Tässä muuttomyllyssä jostain laatikosta käsiin osui Kalevassa joskus 1980-luvulla (ehkä 1983-4, joku muistaa) julkaistu psykoanalyytkko Tor-Björn Hägglundin (1928-2004) luennosta toimittaja Vuokko Rädyn ammattitaidolla koostettu kirjoitus . Yhä edelleen ajankohtainen – monellakin tapaa.
Masentunut lapsi hyökkää ja häiritsee
Epäsiistin, valehtelevan ja varastelevan koululaisen kuoren alta saattaa löytyä masentunut, varhaisen lapsuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa pettynyt lapsi, joka epätoivoisesti hakee opettajastaan hyväksyvää, ymmärtäväistä ja huolta pitävää äitiä, riippumatta siitä onko opettaja mies vai nainen.
Nenälle hyppivä ärsyttäjä, härnäävä kiusankappale taas voi etsiä opettajastaan isää, joka vähän katsoisi missä ”meidän poika” menee. Pahoja koululaisia ei itse asiassa ole olemassakaan. On van erilaisia lapsia. Niitä, jotka ovat varhaisvuosinaan eläneet turvallisessa äitiydessä ja niitä, jotka ovat jääneet sitä vaille ja jotka vielä uskovat, että turvallinen isä tai äiti voi löytyä opettajainhuoneesta, kun vaan jaksaa tarpeeksi kauan ovella potkia ja kiroilla.
Kun psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund puhui perjantaina Oulussa opettajille ja kasvatustieteen tutkijoille kasvatuksen mahdollisuuksista psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa, satapäinen kuulijakunta istui hiiren hiljaa. Lapsi peilaa aina opettajaansa niitä kokemuksia, joita hänellä on varhaisvuosien tärkeimmistä ihmissuhteista, isästä ja äidistä. Jokainen opettaja astelee sijaiskasvattajan saappaissa, halusipa hän tai ei.
Tunne itsesi ja oppilaasi
Tor-Björn Hägglundin mielestä ainoa tapa edistää kasvatusta on se, että kasvattaja tietää mahdollisimman paljon itsestään ja kasvatettavastaan. Ymmärtääkseen vaikean oppilaan käyttäytymistä opettajan pitäisi kuvainnollisesti astua tämän lapsuudenkammariin, kehdon äärelle, koska sieltä löytyy järkeä ja mielekkyyttä pirullisimmankin oppilaan hämmentäviin ja jopa vihaa herättäviin tunteisiin.
”Psykoanalyysi ei tutki kasvatusta menetelmänä vaan sitä, miten kasvatus vaikuttaa ihmiseen. vaikutukset voivat olla hyvinkin yllättäviä”, Tor-Björn Hägglund kertoi. Kun seitsenvuotias tulee kouluun, hän ole viaton ja puhdas kuin huolella pyyhitty liitutaulu. Päinvastoin; hänen mielensä on täynnä kokemuksia ihmissuhteista.
Jos lapsi tulee kodista, jossa hänelle ollaan oltu julmia ja välinpitämättömiä, opettaja saa tuntea sen nahoissaan. ”Lapsi ei tee tätä pahuuttaan vaan yrittää kehittyä. Kasvattaja voi reagoida lapsen käyttäytymiseen kahdella tavalla, joko moitteilla, syytöksillä tai kostolla tai ymmärryksellä. Opettajasta itsestään riippuu, kuinka paljon hän sietää syytöksiä ja loukkauksia ja hävyttömyyttä.
Mitä enemmän opettaja reagoi antamalla takaisin samalla mitalla, sitä varmemmin opettaminen vaikeutuu. Lapsi pettyy ja masentuu entisestään, jos opettajakaan kestä hänen sietämätöntä käyttäytymistään. Kasvattaja voi suhtautua lapsen vaikeuksiin myös ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella ja antamalla ”itsestään” oikeaa tietoa. Hän voi hienovaraisesti osoittaa, että oppilas on väärässä ja että hän ei ole samanlainen kuin ” kaikki muut”.
Tor-Björn Hägglund ei tuomitse sen koommin opettajia kuin vanhempiakaan. ” Ei ole helppoa opettajan paljastaa omaa persoonallisuuttaan joukolle, joka koko ajan kyttää, mihin voisi iskeä. Mutta luulen, että jos opettaja uskaltaa kertoa itsestään, asenteestaan elämään ja omaan oppiaineeseensa, se herättää lapsissa arvostusta ja läheisyyttä”.
”Suurin osakasvusta ja kehityksestä tapahtuu samaistumisen kautta. Jos opettaja vastaa vihaan vihalla, oppilas hylkää hänet.”
Hyökkäävä lapsi on masentunut
Kun Tor-Björn Hägglund puhuu äitiydestä, hän ei tarkoita sanalla yksinomaan naista. Varhaisina vuosina lapsella on ykkösäiti ja kakkosäiti, siis äiti ja isä. Riittävän hyvä äitiys antaa lapselle antaa lapselle hänen tarvitsemansa perusturvallisuuden.
Lapselta voidaan riistää äitiys ilman että vanhemmat tekisivät sen tahallaan tai ilkeyttään. Äiti saattaa olla masentunut, isää ei ehkä ole. Äitiyden riistoon voi olla lukemattomia syitä. Äitiyden riistolla, johtuipa se mistä tahansa, on usein voimakas vaikutus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lapsi vetäytyy kuoreensa, masentuu ja hylkää. Masentunut lapsi ei kulje siipi maassa hartiat nuupallaan, vaan on hyökkäävä, syyttelevä ja aggressiivinen. Hän ”kertoo” omasta toivottomuudestaan ja avuttomuudestaan.
”On lapsia, joilla on vielä toivoa. Depressiivinen lapsi, joka vielä toivoo löytävänsä opettajastaan äitiyden, ei osaa sanoa: rakasta minua, pidä minusta. Hän saattaa kastelullaan ja tuhrimisellaan kysyä, missä on se äiti, joka pesee, kampaa ja rakastaa. Lapsen tavat ovat mielekkäitä, eivät pahoja ja rumia.
Toivoton on tuhoisa
”Jos toivo kuolee, lapsi ei enää usko löytävänsä aikuista, joka haluaisi olla hänelle hyvä. Tämä ilmenee vaikeana asosiaalisuutena ja tuhoavana käyttäytymisenä. Nämäkään lapset eivät ole tuhoavia pahuuttaan, vaan siksi, että heidän toivonsa on mennyttä, he eivät enää kestä, vaan ovat räjähtämäisillään kappaleiksi. Jos he ovat luokassa, he riistävät, kuten heitäkin on riistetty. Jos heidät poistetaan luokasta, oppiminen muuttuu miellyttävämmäksi, mutta mitä tarjottaisiin heille?”
Tor-Björn Hägglund kertoo, että kun nämä lapset pääsevät psykoterapiaan, he ensimmäisen vuoden aikana tuhoavat kaiken. Ensimmäinen toipumisen merkki on se, että lapsi ”johdattelee” terapeuttinsa varastamisensa aarteiden kätköille. Hägglundin mielestä on parempi lähettää tallaiset lapset turvalliseen ja hoidolliseen paikkaan kuin pitää heidät väen väkisin tavallisessa luokassa, jossa sinänsä ymmärrettävät syytökset ja viha vain vahvistavat heidän tuhoisaa käytöstä.
Poliisi voi korvata isän
Kun lapsi on menettänyt turvallisen äitiyden, hän noin kolmen vuoden isäisenä kääntyy toiveikkaana isän puoleen; löytyisikö sieltä ymmärtämystä ja turvaa. Isästä tulee ihanteiden ja yliminän edustaja, jota palvotaan ja pelätään. Lapsen moraali kehittyy sen mukaan, onko isä turvallinen vai ankara ja vaativa.
Monet masentuneet, huonossa äitiydessä kasvaneet lapset ovat yksinkertaisesti likaisia ja rähjääntyneen näköisiä. ”Miesopettajaa tämä ei niinkään häiritse. Jos lapsi sen sijaan on kasvanut toivottomuuteen suhteessa isään, hän voi koko ajan etsiä, missä on se isä, joka kasvattaisi ja ohjaisi. Hän hyppii nenille ja tämä taas ärsyttää enemmän miesopettajaa kuin naista”.
Tor-Björn Hägglund kertoo, että psykiatrisissa hoitopaikoissa on monia nuoria, jotka isää etsiessään menevät yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes , kunnes vastaan tulee ”isä”, poliisi. Yleensä he silloin rauhoittuvat. Poliisit hoitavatkin Hägglundin mielestä ”isyytensä” luontevasti toteamalla, että nämä ovat niitä ”meidän poikiamme”. Lapsi siirtää sekundäärikasvattajaan – opettajaan, poliisiin tai psykiatriin – ne tunnesuhteet, jotka hänellä on omaa isää tai äitiä, tai molempia kohtaan.
”Olisi tärkeää, että lapset saisivat koulussa kasvaa omien tarpeittensa mukaan, eivätkä tyydyttääkseen kasvattajan tarpeita, eivät tukeakseen kasvattajan itsetuntoa vaan omaa itsetuntoaan”. ”Sadomasokistisen tilanteen syntymistä luokassa pitäisi välttää. Tiedän tapauksia, jossa oppilas on ajettu ulos luokasta kun hän hädin tuskin päässyt ovesta sisään”.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud on sanonut: ei ole mitään kun niin vaikeaa kuin kasvattaminen ja politiikka. Liekö ääni kantautunut naapurikabinetissa istuneen työvoimaministeri Urpo Leppäsen korvin, kun Tor-Björn Hägglund käänsi vanhan viisaan Freudin sanat toisin päin; ei ole mitään primitiivisempää kuin kasvattaminen ja politiikka.
Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.
Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.
Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.
Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.
Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa.
Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.
Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.
Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.
Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.
Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.
Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.
—-
P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.
Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.
Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.
Taitelijan
vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa
vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan
vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä
astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole
pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta
harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa
työtä.
Oulussa
pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund
kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988)
kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa
toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä
ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä
saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille
olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee
ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija
suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita,
Hägglund kirjoittaa.
Hurja
innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet
kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä.
Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei
anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden
kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.
Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.
Hägglund
korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja,
mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen
luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova
regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös
kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.
Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.
Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.
Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.
Taidekokemusta
kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen
tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen
lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien
kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.
Kirjoitin teokseni Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016) esipuheessa tapahtumasta Oulunsuun sairaalan kahvilassa 1977:
” Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin (1928-2004). Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa.”
Siitä alkoi monta vuosikymmentä jatkunut yhteistyömme ensin OYS.n nuorisopsykiatrisella osastolla ja sen jälkeen Psykoterapiasäätiö Monasterissa. Sain ilon ja kunnian toimittaa oheisen artikkelin sairaalan lehden toimittajalle. Luin sen matkalla. Painavaa sanaa silloin ja vielä painavampaa tänään. Kokemus saattoi olla vaikuttamassa omaan innokkuuteeni kirjoittaa yhtä sun toista myöhemmin – ja näyttää jatkuvan tässäkin. Julkaisinkin ensimmäisen artikkelini Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa Kasvu ja kehitys (Gummerus, 1985) : Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena, Tor-Björnin ohjaamana tietysti.
Löysin pöytälaatikkoa tonkiessani vanhan Kalevaan kirjoittamani jutun Vain yksi oli joukosta poissa – kirjailija tietenkin (28.8.1984) viikon kestäneestä Polyart-seminaarista Tuusulasta, jonne oli kokoontunut eri taiteenalojen edustajia keskustelemaan taiteesta ja kulttuurista – ja vähän tekemäänkin sitä.
