Kirjoituksessani Häristä, rakastuneista hevosista, kissoista ja leppäkeihäistä kuvasin koulumaailman konfliktia nuoren kasvun näkökulmasta, kuinka rähinä kuuluu asiaan, mutta anarkiaa ei voida sallia. Kun turvallisuus menetetään, menetetään kaikki. Jutun sisällä oli viittaus aikaisempaan blogiini Matkalla tuntemattomaan – ajatuksia ”ääripäiden kemiallisesta leikkaamisesta” nuoruusiässä. Siinä kartoitin nuorten hoidon tilaa ja keinoja kriittiseen sävyyn. Ei kahta ilman kolmatta. Tässä viittaan itseeni (tässäkin) ja liitän mukaan katkelman toukokuussa ilmestyvästä romaanistani IFA (ivanrotta.com/), jossa päähenkilö on kovin tutunoloisessa tilanteessa 1970-luvun alkupuolella.
”… Opettajista tulee lihallisia olentoja. Takapulpettien isojen poikien ylähuuleen ilmestyy tummaa nukkaa ja ääni vingahtelee kimityksestä örinään. Nuorukaisten lapsenkasvojen pyöreys katoaa ja tilalle nousevat esiaikuisen kulmikkaat piirteet, kädet ja jalat venyvät kuin teleskoopin putket. Välitunnit ovat yhtä karjahtelua, nauraa räkättämistä ja uhoamista kuin hirvilaumalla kevätkiimassa. He sotkevat opettajanpöydän kulman liidulla valkoiseksi, johon isorintainen ruotsinopettaja hinkkaa ajatuksissaan vatsanpohjaansa saaden hameensa etumuksen valkoiseksi. Pelkkä rintaliivin olkaimen vilahtaminen saa poikajoukon posket punottamaan, kuolan eritys kiihtyy ja keskittyminen ruotsiin karkaa kuin ongenvapa veteen nukahtaneen onkijan käsistä kalan iskiessä koukkuun.
Luokkamme kehittyneimmän, muita vuotta vanhemman Sirkan rinnat ja lantio puskevat esiin jumpperin alta. Hän käy tansseissa paljon aikaisemmin kuin me muut, polttaa tupakkaa tyttöjen vessassa, nakkelee niskojaan yläluokan pojille ja pörhistelee sieraimiaan miesopettajan ohi keinuessaan kuin Greta Garbo. Sirkkaa ei uskalla kiusata yksin. Porukassa tytön saa helposti hermostumaan ja tulemaan päälle ja pääsee näin lähemmäs naisen tuoksua.
Tunneilla istumme missä huvittaa, pölötämme asioitamme suureen ääneen ja ramppaamme vessassa ja muilla asioilla kesken tuntia. Paitsi rehtorin tunneilla. Kilttejä opettajia riivataan urakalla ja minä suurisuisena, nokkelana ja teräväkielisenä olen pahimmasta päästä. En ehkä ilkein mutta nopein.
Historianopettaja, pitkä silmälasipäinen rauhallinen mies, pitää asiallista kuivaa tuntiaan ties mistä nuijasodasta, kun istahdan ikkunalaudalle jankuttamaan joka asiaan vastaan naurattaen finninaamaista hapsottavien haarahiusten kanssa kamppailevaa Clearasilin tuoksuista luokkaa. Aikansa kommentteihini vastailtuaan opettaja käskee minut paikalleni, mutta toisten röhötys vain yllyttää jatkamaan viisastelua. Silloin mies nappaa minua käsivarsista kiinni, nostaa käytävälle ja laittaa oven nenäni edessä rauhallisesti kiinni. Olen hölmistynyt ja loukkaantunut.
Seuraavalla välitunnilla historianopettaja pyytää muiden kuulematta minut syrjään karttahuoneeseen.
– Tuota, tuossa tunnilla syntyi aika hankala tilanne ja taisin reagoida yli…, hän takeltelee ja katselee minua yläviistosta lasiensa läpi.
Minua hävettää ja nolottaa enkä tahdo saada sanottua yhtään mitään.
– …minähän se siinä typerä olin, soitin suutani ihan turhaa.
Minä tässä anteeksipyynnön velkaa olen…, saan lopulta soperrettua kyyneleet silmissä…”
Runokirjassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (ivanrotta.com/) suhde auktoriteetteihin näyttää tältä.
JOUKKOVOIMAA
keskikoulussa huomaamme että
meitähän on monta!
ei ne meille mitään mahda
tappaa et voi ja tiineeksi et saa!
kuin monistuskoneen poikue
taaperramme pitkin kolmannen kerroksen käytävää
kohti kemian luokkaa jossa räjähtää
iloinen pieru!
kukaan ei ehdi ennen kuin me!
poikien vessan savusukeltajat!
myöhemmin hysteerinen ruotsinopettaja
hirttää itsensä matonkuteisiin
