyvin ja on tarinankuljetukseltaan ja psykologiselta uskottavuudeltaan ihan toisessa sarjassa kuin nämä elokuvat. Siinä teiniepävarmuus ja -uho jalostuvat aikuisen toimeliaisuudeksi, vaikka ainahan rockmuusikko pikkuisen Elvis on koko ikänsä.

Kaikissa kolmessa elokuvassa ollaan saman kysymyksen äärellä: ei pelkästään uran ja ammatin vaan myös oman identiteetin ja itsetunnon rakentamisen maailmassa. Sanojen käytöllä on kasvamisessa suuri merkitys; niillä voidaan lisätä kosketusta ja itseymmärrystä ja olla vuoropuhelussa toisten kanssa, mutta myös peittää.

Runoilija inventoi – löytyi lapsuus

Runoilija inventoi – löytyi lapsuus

näin kirjoittaa Lauri Hirvonen 10.9.2019 Kalevassa:

Musiikkiterapeutti, kirjailija Jukka Tervo kokosi runoteoksensa yksiin kansiin. Syntyi 500 sivua ja esipuhe. Rockmusiikin löytyminen teini-iässä auttoi ”maalaishipin” säröjen yli. Nimi on konstailemattomasti Runot 1995–2017. Samalla se kertoo tarkasti, mitä kirja sisältää, ainakin muodon puolesta. Kuuden runokokoelman koonti yksiin kansiin ei ollut Jukka Tervolle vain runojen inventointia, vaan samalla vähän elämänkin. Runoja on yli 20 vuoden ajalta.
– Ei tietysti eri mies, mutta kovasti toisenlainen.
Elämänoppia ovat tuoneet niin vuosikymmeniä kestänyt työ musiikkiterapeuttina kuin omien lasten kasvu aikuiseksi.

(lisää…)

Joitakin muistoja Leo Gauriloffista

Joitakin muistoja Leo Gauriloffista

Tätä kirjoitan haikeissa tunnelmissa. Saamen Uutisista otettiin yhteyttä ja kyseltiin olisiko minulla valokuvaa Leo Gauriloffista, kolttasaamelaisesta muusikosta. Löytyi toki muutama, mutta monen vuosikymmenen takaa. En uskaltanut kysyä miksi he sitä kuvaa kyselevät. Tiesin kysymättä.  Seuraavan päivän lähetys kertoi että muusikkotoverini ja sielunveljeni Leo Gauriloff oli juuri menehtynyt syöpään Tukholmassa. Hän olisi täyttänyt 6.10.2019 63 vuotta.

(lisää…)

Miten tässä näin kävi – ajatuksia Paolo Sorrentinon elokuvista

Miten tässä näin kävi – ajatuksia Paolo Sorrentinon elokuvista

Blogien kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei niitä tarvitse kirjoittaa jos ei halua, jos ei tunnun siltä. Ei ole tuntunut pitkään aikaan. Ei ehkä ole ollut mitään sanottavaa tai elämä on ollut toisaalla, todellisuudessa ehkä, ehkä marras-joulukuun pimeys on imenyt mehut eikä energiaa ja luovuutta ole muuhun kuin NBA:n korisotteluiden katsomiseen telkkarista työpäivän jälkeen tai Netflixin kahlaamiseen. Ehkä kirjoittamisesta on kadonnut mieli kuten ehkä vähän verhotusti kuittailin Stiiknafuulian kolumnissani (Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ).

(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä