Lasinen tyttö laulaa – psykoterapian ydinkysymysten äärellä
Keskustelu Sote- uudistuksesta ja varsinkin psykoterapioiden tulevaisuudesta käy kuumana – aiheesta. On suuri vaara että rahoitusvastuun siirtyessä maakunnille Kelan turvaamat palvelut ja tuki romahtavat varsinkin kuntoutuspykoterapian suhteen eivätkä terapiaan hakeutuvat ja tarvitsevat ihmiset saa riittävää tukea. Kuntoutuspsykoterapia on ollut yksi harvoista asioista jotka mielenterveyden hoidon kriisissä on toiminut. Ehjää ei kannata korjata.
” Jos KELAn kuntoutuspsykoterapiajärjestelmä puretaan ja psykoterapian rahoitus ja järjestämisvastuu siirretään sote-alueille, on todennäköistä, että raha siirtyy hyvinvointialueen vapaasti käytettäväksi. Merkittävä uhka on – kuten historia on osoittanut – ettei raha kohdistu mielenterveysongelmien hoitoon, vaan se käytetään aivan muihin tarkoituksiin. Vain kuntoutuspsykoterapian säilyttäminen KELAn vastuulla takaa lain turvaaman psykoterapian.”
Oheinen kirjoitus ei suoraan liity kuntoutuspsykoterapiaan, se on suunnattu yli 16-vuotiaille, mutta psykoterapiaan kuitenkin ja sen merkittävyyteen ongelmissa kamppailevien ihmisten elämässä. Se on julkaistu alunperin teoksessani Kevät räjähti käsiin – kirjoituksia nuoruudesta (2011). Kirja tulee uudelleen julkaisuun tänä talvena.
LASINEN TYTTÖ LAULAA
Tyttö on lasia, ei katsekontaktia, käsi kuin tyhjä lapanen… pudottelee piponsa kolmesti ennen kuin saa sen hattuhyllylle, jää katsomaan ikkunasta… tanssaa, nostelee jalkoja kuin pissat housussa. Voi hyvä jumala, onko se menossa psykoosiin vai tulossa vai onko sillä niin kovat lääkkeet päällä? Silmät lupsahtavat kiinni, kädet täräjää, ranteissa viiltelyn arpia.
– Seiskalla oon. Oppilaita on 22, aika paljon tyttöjä, oisko 14? En harrasta mitään mutta ajattelin alkaa laskettelemaan ja kuntosalilla käymään… Kotona on isä ja pikkuveli. Äiti kuoli… on siitä aikaa… auto-onnettomuudessa.
Sen suuta kuivaa, silmät pyörii jotenkin, räpsytyttää. En oikein tiedä. Jaksaako tähän alkaa tosissaan? Pahaa tekee katsoakin. Jos en ala, kuka alkaa? Ja alkaako tyttö ketään? Jos en ole tosissani ei varmasti ala. Jos olen, saattaa alkaa. Hiukset silmillä, milloin lie pesty viimeksi. Vaatteet on ihan tiptop puhtaat, kuin kaupan hyllyltä. Hymyilee tuskaisesti, naamion takaa, epäaitoa, epätoivoa, tyhjää… Jos teen tutkimusvaiheen on pakko alkaa itse, en voi, tai halua siirtää toiselle, eikä ketään toista ole vapaanakaan.
– Milloin se tapahtui?
– On siitä aikaa jotain kaksi tai neljä vuotta.
– Olet ollut sairaalassa? Kuinka kauan?
– Puoli vuotta.
– Millasta aikaa se oli.
– Ihan mukava. Monet yritti karata.
– Siellä oli ovet kiinni?
– Joo.
– Minä en karannu, en ois tahtonu sieltä pois. Sulla on ihana taulu.
– Mikäs se on?
– Se on se joku Sampojuttu.
– Ketä siinä näkkyy?
– No Väinämöinen siinä tappelee jonkun akan kanssa.
Hyräilee jotain kappaletta, mikä se on. Da daa daa.., hetkinen, se pelasta, pelasta, pelasta minut. Rakkauden haudalla. Niin onkin. Hyvä biisi. Miksi se sitä laulaa?
– Sulle on tapahtunut aika paljon?
Nyt katsoo eka kertaa silmiin, katse viipyy puolitoista sekuntia, surutyttö sekaisin, niin sekaisin.
– Ai niin, isällä on uusi tyttöystävä, ei se meillä asu, se sanoo, vaikka ainahan se meillä on, yötäkin
– Millainen se on?
– Ihan kiva.
Haluaako se että se pelastetaan, vai laulaako se omaa kuolemaa, vai äidin? Laulaako se minulle vai ei kenellekään, vai itselle, vai äidille? Vai jännittää ja laulaminen rauhoittaa?
Vaikuttaa 9-10 -vuotiaalta vaikka on 12. Tyttöpoika, poikatyttö, nuoruuden ensiväreet eivät näy missään, kuin jotain siltä väliltä, ei kumpikaan, ei kukaan… Jähmeä, tahmea. Isä ei ymmärrä tytön tilannetta, tai ymmärtää ehkä mutta ei kestä ajatella sitä. Tässä on kauhee homma edessä. Alkaako isä, jaksaako, heittääkö pyyhkeen kehään heti, ensimmäisen ristiriidan jälkeen soittaa että jos ei tyttö halua käydä niin ei tarvitse..? Jos ei ala, en ala minäkään. Kuka tapaisi isää? Päästääkö koulu sen terapiaa kolmesti viikossa? Päästää, ei kai niillä ole muuta vaihtoehtoa, eihän tämä pysy vielä edes 15 minuuttia paikallaan. Vaikka voihan se olla että Lestijoen sijainti ja vuoden 1956 keskimääräinen sademäärä ovat tärkeämpää kuin se missä itse on, jos on missään… Sairaalakoulu olisi tietysti toinen vaihtoehto ja ehkä osastohoito ja kävisi sitten sieltä. Alussa ainakin.
Näin yöllä unta että enkeli silitti mun vatsaa. Tuntui hyvältä. Kait se tarkoitti ainakin että ihmeitä en osaa tehdä, vaikka tahtoisinkin… ja että pelottaa tämän tytön kanssa aloittaa, ja että kuka se minua sitten lohduttaa, hoitaa ja tukee jos en jaksa, ja mitä tästä syntyy, minun vatsasta, tytön vatsasta…?
– Näin unta että äiti tuli meille seinän läpi ja tahtoi ottaa minut ja veljen mukaan, mentiin vessaan piiloon, se ampu oven läpi ja me huudettiin isää apuun, mutta se oli ylitöissä…
– Melkein kuin elokuva josta ei pääse pois. Puhuitko siitä kenenkään kanssa?
– En.
– Et edes isän.
– En enää muistanut ja se meni ohi.
– Pelkokin?
– No ei se. Se tulee ja menee, mutta unohtuu jos tekee jotain.
– Mitä teit?
– Menin suihkuun.
– Olitko kauan?
– Olin.
– Kuinka kauan?
– Tunti 20 minuuttia.
– Hyvin osasit sen ajan laskea.
– Joo. Tai oli mulla kello.
– Semmonen vesitiivis?
– Ei ku herätyskello.
– Miten sille kävi?
– Isä osti uuden.
Ihan järkipuhetta, ei ole psykoosissa, ehkä lääkkeitä, ehkä vaan niin jännittynyt… Alkoi käymään, tuli kahdella bussilla. Osasi aikataulut ja rahat vaikka ajattelin että ei osaa. Alussa pelattiin ja piirrettiin, sitten puhuttiin hieman ja paljon oltiin hiljaa. Piirsi kuolleen puun joka oli ei missään ja talon ilman ikkunoita ja ovia. Sovittiin osastolta lähettäneen lääkärin kanssa että ajetaan lääkkeet alas. Puoli vuotta siihen meni. Diagnoosiksi laittoi jotain ympäripyöreää, sanoi ettei se sitä paranna, eikä lääkkeetkään. Jotain piti tehdä ensiavuksi, ei ole resursseja muuhun.
Tyttö kirkastui, puhuu selkeästi, vähän pikkuvanhasti, vakavana, mutta läsnä. Koulussa alkaa jo mennä paremmin. Sai tukiopetusta pienryhmässä. Ensin oli ihan sekaisin, syrjässä, kulki pitkin seiniä, pelkäsi.
Terapian lomatauot on vaikeita. Hiljenee, vaikeroi, näkee painajaisia, ei osaa olla minulle vihainen. Masentui, viilteli itseään, ei osannut sanoa miksi. Kun autoni oli huollossa säikähti että en ole paikalla, kun tuttu auto oli pihalta kadonnut. Sai hengenahdistuskohtauksen ja ihottumaa. Kerran oli ovi mennyt kiinni eikä tyttö päässyt sisään. Itki portaissa kauhuitkua kun menin etsimään.
Isä oli alussa ymmällä, miksi niin useasti, miksi ei saa tietää mitä siellä puhutaan. Käy kerran kuussa kollegalla ja ymmärsi sitten hitaasti kuinka sairas tyttö oli ollutkaan ja kuinka tärkeää on että saa olla minun kanssa ihan rauhassa. Kiitollinen kun saatiin lääkkeet pois. Halusi syyllisyyksissään alkaa kuljettamaan tyttöä, mutta onneksi ymmärsi että kulkekoon vaan kun kerta osaa ja tämä on sillä lailla enemmän tytön oma juttu.
Puolitoista vuotta olivat kovia aikoja kun näytti että hullummaksi vaan muuttuu, kaikki temppunsa näytti minulle, testasi kuinka paljon siedän ja heitänkö ulos. Nyt tilanne on toinen: on kiva mennä kouluun, on jo yksi kaveri, discoonkin uskalsi mennä. Alkaa haaveksia poikakaverista, mutta siihen on matkaa… Alkoi puhua kotiasioita, pikkuveljestään, opettajistaan ja varoen muistella äitiä silloin kun tämä oli terve ja sitten…. Painajaisia painajaisten perään. Aina ei osaa erottaa oliko ne unta. Piirsi silmättömiä suurikitaisia hirviöitä, verisiä aseita ja mustia aukkoja, ja katsoi tarkkaan kuinka suhtaudun, pidänkö ihan hulluna. Kun puhuttiin niin alkoi ajatella ja huomata kuinka pelko yksinjäämisestä oli aina niin lähellä, ja paljon muutakin tietysti. Vihainen ei saanut olla, taivas putoaa jos suuttuu. Puihin alkoi tulla ajan oloon juuret ja pihaa ympärille, taloihin ikkunat ja ikkunoihin verhot ja savu nousi piipusta; joku siellä asuu.
Oli paljon ajanjaksoja joita ei muistanut lainkaan, sitten alkoi kuroa niihin tapahtumia ja ihmisiä, mukaviakin hetkiä ja muistoja. Toi valokuvia, katsottiin ja itkettiin. Kyyneleet vaan lähti valumaan, annoin valua. Aloin ymmärtää kuinka äiti oli välillä kadonnut viinahuuruihin, kapakoihin ja vieraisiin miehiin, vei tytön isältä salaa mummolle joka oli arvaamaton ja ankara skitsofreenikko. Näistä ei vielä puhuttu, ne vaan oli ilmassa, sanoiksi tulossa kivun ja kauhun kautta.
Toisen vuoden kesälomalla puhelin soi. Oli joutunut sairaalaan, hakkasi päätä seinään, puhui sekavia, ihottumaa, ei syönyt. Isä sanoi rahoituksen päättyvän, Kela ei korvaa enää kolmatta vuotta*. Kävin katsomassa tyttöä. Tämä istui sängyllä ja vapisi kuin kuumeessa, tunsi kyllä, mutta uikutti. Sanoin että kaikki järjestyy, käyn huomenna uudestaan ja sitten kun lomani päättyy jatketaan entiseen malliin. Aikuiset järjestää, pidä huoli itsestäsi.
Sietivät sen ahdistuksen. Tyttö pissasi housuunsa, söi lattialla, päivät pitkät sängyssä. Eivät antaneet lääkkeitä, hoitaja oli vieressä niin paljon kuin ehti… Kiitos. Menin kotiin ja itkin. Olin niin vihainen, en nukkunut silmän täyttä viikkoon. Soitin kaikki mahdolliset paikat. Rahoitus pitää hoitaa muuten kuin Kelasta. Uudet määräykset yhtäkkiä. Keskellä lomia, sairaalasta jossa ei ole rahoja, ei ihmisiä töissä, kaavakkeita, vieraita ihmisiä, lausuntoja. Miksi vaivautua, miksi en mene kurssikaverin konsulttifirmaan laatimaan testejä työn soveltuvuudesta tekijälle ja tekijän työlle tai piirtämään henkilöstön hurmahenkiseen koulutustilaisuuteen jääkiekkovalmentajan taululle tsemppikuvioita ylitöihin. Kahdeksasta neljään homma. Kotona oma elämä. Jos olisin tiennyt tämän tulevan en olisi alkanut tyttöä.
– Mitäs kuuluu?
– Kait aika huonoa, voidaanko me jatkaa?
– Kyllä me jatketaan.
– Mutta kun ei oo rahotusta. Kuka tän maksaa?
– Joku maksaa, me vaan jatketaan. Selvitellään…
– Isällä ei oo rahaa tähän. Et sä voi ilmaseksi tehdä.
– Jatketaan vaan rauhassa… Mitäs oot touhunnu?
Rahoitus saatiin lopulta sairaalan kautta. Korvamerkitty psykoterapian määräraha meni oikeaan kohteeseen eikä kanoottiretkeen Kilpisjärvelle tai toimiston uuteen sohvaan.
– Näin unta että siinä oli seitsemän jotain.
– Mitäs se sitten vois olla?
– Sun pitää kysyä ”mitä siitä tulee mieleen?”
– Ai jaa. Onko se niin tarkkaa?
– On se. Tai eikä oo. Joskus sä kysyt että mitä kuuluu ja mä sanon että ei mitään ihmeempää. Sitten sä kysyt että mitä tavallista.
– Onko näin? Voi olla. Niin, halusitko sanoa siitä unesta jotain?
– Joo, se voisi merkitä että on seitsemän kuukautta kun jouduin sairaalaan uudestaan. Mutta myös sitä että olen kaksi kertaa seitsemän vuotta ja että pikkuveli on nyt 7.
– Raamatussa puhutaan seitsemästä laihasta ja seitsemästä lihavasta vuodesta.
– Joo, oiskohan nyt tulossa lihavampaa. Ainakin mä painan enemmän kuin ennen.
– Paljonko painat?
– 51 kiloo.
– Sehän taitaa olla about sun pituuksilla ihan OK?
– Nii on. Mutta jotain siinä unessa oli hankalaakin.
– Jos uni kertois jotain sellaista niin mitä se voi olla?
– Seitsemän viikkoo hiihtolomaan?
– Mitäs siitä.
– Mua ne pelottaa.
– Mikä niissä?
– …en tiijä.
– Voisko se kiukuttaa, meille tulee seitsemän päivän tauko?
– Enpä tiijä.
– Muistatko kun kerran tavattiin sattumalta hiihtolomalla hiihtohissin jonossa.
– En muista.
– Sillon eka vuonna. Näit kyllä minut.
– Niin näinkin, mutta sulla oli perhe mukana.
– Ketä näit?
– En ole varma mutta joku kait niistä oli sun tyttö, ehkä se punapipoinen.
– Miltä se mahdollisuus tuntui?
– Ei miltään.
– Eikö? Olit sen loman jälkeen viikon pois terapiasta.
– Olin vai?
– Jep. Et puhunu siitä mitään silloin, että nähtiin. Oisko se voinu sua suututtaa, loukata että minulla vois olla perhe ja lapsia.
…en tiijä, voi olla. Lopetetaanko jo? Ai nii, ajattelin myös seitsemää pientä kääpiötä, sitä äiti luki minulle ihan pienenä.
– Mitäs siitä sadusta muistat?
– Eikös siinä ole se karmee akka kun tappaa, tai yrittää ainakin myrkyttää sitä, mikä se oli… Lumikkia? Joo, ja se prinssi…
Näin se työ etenee, syntyy mukavia ja ikäviä kokemuksia joita jaetaan ja sitten niille tulee värejä, muotoja ja sanoja, joita voi käyttää näkymättömän kuvaamiseen, tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Ihailee minua välillä, suorastaan rakastaa, mutta myös pelkää ja vihaa. Puhutaan niistä. Pala palata löydetään ahdistusta ja kiukkua, pettymystä ja surua, uuden löytämisen iloa, yhteistä, salaista, välillä mennään kaksi askelta eteen ja yksi taakse, epätoivoa, voimattomuutta, välillä levätään suvannossa ja taas heitetään kehitysryöpsähdysten kärrynpyöriä. Löydetään mielikuvia ja löydetään muistoja, todellisista tapahtumista ja kuvitelluista. Nuoruuden oma virta vie kun päästään rannalle asti. Sinne on joskus niin pitkä matka. Aina ei päästä.
Vielä ei ollut aika surra äitiä, äidin alkoholismia ja mielisairautta ja sitä että auto-onnettomuus saattoi olla itsemurha riidan jälkeen kun isä sanoi ettei enää jaksa. Halusi eron ja lapset. Ja arvaamatonta sairasta mummoa, kateutta pikkuveljeä kohtaan ja isän ikävää kun uusi naisystävä tuli isän elämään ja oma kaipuu tämän lähelle, korjaamaan läheisyyden mustaa aukkoa ja turvattomuutta. Ehkä oli näin ja tai tosin ja paljon muita asioita joita ei voi kertoa, eikä ehkä koskaan saada selville. Nuoruusikäisen tytön kehitys avautui, löytyi sen hämmennys, ilo ja ylpeys. Mutta paljon jaettiin kauhua, pelättiin yksinjäämistä, erilaisuutta, kärsittiin, mutta yksin ei jääty eikä jätetty ja naurettiinkin aika paljon. Aina ymmärrettiin jotain enemmän. Työ jatkui kunnes tuli valmiiksi.
- Tämä liittyy tässä vuoden 2003 tapahtumiin jolloin nuorten terapian rahoitus yllättäin keskeytyi ja monen nuoren psykoterapeuttinen hoito vaarantui. Asia korjautui pitkän kriisin jälkeen ja nyt kuntoutuspsykoterapia on lakisääteinen, ei harkinnanvarainen lisäbudjettiin kuuluva asia kuten silloin oli.
