Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Psykoautolla ajetaan varo-varovasti

Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.

Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.

Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.

Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.

Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.

Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.

Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.

Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.

Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.

Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.

—-

P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.

Taide on taidetta

Taide on taidetta

Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.

Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.

Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.

Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.

Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.

Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Luovuus (Tor-Björn Hägglund, 1978)

Kirjoitin teokseni Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016) esipuheessa tapahtumasta Oulunsuun sairaalan kahvilassa 1977:

” Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin (1928-2004). Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa.”

Siitä alkoi monta vuosikymmentä jatkunut yhteistyömme ensin OYS.n nuorisopsykiatrisella osastolla ja sen jälkeen Psykoterapiasäätiö Monasterissa. Sain ilon ja kunnian toimittaa oheisen artikkelin sairaalan lehden toimittajalle. Luin sen matkalla. Painavaa sanaa silloin ja vielä painavampaa tänään. Kokemus saattoi olla vaikuttamassa omaan innokkuuteeni kirjoittaa yhtä sun toista myöhemmin – ja näyttää jatkuvan tässäkin. Julkaisinkin ensimmäisen artikkelini Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa Kasvu ja kehitys (Gummerus, 1985) : Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena, Tor-Björnin ohjaamana tietysti.

Vain yksi oli joukosta poissa – Polyart Tuusulassa

Vain yksi oli joukosta poissa – Polyart Tuusulassa

Löysin pöytälaatikkoa tonkiessani vanhan Kalevaan kirjoittamani jutun Vain yksi oli joukosta poissa – kirjailija tietenkin (28.8.1984) viikon kestäneestä Polyart-seminaarista Tuusulasta, jonne  oli kokoontunut eri taiteenalojen edustajia keskustelemaan taiteesta ja kulttuurista – ja vähän tekemäänkin sitä.

(lisää…)

Terve taiteilija eli möökö tujee vaamatti

Oulun Muusajuhlien kirjallisuuskeskustelun aiheena kirjailija Essi Kummun kanssa 14.8. oli Terve taiteilija. Keskusteltiin siitäkin ja monesta muusta asiasta. Laulaakin piti. Tuba (ravintolan nimi) oli täynnä ja tunnelma mukava. Essi unohti käsiksen kotiin joten improamalla mentiin, mutta niin oli kai tarkoituskin. Elämä on live.

Essi kysyi että olenko minä terve taiteilija, tarkoitti ilmeisesti mielenterveyttä. Taiteilija ainakin, ja terveys riippuu päivästä, toisena päivänä enemmän kuin toisena. Terveys olisi pitänyt määritellä, kai siihen joku kriteeri on että voi tarkistaa mihin porukkaan kuuluu. Kieltäydyin vastaamasta koska en tiedä vaikka yli kolme ja puoli vuosikymmentä on tullut niissä töissä oltua. Sitten menikin kaikki sopivasti sekaisin niin että kysymystä ja vastausta ei enää erottanut mikään eikä kukaan; sitä kutsutaan keskusteluksi. Lauloin tämän tunnelmaa keventääkseni, ei keventynyt kun oli sopiva koko ajan.

PIENENÄ POIKANA
(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä