Luku 15. Unkaria väärin päin

Hän sanoi nähneensä unen jossa Idi Aminin syfilis
asui Hitlerin suussa.
Näkyjen merkitys
on suurempi kuin todellisuus.

Niillä suojellaan muita
omalta väkivaltaisuudelta.
Tällä lahjakkuudella jota nyt ihailen
on poron aivot ja kohtalo

jos hän ei löydä katseelleen kiintopistettä.
Hänestä on vaikea

pitää mutta on minulla aikaa.

Tehtäväni ei ole muuta kuin vilautella
silloin tällöin koordinaatteja.
Jos hän joskus lähettää
itsensä paikalle olen siihen valmis
ja keskustelemme siitä mitä oikeasti tapahtui.

—

Sairastuin diabetekseen viisivuotiaana, lomamatkalla. En jaksanut mennä ulos, makasin vaan koko viikon, söin kark- kia, join limpparia, väsytti ja yöllä meni pissat housuun. Monena yönä. Kiukuttelin koko ajan. Kun tultiin kotiin, äiti katsoi verensokerin pissasta. Se on terveydenhoitaja.
– Herrajumala, tällä pojallahan on diabetes! se huusi.

Mentiin sairaalaan ja niinhän se oli. En ymmärtänyt mitään. Äiti itki ja isä oli ihan touhuna että mitä pitää tehdä. Se hoiti käytännön asioita, ruiskuja, liuskoja ja neuloja, vere sokerimittareita, kaikkee. Se luuli, että se paranee, vaikka äiti sen sille moneen kertaan sano. Se odotti ihmettä. Sitten kesällä se istu sohvalle ja alkoi itkemään. Kaksi kuukautta sille meni sen tajuamiseen. Äiti lohdutti. Ystäväperheet sanoivat, että jos se joillekin piti tulla, niin hyvä että teille, osaatte hoitaa ja asennoitua. Isä sanoi, että hyvin ois tultu toimeen ilmankin.

Verensokeria mitattiin joka välissä, yölläkin monta kertaa. Sormenpäät oli ihan riekaleina ja tunnottomina. Insuliinia kolmesti päivässä pakaraan. Tarhassa olin pieni perkele, kiusasin ja häiriköin. Toisten lasten vanhemmat alkoivat hermostua ja syytellä. Silloin äiti meni sinne ja sanoi että jospa otetaan huomioon, että poika on sairastunut diabetekseen. Isä ei silloin pystynyt menemään tuommosiin kokouksiin ollenkaan.
– On se silti niin vaikea ymmärtää, että silla lailla riehuu…, joku täti mässytti.
– Niin näyttää olevan, äiti sanoi. – Pannaanpa sinullekin piikki kolmesti päivässä perseeseen niin alkaa ymmärrys lisääntyä!

Ymmärsin itsekin sen jotenkin ja rauhoituin. Pelotti välillä varsinkin kun näki, että muut oli peloissaan. Alussa ei koskaan tiennyt, oliko ärsytys matalaa verensokeria vai muuta.
– Kumpaa tämä nyt on? äiti kysyi riidan seassa.
– Ihan tavallista, sanoin.
– Kyllä sen oppii tunnistamaan. Jos haluaa.
– Olin ekaluokalla kun kysyin kerran äidiltä, pitääkö mennä kouluun jos on sairas?
– Ei tietenkään.
– Hyvä, en sitten mene huomenna kun mulla on tämä diabetes.
Ei menny läpi.

Kahdesti on mennyt taju matalasta verensokerista. Kotona kummallakin kerralla. Eka kerralla makasin lattialla ja puhuin ihan omituisia, sellaista apinain kieltä, jotenkin unkaria väärinpäin. Isä ei tienny, olinko tosissani vai pelleilinkö. Se hätäänty pahasti kun olin ihan muissa maailmoissa enkä tuntenu sitä. Äiti on hoitaja ja otti rauhallisesti: hunajaa ikeniin ja mehua päälle. Toivuin niistä nopeesti ja nukuin todella syvää unta, olin tosi virkee niiden jälkeen. Meni pitkään ennen kuin ne lopetti mun yövahtimisen. Joskus kesken unenkin ottivat verensokerin, nyt ei enää. Herään kyllä jos se menee matalalle ja käyn syömässä.

Ihan sama ruokavalio mulla on ku muillakin, mitään sokerittomia ala metsästään, syön karkkiakin mutta en ihan laatikkokaupalla, pitää sitten tasottaa muulla syönnillä. Aika äkkiä oppii laskemaan noin suurin piirtein missä mennään hiilihydraateissa ja välipaloja pitäis muistaa ottaa. Aina ei muista. Aloin pistämään itse insua jo pienenä, kuusivuotiaana reiteen. Ei ollut mukavaa juosta aamua iltaa housut nilkoissa karkuun ku joku tökkii koko ajan piikkiä ahteriin. Kymmenen ikäisenä aloin pistää vatsanpeitteisiin. Insuliinipumppua en ole halunnut, se tuntuu jotenkin koneelta ja haittaisi liikkumista, tai ainakin tuntuu että vois haitata. Kait siihenkin tottuisi.

Isä selitti, että on tenniksen ja jääkiekon ammattilaisia, joilla on sokeritauti ja hyvin pärjäävät.
– Kyllä on verkot tötteröllä, se intoili.
Isää se ainakin lohdutti, ja kait minuakin. Sanoin että jääkiekossa se on hyvä juttu, että verkot heiluu mutta ehkä ei tenniksessä.

Samat liikunnat oon tehny ja ylikin kuin muut. Judon treenasin ruskeeseen vyöhön, oli aika kovaa mutta mukavaa. Ukolle elvistelen, että kohta äijä lentää, ei tosin ihan vielä. Treeneissä vedän 70 vatsaa ja 140 punnerrusta, ukko ei saa ku jotain kymmenen, muka selkä kipee. Porukat hermoili aina, että onhan vararavintoa mukana. Joskus on, joskus ei. Ei oo kyllä mukava, jos verkka on jotain 2.2, aika huono olo ja sama jos heittää jonnekin 23:een. Kun on siinä 6–8, niin hyvä on. Mun ikäsenä ne vaihtelee kyllä muutenkin. Jouduin laittamaan lasit jo 13-vuotiaana. Säikähin että se johtui diabeteksen silmänpohjamuutoksista, mutta ei se sitä ollut. Näkö vaan huononi ihan iän myötä.

Kun menin yläasteelle ja sain uusia kavereita niin alko pelottaa, että ei ne mua ala jos saavat selville mun sairauden. Salassa otin verensokerin ja laitoin insut. Puhuin siitä kotona monen päivän ahistuksen jälkeen. Porukat sano, että mitä tuota kätkemään, pitää sinun kelvata sellaisena kuin olet. Pelkäsin että ne pitää mua vammasena. Kerran sitten meitä oli iso lauma kavereita ja sanoin että mulla on muuten diabetes, että pitää piikkejä laittaa ja muuta.
– Aijaa, ne sano, – mille kentälle lähtään potkiin? Ei niitä se sen enempää kiinnostanu.

Porukat puhuu, että ehdit sinä sitä kaljaa juoda ja muuta, mutta varoa pitää ettei vedä tajua kankaalle, että pystyy huolehtimaan itsestään, jos verkat putoo tai nousee taivaisiin. Ajattelin että kurssilla ollaan eikä luokalle jäädä. Tulin kerran kännissä kotiin. Mutsi veti pussillisen herneitä nenään, isä kyseli että mitä on juotu. Sanoin kuuluvalla äänellä, että mittään ei ole juotu ja yritin kattoa sitä silmiin.
– Älä hyvä veli valehtele vanhalle isälles, ukko tulistui.
– Ostarin kioskin läheltä löydettiin muovipussissa pullo. Sitä juotiin.
– Ajattele nyt vähän, sehän on voinu olla mitä tahansa myrkkyä, kusta tai metanolia. Siitä voi kuolla tai mennä näkö, se luennoi.

Ihan asiasta jos mun juttu ois ollu totta. Anto se siitä huolimatta viikon arestin. Oksentaminen ja diabetes ei ole kyllä oikein hyvä yhdistelmä. Ne rauhottu vähän kun aloin pitämään diabetesranneketta, tosin vasta 15-vuotiaana. Aikasemmat kadotin. Kyllähän se vähän mietityttää noi naisjutut, että miten sitä niitten kanssa pärjää.