Valtaosa vuoropuhelustamme tapahtuu ei- ja esisanallisilla tasoilla. Muusikot ovat tietysti erityisen herkkiä äänille – se on varmaankin syy eikä seuraus – mutta se on totta laajemminkin; äänen väri ja sen muut elementit kertovat enemmän kuin sanat. Puhelimessa on helpompi valehdella kuin kasvokkain, mutta tutusta ihmisestä kyllä kuulee milloin hän laskee palturia puhelimessakin.
Musiikkiterapian näkökulmasta musiikin tehtävä on ainakin kaksinainen; se koskettaa ja nostaa tunteitamme esiin ja houkuttelee vuorovaikutukseen. Mutta musiikki myös kätkee. Voisiko itse tuunatusta vuoden -95 Nissanista kumuava voimasanoilla höystetty tekno-hip-hopjyske kertoa ajajan kiihkeästä pariutumisen tarpeesta (autoeroottinen auto!) vai siitä pelosta ja epävarmuudesta jota jokainen nuori kokee astuessaan kehityksessään uutta ja tuntematonta kohti? Kummastakin. Kun Tuntemattoman sotilaan joukkue hyökkää suoaukean yli hurjasti huutaen eivät he sillä vihollista säikäytä vaan huutavat oman pelkonsa ja epävarmuutensa yhteiseksi juoksuksi kohti vihollisen luotien laulua.
Arkaaista mielemme äänikuvastoa ovat tuuli, veden äänet ja tulen rätinä. Ovatko ne vuosituhantista geneettistä muistia vai lapsuutemme merkittävien kokemusten tiedostamatonta läsnäoloa? Vastasyntyneen näkökyky on ensimmäisten viikkojen aikana rajallinen, sen sijaan kuuloaisti toimii jo raskausajan 20. – 30. viikolta saakka. Vauvan tunnistaa äidin äänen ennen tämän kasvoja. Voiko hyvin usein kuvattu musiikin herättämä kokemus, että ikään kuin leijuisimme avaruudessa, ajattomuudessa ja miltei ruumiittomassa tilassa, liittyä pienen vauvan – tai jopa sikiön – sensomotorisiin hallusinaatioihin, jolloin ruumisminän kokemus ei ole kiinteä eikä myöskään erillisyyden kokemusta äidistä ole vielä syntynyt. Varhaisin minä on ruumiin minä, kirjoitti Freud teoksessaan The ego and The id (1923a). Avaruudessa meistä kovin harva on käynyt, kohdussa kaikki.
Voisiko tähän liittyä myös yleinen mieltymys rauhoittua veden ääreen, sen äärettömyyteen ja ääniin? Mielikuvitusta kiihottavan uskomuksen mukaan painaessamme simpukan korvaamme vasten kuulemme meren ääniä, ikään kuin simpukka voisi kantaa mukanaan syntymäkehtonsa ikiaikaista kohinaa. Todellisuudessa kuulemme oman veremme kohinan, joka simpukan koveran muodon kautta vahvistuu ja heijastuu kuultavaksemme.
Kuulo toimii koko ajan ja tauotta, zoomaa lähelle ja kauas, kykenee erottelemaan taajuuksia ja irrottamaan hälystäkin eri tasoja automaattisesti huomaamattamme, eikä sitä ei tarvitse kohdentaa kuten katsetta. Autistiset henkilöt juuttuvat joskus monotonisten äänimaailmojen ääreen kuten veden lorinaan tai tuulettimen surinaan. Niillä tuntuu olevan merkityksiä joita me muut emme tavoita. Onko heidän neurologinen yliherkkyytensä antanut mahdollisuuden kuulla ja palauttaa mieleen varhaisia ääniä, vai onko kyse neuroottisesta pakosta toistaa asioita niin että tuntemattoman ja epämääräisen uhka saadaan aisoihin, äänet pilttuuseen, niin sanoakseni? Absoluuttinen sävelkorva on säveltäjälle tai pianonvirittäjälle siunaus, mutta voi se piinakin olla jos epävireisyys häiritsee arkielämässä liikaa.
Kolmen viimeisen raskauskuukauden aikana sikiö kykenee aktiivisesti erottelemaan ääniä ja tekemään eroa musiikin, kielen ja muiden äänien välillä. Puheen havainnointi alkaa jo ennen syntymää. Vauva erottaa oman äidin äänen muista naisten äänistä ja myös äidinkielen muista kielistä jo neljän päivän ikäisenä. Sekä kuulo (auditiivinen) että värähtelyä kokeva tuntoaisti (taktinen) ovat sikiöaikana jo kehittyneet, mutta niiden osittainen eriytyminen tapahtuu vasta myöhemmin. Onko ilmaus ”saada kosketusta tunteisiin” perimää tästä kokemuksesta?
Emme koskaan ole täysin hiljaisuudessa. Itse asiassa emme aina kaipaa pois ”kaupungin melskeistä”- toki sitäkin – vaan yhteyttä itseemme, joka yleensä onnistuu paremmin jos olemme yksin ja mahdollisimman vapaa ulkoisista ärsykkeitä. Tällöin sisäinen pääsee kuuluviin ja kun kuulemme sen olennainen meissä pääsee esiin. Ei se aina mukavaa ole, usein päinvastoin. Luonnossa kuulemme loputtoman variaation puiden, pensaiden, tuulen ja lintujen äänistä. Kun menin kotiseudullani Kainuussa metsään ei voi enää puhua laulusta vaan metelistä, eivätkä linnut laulaneet minulle jälleen näkemisen ilosta vaan kyseessä on ankara kosinta ja reviirikamppailu.
Tajusin hiljaisuuden vasta matkustettuani vuosia sitten marraskuussa pimeydessä linja-autolla Oulusta Utsjoelle. Minusta tuntui kuin olisin istunut koko matkan pimeässä keinuvassa komerossa jonka ikkunasta välkkyy ainoastaan auton omat valot. Kun bussi jätti minut klo 01.00 keskelle Utsjoen kylään noin 4 asteen pakkasessa kuulin äänettömyyden. Ei kuulunut yhtään mitään. Luonto ja mekaniikka olivat vaiti; sähköjohdot eivät sirisseet, autojen ääniä ei kuulunut eikä porotkaan roukuneet keskellä yötä. Vastasatanut lumi sammutti pienimmänkin mahdollisen äänen. Se oli hyvä äänettömyys, kuin syli. Kokemus ei varmaankaan johtunut pelkästään hiljaisuudesta, vaan myös sisäisistä odotuksista. Olin menossa mukavan turvallisen ihmisen luo. Sama tilanne 35 asteen pakkasessa Raatteen tiellä vähissä vaatteissa vihollista odottavalle nälkiintyneelle neuvostosotilaalle tammikuussa 1940 olisi ollut toinen.
Yksi ääni ei ole mitään
eikä kaksi, mutta tauko niiden välillä
muuttaa ne musiikiksi.
Äänet tulevat jostain kaukaa tai läheltä,
niiden jokainen terälehti on fanfaari
mysteerille.
Tauon luomme itse, hiljaisuuden
josta emme halua tietää enempää.
Runokirjasta Kaksitoista sinistä kuuta, 2007
Hiljaisuus voi tarkoittaa sisäänpäin kääntymisen hyvän olon mahdollisuuden lisäksi merkitä myös kauhua siitä että olemme täysin yksin maailmassa. Kertooko musiikkiteknologian valtaisa kehitys juuri tästä pelosta, halusta hallita ääntä ja täyttää joka paikka sillä? Eräs elokuvaohjaaja kysyi minulta mitä musiikkia hän käyttäisi syöpään kuolevan potilaan tarinassa. Ehdotin ettei laittaisi mitään. Antti J. Jokisen loistavassa Puhdistus –elokuvassa (Puhdistuksen ahdistus, tyhjä ja täysi) soi Tuomas Kantelisen romanttinen postsibeliaaninen viulumatto; vaikka ymmärrän sen mahdollisesti pyrkivän tuomaan lohtua elokuvan kuvaamaan kauheuteen, oli se liian siirappista, kuin yritys viheltää kansanlaulua luotisateessa.
Erityisesti nuoruus pelkää hiljaisuutta. Siitä on vaikea saada voimaa oman epävarmuuden syövereissä eikä sillä saa luotua kunnon ikäpolvikuilua. Metallimörinä tekee hetkellisen mahtisonnin olon eikä kokemattomuus, pienuus ja alakulo pääse niskan päälle. Kuulin muutama vuosi sitten yhtyettä Seksihullut, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, ja harvoinpa kokee iloisempaa kurkkusuorana kiljumista kuin silloin. Soittotaito ei ollut homman ydin: punk on asenne (kts.On tärkeää vihata rakastaakseen – Kovasikajuttu asian ytimessä). Soittotaitoa voi treenata mutta ilmaisun ilo oli kyllä silkkaa luovuutta, eikä sitä ei voi opettaa. Mekastaminen on joskus hauskaa, sen kuunteleminen ei välttämättä sitä ole.
