Yleensä ajatellaan että fantasiointi, rikas mielikuvitus ja leikki vievät kohti kasvua ja kehitystä. Taide, tiede ja kulttuuri perustuvat kykyymme kuvitella, luoda asioita sisäisessä maailmassamme. Unet ja päiväunikuvitelmat antavat tilaisuuden lepoon ja virkistykseen arjen harmauden keskellä ja sitä kautta voimia kasvaa ja kehittyä, mutta liiallinen mielikuvamaailmaan uppoaminen voi myös nousta kehityksen esteeksi, ääriesimerkkinä psykoosi. Nuoruusikään kuuluva regressio-progressio dynamiikka on kehityksen edellytys. Taantuman kautta nuori – fantasioissaan tai toiminnallaan – läpielää varhaisempia kehitysvaiheitaan, työstää sukupuolisuuden kysymyksiä ja lapsuuden maailmasta irtaantumisen elämyksiä. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Juuri tätä työtä elokuva Science of Sleep (Michel Gondry, Ranska/Italia 2006) mielestäni kuvaa.
Sciense of Sleep hyppii ajassa ja paikassa luovasti ja rikkaasti täynnä herkullisia yksityiskohtia eivätkä ne kaikki mahdu tämän esityksen puitteisiin. Elokuva kertoo noin parikymppisen pojan Stéphane (Gael Carcia Bael) ja Stéphanie (Charlotte Gainsbourg) kohtaamisesta. Nuorten nimet ovatkin kovin samanlaisia. Stéphane on muuttanut Meksikosta Ranskaan – tästä symbolina hänellä on eteläamerikkalainen inkavillamyssy päässään – ranskalaisen äitinsä omistamaan kerrostaloon ja tutustuu samassa kerroksessa asuvaan tyttöön.
Pojalla on mielikuvitusstudio, jossa hän ohjaa tv-ohjelmaa Stéphane tv omista fantasioistaan. Studio on askartelutaidetta parhaimmillaan; seinät ja kamerat on tehty pahvista ja verholla rajattuun oviaukkoon voi heijastaa erilaisia tapahtumia, joita hänen oma televisionsa lähettää. Täällä päiväunelmien maailmassa kaikki on mahdollista. Stéphane kertoo kuinka unia valmistetaan.
Jo elokuvan alussa käy ilmi että pojan isä on kuollut jokin aika sitten. Ensimmäisessä unessaan hän kuvittelee isänsä terveenä.
– Melkein jo unohdin miltä hän näytti.
Unessa hän on isänsä kanssa Duke Ellingtonin konsertissa, mutta pian isä ihmettelee kun Duke vaihtuukin Duck Ellingtoniksi Aku Ankan maailmasta (Donald Duck = Aku Ankka). Ollaan freudilaisessa virhesanontojen maailmassa.
– Tämä on unta! Olen pahoillani isä, mutta sinä olet kuollut! Hävisit taistelusi syöpää vastaan. Ei! Minä itkin niin! Kyyneleet valuivat virtanaan, poika huudahtaa.
Tässä on elokuva tyylilaji hyvin esillä; hankala tuodaan esiin ikään kuin traagisena kokemuksena, mutta kuitenkin etäältä ilman kosketusta tai tunnetta; se esitetään, sitä ei koeta. Torjunta toimii ja ahdistavasta todellisuudesta siirrytään yhdessä hujauksessa Ankkalinnaan.
Stéphane on tullut Ranskaan työskentelemään kalentereita valmistavassa yritykseen. Hänen omaa kalenteritaidettaa, jossa kuvataan joka kuukausi jotain katastrofia, lento-onnettomuutta, maanjäristystä jne. ei oteta vakavasti vaan työ on mekaanista ja kaupallista toimintaa. Työtovereina hänellä on lapsellisia höpöttäjiä ja varsinkin häneen ystävällisesti suhtautuva vanhempi mies puhuu koko ajan härskejä seksijuttuja saaden viattoman pojan hämilleen.
Poika tutustuu vastapäisen asunnon kahteen nuoreen naiseen[1] ja ihastuu heistä toiseen, Stéphaniehen, mutta on aivan kädetön tämän kanssa haluten lähinnä leikkiä tytön kanssa. Päästyään naisen asuntoon molemmat innostuvat askartelemaan uutta maailmaa, jossa kaikki vettä myöten tehdään erilaisista askartelumateriaaleista.
Ravintolassa tyttö innostuu tanssimaan toisen miehen kanssa juo poika itsensä reippaaseen humalaan ja saa mustasukkaisuuskohtauksen. Hän päättää palata takaisin Meksikoon mutta hyvästejä jättäessään alkaa puhua rajuja ”miestenjuttuja” työtoverinsa tapaan ja herättää tytössä loukkaantumisen ja ärtyneisyyden tunteen. Tyttö häätää Stépaneta ulos asunnostaan mutta poika kiipeääkin tytön parvisängylle ja peittää kasvonsa tyynyihin kuin pikkulapsi toivoen tytön silittävän hänen päätään. Tyttö suostuu ja hetkessä Stéphane on fantasiamaailmassaan ratsastamassa Stéphanien kanssa täysikokoisella leikkihevosella, Ponipoika Kultaisella askartelukulisseissa. He hypähtävät onnellisina hevosineen leikkipurteen, joka vie heidät ulapalle kohti horisonttia.
– Mer tarkoitaa merta ja äitiä[2], tyttö selittää.
Elokuva esittää kevyen koomisella otteella varsin vakavan teeman; kuinka poika voi astua nuoruusiän kehityspurteen, jossa seksuaalisuus ja aggressio laittavat paattiin vauhtia, kuinka löytää itsestään miehuutta, kykyä tehdä työtä, joskus kompromisseja, luopua kaikkivoipaisuudesta ja ennen kaikkea kuinka löytää reitti kohti vastakkaista sukupuolta. Stéphane nuoren miehen ruumiissa elävä 6-vuotias lapsi, joka leikkii omassa maailmassaan ja haavoittuu todellisuuden vaateiden edessä, jotka hän torjuu solahtamalla rikkaaseen mutta samalla itseriittoiseen maailmaansa.
Leikin avulla hän lähestyy erilaisia tunteita ja sisäisiä asetelmia ja saa itsensä rauhoitettua. Nuori saa väliaikaista voimaa omnipotenssia kehitysvuorelle kiipeämiseen ja luopuu siitä realistisemman minäkuvan kehittyessä. Haaveet auttavat häntä kestämään sitä ettei tavoitteisiin päästä hetkessä, eikä se aina tarkoita toisten ylenkatsetta vaan yksinäisyyttä ja pienuuden kokemusta, jota kohtaan suojaudutaan suuruusfantasioilla. Pojan keksimä aikakone kuvaa hyvin pyrkimystä pysyä aina ”pikkuveljenä”, kuten Noitalinna huraa – bändin laulussa sanotaan:
Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty.
En meidän taloon lisää aikuisia halua… [3]
Aikakone siirtää aikaa vain sekunnin taaksepäin! Loistava ja lempeä symboli mahdottomalle tehtävälle – paitsi unessa.
– Hän on 6-vuotiaasta saakka sekoittanut unen ja todellisuuden, äiti sanoo.
Myös toinen keksintö toimii kuin lapsuuden äidin ja vauvan sanattoman yhteyden takauma; sillä voi siirtää ajatuksia telepaattisesti. Kaikissa Stephanen keksinnöissä on mukana huumoria ja niihin voi suhtautua sallivasti kuin lapsen tulkintoihin todellisuudesta; kaikki tietävät ettei aikakone ole mahdollinen mutta voidaanhan niin leikkiä olevan ettei lapsen leikki mene pilalle.
Terapiassani ollut 13-vuotias nuori hullaantui Harry Potterin maailmaan poikkeuksellisen voimallisesti niin että yhteys todellisuuteen uhkasi kadota kokonaan ja hän alkoi toimia kehitystään vaarantavasti. Niin paljon kuin luovuutta arvostankin ehdotin hänelle että pitäisi vain toisen jalkansa Tylypahkassa ja toisen oikeassa Oulussa ettei joutuisi vielä suurempiin vaikeuksiin. Fantasiamaailma oli latautunut paljon voimakkaammin kuin yleensä nuoruusiässä; hän oli kokenut vauvavaiheessa pitkiä sairaalajaksoja ja ilmeisesti kompensoinut yksinäisyyttään erityisen paljon mielikuvituksellaan ja otti nyt Potterin kautta hyväksi havaitun keinon uudelleen käyttöön. Terapiassa kokemuksista voitiin puhua ja kehitys turvata.
Tuhon kuvastoa
Stéphanen paluu lapsuuden kotiin vie lapsuuteen, mutta huonekalut ovat pieniä kasvaneelle pojalle. Kenties koko elokuva oli vain pojan uni pienessä sängyssään? Kalentereita valmista työpaikka kuvaa ajan välttämättömyyttä. Työtoverit nöyryyttävät Stéphaneta yllyttämällä tätä näyttämään omaa kalenterimallistoaan – katastrologiaa! – johtajalle, joka luonnollisesti torjuu idean. On helppo ymmärtää katastrofikuvien kaupallisen potentiaalin rajallisuus verrattuna maisema- tai tyttökalentereihin. Kukapa nyt kärsimystä haluaisi seinällään ihailla. Tässä ollaan kastraation katastrofin äärellä; kuinka kasvaa potentiksi mieheksi kun oidipaalisuus ja miehen sukupuolisuus ovat aivan alkutekijöissä. Stéphane on kuin ala-asteelta yläasteelle siirtyvä lapsi, joka on vielä kiinni lapsuuden maailmassa eikä osaa peittää sitä isompien katseilta.
Kotona poika paistaa hänet torjuneen johtajan kuvan paistinpannussa ja ilmeisesti isän peruja oleva partakone alkaa elää muuttuen tuhoajahämähäkiksi joka lopulta murskaa työpaikan ja taikoo hänet nöyryyttäneen johtajan pultsariksi. Kostofantasioissaan hän nylkyttää naistyöntekijää kopiokoneen päällä, hänen omat kalenterikuvansa lennähtävät toimiston seinälle ja kaupunki ikkunan takana tuhoutuu. Tästä kauhistuneet työntekijät pyytävät armoa ja niin poika taikoo kaiken uudelleen eheäksi. Välissä hän lentelee kaupungin pahvikulissien yläpuolella mahtavana Teräsmiehenä. Nyt pieni ja sorrettu on niskanpäällä! Hänelle isä on naisia kaatava, yliluonnollinen kostokone, ei luja arkinen mies.
Sukupuolisuuden mielikuvia
Stéphane ja Stéphanie laittavat kädet yhteen ja kun sormia sivelee ei tiedä kumpi on kumman käsi; kuin läheisyyden ja symbioosin arvoitusta ratkaisten. Poika laittaa vuorostaan molempien käsien keskisormiensa päät yhteen ja katsoo niitä riittävän läheltä; syntyy optinen harha kuin ”nakki” heiluisi sormenpäiden välissä. Samalla kun fyysinen läheisyys tulee mahdolliseksi poika laittaa sen leikiksi. Fallinen genitaalisuus on pojalle mysteeri, hän ei tiedä mitä miehen genitaaleilla tehdään naisen kanssa. Stéphanie ei halua poikaa seurustelukumppanikseen ja Stéphane masentuu.
Pojan unessa tyttö ja hän ovat laskettelemassa ja suutelevat mutta siitä seuraa katastrofi; poika huomaa ettei osaa lasketella kuten muut, jalat juuttuvat jäätikköön ja hänen jalkojensa väliin avautuu rotko, punainen ja pohjaton kuin naisen sukuelimet. Vagina merkitsee nielaistuksi tulemisen kokemusta, totaalista kastraatiota. Hän varastaa tytön kankaasta tehdyn ponin ja tekee siitä mekaanisesti juoksevan.
– Poni on tehty kaaosteorian pohjalta, satunnaishallintaa… Se on kuin elävä eläin mutta yksinkertaistettu versio, eikä se tuota jälkeläisiä.
Niin kuin ei nakkikaan, tekee mieli huutaa valkokankaalle. Tässä kohtauksessa leikitellään mahdollisella havainnolla tytön ja pojan sukupuolisen ruumiin eroista, joka kuulu jo pikkulapsen pohdinnan alueelle. Tokihan nivusten viestit olisivat häirinneet häntä suuremmalla määrällä ahdistusta jos kyse olisi todellisesta kaksikymppisestä nuoresta miehestä.
Kun poika on lopulta menossa treffille Stéphanien kanssa esteeksi nousee pojan aikaisemmin pultsariksi taikoma kalenteritoimiston esimies. Myös työkaverit ja äiti pohtivat millimetrin tarkasti mitä nuorten kevyt poskisuudelma oikein tarkoitti ja mihin se johtaa. Stéphanen itsensä kastroima esimies/isähahmo hyökkää pojan kimppuun väittäen ettei tästä ole mihinkään ja ettei tyttö ole kiinnostunut hänestä. Poika ei koskaan saavu kahvilaan, jossa tyttö turhaan odottaa.
Käy ilmi että askarteluinnostus on äidin peruja, jolta ne ovat jääneet kesken. Asunto on täynnä tarvikkeita, joita nyt nuoret käyttävät yhteistä fantasiamaailmaansa rakentaessaan. Sellofaanivettä ja pumpulipilviä.
Pohdintaa
Fantasia, unet, päiväunelmointi ja luovuus ovat keskeisessä asemassa ihmismielen rakentumisessa ja psyykkisessä työssä. Ne voi nähdä suojautumiskeinona, mutta myös välineenä työstää mielen sisäisiä asioita uuden kasvun saavuttamiseksi[4]. Kalentereita tekevä yritys ja sekunnin aikakone kuvaavat herkullisella tavalla pojan suhdetta aikaan, joka on pysähtynyt, ilmeisesti isän kuolemaan. Nuorten samankaltaiset nimet kuvaavat hyvin esi- ja varhaisnuoruusiän tilannetta, jossa nuori tutkii itseään sekä maskuliinisesta että feminiinisestä peilistä samuutta ja erillisyyttä käsitellen[5]. Latenssi-ikäisistä leikkikumppaneista alkaa paljastua uusia puolia, sukupuolisuus astuu yhä voimallisemmin kuvan ja on vaikea olla sekä poika että tyttö. Fantasiaelokuvien tekeminen ja askarteleminen eivät ole tulleet pojan elämään sattumalta. Muutamat oikeat lapsuuden kaitafilmit kuvaavat isän ja pojan leikkiä ja äidin askarteluinnostusta ja ovat siltoja lapsuuden vanhempiin.
Tunteista etäännytetty tyylilaji lienee elokuvan tarkoituskin; poika on vielä kaukana isän menetyksen kokemuksesta. Äidin menetystä kuvaa hänen uusi avioliitto miehen kanssa, jota Stéphane ei voi sietää, vaan pitäessään häntä pellenä, pojan oma pienuuden ja ulkopuolisuuden kokemus ei tunnu niin pahalta. Katastrofologian voi nähdä tuhon kokemisen ja ajan kulumisen metaforana; kuinka mahdollisesti isän kuolema on pysäyttänyt pojan kasvun. Kysymykseksi jää suistaako naisen läheisyys hänet yhä syvemmälle lapsuuteen, jolloin tytön rooliksi jää olla lohduttava äiti eikä alkavan aikuisuuden psykofyysinen kumppani.
Elokuva alkaa pojan fantasioilla ja päättyy niihin, mutta jotain on muuttunut. Nyt hänellä on mielikuvissaan samanikäinen tyttö mukanaan ja merkinnee mahdollisuutta saada jakaa kuvitelmiaan ja elämäänsä yksinäisen mielikuvitusstudion sijaan. Me kuvittelemme ensin sen, jota kohtaan pyrimme. Nähtyään parvisängyllä tytön sittenkin saaneen tehtyä veneen, jossa kasvaa puita – siis mahdoton yhtälö, mutta unessa luonnollinen, kenties genitaalinen symboli – hän mahdollisesti kokee tulleensa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Vasta kun sisäinen maailmamme tulee jaetuksi voimme kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Huolimatta pojan ärsyttävästä ja lapsellisesta käyttäytymisestä tyttö toteuttaa pojan toiveen ja silittää tämän päätä lohduttaakseen häntä. Silloin Stéphane näkee unen, jossa he ratsastavat täysikokoisella leikkihevosella hajonneen talon, jonka voi halutessaan merkitä lapsuuden minuutta, jossa ei voi enää asua, ohi niitylle ja meren rantaan. He ovat nyt yhdessä matkalla kohti uutta. Merkitseekö löydetty yhteys feminiinisen ja maskuliinisen puolen fuusioita, jonka pohjalta uusi kasvu voi alkaa.
[1] On vaikea päättää kuvaako päähenkilöitä naiseksi/tytöksi ja mieheksi/pojaksi, koska iättömyys ja kypsyminen ovat elokuvan tarkastelun kohteena.
[2] ranskan kielen la mer, ”meri” ja la mére, ”äiti” ääntyvät miltei samoin. Kts. artikkeli tässä kirjassa: Luovuus on toivon kokemus – nuoruusiän antisosiaalisuudesta Truffautin elokuvassa 400 kepposta.
[3] Levyltä kalan silmä 1988, levyttänyt myös PMMP 2005.
[4] Kts. Hägglund, Tor-Björn & Hägglund Vilja (1985) Lohikäärmetaistelu. Nuorisopsykoterapiasäätiö, Mänttä.
[5] Kts. Maria Häkkinen (2012) Harry Potter analyytikon sohvalla. Kirjassa Elokuva ja psyyke 3 – Tarinan lumous. Minerva.
