Arto Virtasen arvio Yksitotinen piinanäytelmä (Parnasso 5/2012) Antti J. Jokisen elokuvasta Puhdistus herätti heti halun ottaa osaa keskusteluun. Hyvä kirjoitus siis. Virtanen kiinnittää huomionsa elokuvan yksitotisuuteen, väkivaltaan ja huumorin puutekin vaivaa. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä; liian pitkälle viety musta-valkoinen ajattelu (kaikki elokuvan miehet ovat Hansia lukuun ottamatta pahoja, ja varsinkin venäläiset) on äkkiä tyhjiin kaluttu Sampo, joka tuottaa yksinkertaistettua ”hyvä on meissä” ja ”paha heissä” materiaalia, demagogista neuvostovastapropagandaa. Ollaan, kuten Virtanen toteaa, ”oikean asian puolella”. Se on harvoin psykologisesti totta, eikä taiteellisesti kiinnostavaa, olkoonkin että diktatuurin julmuuden kuvaaminen on aina paikallaan.
Mistä sitten olen eri mieltä Virtasen kanssa? Suurin piirtein kaikesta muusta. Mielestäni Puhdistus on yksi tärkeimpiä ja parhaimpia kotimaisia elokuvia sitten Olli Saarelan Rukajärven tien (1999), Markku Pölösen Koirankynnen leikkaajan (2004) ja Zaida Bergrothin Hyvä poika -elokuvan (2011). Se milloin taideteos koskettaa tai ei kosketa meitä, on henkilökohtainen asia. Joskus kysymys on siitä että teos ei ole tyhjä tai ontto, kuten Virtanen tuntuu kokevan, vaan niin täysi, että meidän on pakko käyttää kaikkia psyykkisiä suojautumiskeinoja, jotta kykenemme katsomaan sitä. Sitähän väkivalta on. Sietämätöntä. On pakko torjua, koska ei kestä. Tämä on myös sisään kirjoitettu elokuvaan; siinä peseydytään vähän väliä, puhdistaudutaan. Silloin kun väkivalta pohjautuu todellisiin tapahtumiin, on sen torjuminen paljon vaikeampaa kuin actionelokuvien räiske ja mäiske. Tässä elokuvassa väkivalta on perustelua.
Vaikka Puhdistus tapahtuu neuvostoviron diktatuurissa, on sen ytimessä yksilöllinen kokemus, Aliidan kateus sisartaan kohtaan ja rakkaus tämän mieheen. Jos elokuvan miehet ovat ohuita tai kaavamaisia, sen naiset ovat kaikkea muuta; Liisi Tandefelt, Amanda Pilke ja ennen kaikkea Laura Birn ovat syviä, tosia ja loistavia. Laura Birnin nuori Aliida tulee syliin kuin panssarivaunu Taivaallisen Rauhan aukiolla; en ole missään nähnyt himon, mustasukkaisuuden, vihan, kateuden, pelon, inhon, sekoavan raivon ja ennen kaikkea kärsimyksen esillepanoa näin koskettavana. Tandefeltin muutama ele on juuri sama kuin nuoren Birnin; katsoja on täysin vakuuttunut, että kyseessä on sama ihminen.
Ymmärrän hyvin Virtasen ärtyneisyyden Tuomas Kantelisen sibeliaaniseen äänimaailmaan. On pienestä kiinni milloin kaunis ja yksinkertainen muuttuu tahmeudeksi, mukatunteeksi. Itse haluan ajatella musiikkia yritykseksi antaa toivoa ja armoa kaiken kauheuden keskellä. Virtanen kaipasi elokuvaan myös huumoria, ja tokihan sitä voi olla mukana millaisessa teurastuksessa vain. Se on yksi keino lievittää ahdistusta ja antaa taideteokseen rytmiä ja happea. Toisaalta vieraillessani viime kesänä Vilnan KGB museossa, ei sielläkään huumoria ollut. Ei yhtään.
