Terapeutin ammatissa joutuu usein monimutkaisten kysymysten ääreen myös yksityiselämässään. Työssä ollaan tietysti aina haasteiden edessä, se on rikkaus ja raskaus, mutta jos siitä ei pitäisi, on syytä vaihtaa alaa. Tosin minulle se on jo myöhäistä. Mutta kuinka toimia läheisten kanssa jos ja kun huolestuu heidän elämäntilanteestaan? Ystäviä auttaa mielellään, mutta toisaalta halutaanko apua? Olen mielelläni käytettävissä ystävien pulmissa, mutta joskus asiat ovat sellaisia ettei ystävän apu riitä.
Ajoitus on tärkeä: parasta olisi että kaveri itse kysyy voisinko mahdollisesti tietää ketään kenen kanssa keskustella. Joskus ystävän tilanne on vain ajautumassa, ainakin omasta mielestäni, sellaiseen umpikujaan että joudun ottamaan riskin ja ystävällisesti, mutta napakasti kertomaan että olen hänestä todella huolissaan. Usein ehdotukseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta saattaa hän loukkaantuakin verisesti ja ystävyys voi katketa. Usein, jos ajatus koetaan ensin loukkaavana, kuohahduksen jälkeen saattaa tuloksena olla päinvastainen reaktio: sori että suutuin, kiitos että nostit kissan pöydälle. Ja voinhan minä olla väärässäkin ja huolestua ihan suotta.
Useimmat ongelmat käsittelemme omassa mielessämme hyvin tuloksin; keskustelemme itsemme, sisäisten objektien ja kokemustemme kanssa ja mielemme eheytyy. Nämä sisäiset objektit ovat henkilöitä tai heidän ominaisuuksiaan, joita olemme elämämme aikana kohdanneet; tärkeitä kanssakulkijoita, lapsuuden eno, hyväntahtoinen täti, mummo, opettajia. Meille terapeuteille omat työtoverit, työnohjaajat ja ennen kaikkea oma terapeutti/analyytikko voivat jäädä asumaan mieleemme käyttökelpoiseksi sisäisiksi jutustelukumppaniksi myös kriisien aikana. Ystävän tuki ja elämänkokemus ovat tietysti välttämättömiä, asioiden jakaminen helpottaa aina, mutta joskus ongelmat ovat sen kaltaisia ettei se riitä: sama asiat toistuvat, sama umpikuja löytyy aina toiveikkaimmankin tien päästä, työpaikkaa tai parisuhdetta vaihtamalla ei olo parane jne.
Tokihan osa ongelmista johtuu ympäristöstä; kohtamme oikeasti hankalia ihmisiä, työmme ei ole tyydyttävää, ja ihmissuhteemme eivät anna mitään tai eivät ole ainakaan tasapuolisia, ja elämä on monin tavoin epäoikeudenmukaista jne. Psykoanalyytikko Vesa Manninen sanoi kerran osuvasti että katsomme kaikki maailmaa omien lasiemme läpi. Ne ovat kaikilla erilaiset. Joskus on pakko myös katsoa peiliin. Toisia voi olla vaikea muuttaa, ja omakin kasvaminen on rankkaa hommaa.
Vaikka vieraalle psykoterapeutille puhuminen voi olla haasteellista koska eihän hän tunne minua, mutta juuri siinä se juju onkin. Hän voi katsoa meitä uusin silmin, löytää uusia näkökulmia joita emme näe, eikä hän tule vedetyksi – jos on hyvin koulutettu ammattilainen – tunnemyllerryksiin joita tietysti rakennamme kaikkien kanssa. Tärkeää on että voimme luottaa hänen ammattitaitoonsa, hyväntahtoisuuteensa ja aitoo haluun ymmärtää ja auttaa.
Kysyvä ei tieltä eksy. Joskus ajankohtainen ahdistuksemme liittyy tavallisiin elämään kuuluviin kriiseihin ja muutama selventävä keskustelu avaa uusia näkökulmia ja pääsemme taas takaisin ladulle. Joskus kyse on vakavammasta asiasta ja lyhytkestoinen kriisiterapia voi olla paikallaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Joskus taas on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa tutkimaan kehityshistoriamme vaikutusta nykyiseen tilanteeseen.
Koulutetun luotettavan psykoterapeutin kanssa on mahdollista luoda psykoanalyyttinen tila, näyttämö, kuten Joyce McDonald kirjoittaa. Tässä tilassa mielen asetelmia ja kokemuksia voi turvallisesti kokea, läpielää ja pyrkiä ymmärtämään ilman että ne tuhoavat ihmissuhteita ja/tai että joku tulee hylätyksi. Arki-ihmissuhteet eivät aina näitä asioita kestä.
Esimerkiksi traumat ja muut vaikeat menneisyyden kokemukset ovat kuin kätkettyjä miinoja. Kun tepastelemme kaukana niistä on olo turvaista ja ehkä jopa koemme niitä ole, mutta kun nykytilanteessa astumme samankaltaisten kokemusten lähelle miinat yllättäen räjähtävät ja käynnistävät – yleensä vanhat – puolustuskeinomme että selviämme niistä. Ahdistumme, tulemme hetkellisesti sokeiksi, suojaudumme, sijoitamme ongelmamme toisiin ihmisiin ja korjaamme itseämme eri keinoin kunnes hankalat asiat palaavat piilotajunnan hämärään ikään kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kunnes taas posahtaa.
Kokemus voi olla että kaikki hyvä tuhoutui. Näin saattoi menneisyydessä tapahtuakin, mutta tapahtuiko nyt? Väistämme siis psyykkistä kipua, mutta eivät ne katoa. Ja energiaa ne syövät aivan valtavasti. Niitä voi tutkia, jos haluaa ja kykenee, ainoastaan psykoterapeuttisessa vuoropuhelussa. Ulkoiset asiat kuten valta, raha tai asema yms. eivät sisäisissä asioissa tuo helpotusta kuin hetkellisesti. Rakkaus, taide, luonto ja luovuus voivat auttaa paljonkin, mutta ei aina riittävästi. Kaikkia elämän ristiriitoja ei voi eikä tarvitse selvittää, ainoastaan jos ne kapeuttavat elämää likaa. Elämä ei pysy paikallaan. Se menee eteenpäin tai taaksepäin, kasvaa tai kuihtuu. Ihan valmista tai täydellistä ei tule kenestäkään. Joskus kipu on niin suurta ettei sitä voi tutkia, ainostaan suojautua siltä.
Laskeskelin tätä kirjoittaessani ohjanneeni yli 40 vuotisella urallani ystäviä ja tuttuja, ja tuttujen tuttuja selvittelemään asioitaan, ei nyt satoja, mutta lähelle menee, niin useita kymmeniä kertoja ainakin. Samaten kollegat ovat ohjanneet minulle runsaasti lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ihan vaan porisemaan tilanteestaan, joista osa on jäänyt pidempään terapiaan, tai olen ohjannut heitä eteenpäin. Tämä kaikki siis virallisten hoitoon ohjaamisen kanavien lisäksi. Usein he sanovat että anteeksi kun nyt näin häiritsen, mutta siihen on helppo vastata että niin pieni vaiva, usein vain muutama puhelinsoitto, ja niin suuri apu. Ilo on minun puolellani! Näinhän minäkin tulin aikanani autetuksi ja kuulluksi. Se että tunnen runsaasti kokeneita ammattilaisia auttaa asiassa suuresti.
Sitten pitää päättää haluaako lähteä tuolle tielle. Kouluttajani ja työnohjaajani professori, psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti aikanaan osuvasti että psykoanalyysi maksaa hyvän auton verran mutta sillä ajaa koko elämän. Psykoanalyysi ei määrittele hänen mukaansa tervettä ihmistä. Se hahmottaa ihmisen sellaisena kuin hän on oman kehityksensä valossa. Ihannetila on riittävän hyvä itsetuntemus, jotta tulee toimeen. Tunnettu Freudin luonnehdinta terveestä ihmisestä on, että hän pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Hägglundin mielestä määritelmä on osuva, mutta hän lisäisi siihen vielä kyvyn olla luova.
—-
P.S. Oma työni koostuu musiikista ja keskustelemisesta. Psykoterapeuttinen musiikkiterapia on hoitomuoto, jossa musiikillinen vuoropuhelu auttaa potilasta saamaan kosketusta tunteisiinsa (suru, ilo, epätoivo, mahtipontisuus, aggressio, viha, kaipaus, jne.) sekä lisää hänen vuorovaikutuskykyjään. Musiikin lomassa on mahdollista psykoterapeuttisen keskustelun avulla auttaa häntä käsittelemään ja ymmärtämään kehitysvaiheittensa kokemuksia ja tilanteita.
