Kovasikajuttu (The Punk Syndrome, 2012) on Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama dokumentti mainiosta Pentti Kurikan Nimipäivät kehitysvammaisten punkbändistä. Elokuva tuo iloa ja viisautta kaikenikäisille. Itselleni aihe on kovin tuttu, koska aloitin musiikkiterapeutin urani juuri kehitysvammalaitoksessa 1975. Jos siellä asenne musiikkiin ei ollut aivan kristillinen, niin ainakin harras; kansanlaulut ja lastenmusiikki olivat kova sana, mutta tokihan iskelmääkin kuunneltiin ja laulettiin. Eikä niissä mitään vikaa ole, mutta vihan, kiukun ja kiihkon käsittelyssä ne saattavat jäädä vähän haaleiksi. Tapasin siellä montakin dokumentin arvoista kaveria, varsinkin yhden – josta nyt en voi tämän enempää kertoa – mutta ohjelmistomme kappaleiden nimet Tahkokangasboogie ja Röntgenkorvakuvablues kertovat jotain. Jos porukat eivät oppineet lauluja, ne tehtiin itse. Näin tekee Pentti Kurikan Nimipäivät – yhtyekin suurella sydämellä.
Dokumentista välittyy aitouden ja suoruuden maailma. Muistan hyvin kun tulin aamulla töihin ja tervehdin askareisiinsa marssivia vammaisia, mutta sain vastaukseksi märän rätin naamaan, pelkkää murahtelua ja ärinää. Huonoa aamua ei peitelty liialliseen kohteliaisuuteen. Elokuva näyttää kuinka raivo ja pettymykset huudetaan ja kiroillaan esiin, seksistä puhutaan suoraan, kuinka rakkaus, ystävyys ja ihmisarvo ovat tärkeitä kaikille, varsinkin heille. Stadin kundit antavat sanansäilän laulaa. Työntekijät ymmärtävät kuinka tärkeää on pahan mielen ulos tuulettaminen ilman sensuuria, ja että puheet ja teot ovat eri asioita. Jos joku huutaa haluavansa tappaa toisen, ei se tarkoita että tapetaan oikeasti. Mitä enemmän koemme tositunteita sitä eheämpiä olemme.
Kateus ja vahingonilokin ovat tuttuja läpielettäviä asioita, mutta myötätunnon kykyäkin saattaa karskista rokkarista löytyä. Kotona asuvan rumpalin vanhempien pinna ja kuulo ovat kovilla. Musiikki sitoo kiukun ja levottomuuden loistavaksi yhteistyöksi ja identiteetti muusikkona nostaa itsetuntoa ja antaa arvostusta. Bändin kohellus lavalla ei poikkea paljoa ns. tavallisten rockkukkojen touhuista. Kaiken takana on ohjaajien lämmin ja luja läsnäolo ja soittajien kunnioitus. Rockhommat tehdään, mutta jalkahoitoonkin mennään kun niin on sovittu. Yhtyeen svengaavan yhteen soiton takana on paljon työtä jota kamera ei kerro.
Onkin oma kysymyksensä kuinka moni kehitysvammainen saa asua noin mukavissa oloissa ja tehdä mielekästä työtä tai harrastaa haluamaansa asiaa. Jos mennään varsinaisen musiikkiterapian puolelle, Kela ei korvaa terapiaa, joka ei liity opiskelun tai työkyvyn tukemiseen. Juuri siksi on niin tärkeää että hoito/kuntoutusyksiköt/asuntolat löytävät omasta henkilökunnasta ihmisiä jotka osaavat ja haluavat tehdä musiikkia vammaisten kanssa. Ikävä kyllä taloudellinen todellisuus ei anna siihen läheskään tarpeeksi mahdollisuuksia.
Tiedän monta tapausta jossa esimerkiksi autistisen henkilön musiikkiterapia on lopetettu koska edellä mainitut ehdot eivät täyty, vaikka on selvästi nähty että juuri musiikki on hänelle ainoa mahdollisuus olla vuoropuhelussa toisen ihmisen kanssa ja jakaa sisintään. Joskus terapia toteutuu mutta aivan liian harvoin. On ollut työn ja tuskan takana yrittää perustella ettei esimerkiksi vain kerran viikossa tapahtuva terapiassa ole mitään järkeä. Juuri kun kontakti on saatu syntymään seuraava tunti on viikon päästä! Ikuisuus! Kirjassani Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä (2003) on kuvauksia myös kehitysvammaisten musiikkiterapiasta.
Pentti Kurikka on hieno mies joka pohtii myös vammaisuuden asioita koskettavasti. Liikutus ja kiitollisuus ovat ensimmäisenä mielessä kun yhtye menee tervehtimään vauvan saanutta työntekijää sairaalaan. Onko lapsi terve? hän kysyy heti. Katsoja ymmärtää kyllä miksi. Loistokavereita nämä ohjaajat ja pelimannit.
Trackbackit/Pingbackit