Yläasteikäisen 14-16-nuori on suurten muutoksen ytimessä. Sisäiselle näyttämölle astuvat uudet voimat, puberteetin seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden intensiiviset pedot. Välillä ne hyrisevät hissuksiin mielihyvää tuoden, välillä taas kynsivät nuorta sisäisesti verille ja hän joutuu etsimään uusia keinoja säädellä tasapainoaan. Sisäinen muutos tarvitsee turvakseen ulkoista pysyvyyttä ja jatkuvuutta, turvallisuutta. Viettien voimistuminen sysää lapsia etäämmälle omista vanhemmista, koska uusia tuntemuksia ei enää voi jakaa entiseen tapaan äidin tai isän kanssa.
Nuori hakee uusia kehitysobjekteja uusista ystävistä ja koulumaailmassa varsinkin opettajista. Nuoret tarvitsevat joukkovoimaa muutoksesta johtuvan epävarmuutensa suojaksi ja jonkun jota vastustaa. On aivan ihania opettajia, mutta myös niitä joita vihataan. Joskus opettajat ovat vihansa ansainneet, mutta jos vihattavaa ei ole, se luodaan. Usein vihatut opettajat jäävät merkittävimmiksi kokemuksiksi; he vaativat, heidän kanssaan otettiin yhteen, he kestivät raivomme. He panivat meidät töihin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
Ikäpolvikuilu tarkoittaa nuoren tarvetta irtaantua lapsuuden vanhemmista kohti itsenäisyyttä. Nuoruusikäinen jakaa (split) sisäiset hyvät ja huonot tuntemuksensa ja sijoittaa (projektio) ne esimerkiksi omiin vanhempiin tai opettajiin, seurustelee niiden kanssa itsen ulkopuolella ja sisäistää (integroi) ne jälleen itseensä hieman kypsempänä ja omaa ristiriitaisuuttaan paremmin kestävänä. Konflikti on siis kehitystä edistävä tapahtuma. Nuori ja vanha härkä puskevat toisiaan! Se on vuoropuhelua. Koulu joka sietää, ymmärtää ja hymistelee konfliktit pois on tunneköyhä ja nuoren sisäiselle todellisuudelle outo paikka. Varsinkin isäturvallisuutta ja siihen liittyvää auktoriteettikonfliktia vaille jääneet nuoret etsivät miesopettajista turvallista peräseinää, joskus tietysti kovin hankalalla tavalla.
Opettaja joka pelkää nuoren haastetta on menettänyt pelin, opettaja joka käy oppilaan päälle on menettänyt pelin, koulutoimenjohtaja joka erottaa lujuutta edustavan opettajan on menettänyt pelin. Miltähän mahtaa opettajan erokohun aiheuttaneista nuorista tuntua? Voitonriemua? Tuskinpa vaan, pikemminkin säikähdys siitä etteivät he nyt erityisopettajan uraa tuhota halunneet puhumattakaan muusta kohusta. Kun aikuisen yli kävellään nuoret kokevat vielä suurempaa turvattomuutta – ja kesyttämätön aggressio voi lisääntyä.
Kun kissa ei ole kotona hiiret hyppivät pöydällä. Kissan on syytä olla kotona koko ajan. Se, joka lähtee ei ole aikuinen, vaan nuori. Näin on perheessäkin; äidin tai isän vieressä nukkuu aviopuoliso, ei nuori, aikuinen ei viinaa nuorille hanki ja jos läksyt ei ole tehty netti tökkii ja kännykkä lähtee kuivumaan. Turvallisuudesta ei voi tinkiä. Vanhukset jäävät kiikkustuoliin katsomaan Salattuja elämiä ja nuori pakkaa kamansa ja lähtee maailmalle tutkimaan sitä.
Nuori tarvitsee sopivan määrä rähinää pitääkseen ahdistuksen loitolla. Suurelle osalle nuoria jatkuva suunsoitto ja provosointi kuuluu normaaliin kehitykseen, siinä etsitään reviirin reunoja ja leirin paikkaa. Se voi mennä yli koska aikuiselta on viety keinot vastata haasteeseen. En tarkoita väkivaltaa vaan sanktioita. Yli kiehunut aggressio ei ole pahuutta vaan turvattomuutta, se lisääntyy koska turvallisuus katoaa, eikä peräseinää löydy. Nuori ei voi kaapin paikkaa tehdä, se on aikuisen hommia.
Kokonaan toinen tarina on eritysopetusta vaativat nuoret sekä lievemmin tai vakavammin ahdistuneet ja jopa häiriintyneet nuoret. Jollei koulun tarjoama turva riitä sitä tulisi tarjota pienemmistä yksiköistä. Nuorten mielenterveyden hoidosta ole kirjoittanut mm. blogissani https://www.jukkatervo.com/matkalla-tuntemattomaan-ajatuksia-aaripaiden-kemiallisesta-leikkaamisesta-nuoruusiassa/. Tässä yhteydessä on turha paasata liian suurista kouluista, luokkakokojen merkityksestä ja erityisopetuksen valtavasta tarpeesta koska siellä ole mitään merkitystä vaikka sen sanoisi kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä (Hesari 10.4.2013): ”Opettaja ei ole psykiatri eikä poliisi, hänellä on oikeus tehdä työtään”.
Mitä suuremmat joukot sen vähemmän henkilökohtaista vuorovaikutusta, ja sen vähemmän myönteisen vuoropuhelun mahdollisuuksia. Nuoren kohtaaminen on aina henkilökohtaista sekä hyvässä että pahassa. Se tapahtuu aina opettajan ja oppilaan, ei instituutioiden välillä. Vanhemmat joilla ei ole kykyä/voimia/uskallusta antaa nuorille rajoja (lue: turvallisuutta) eivät kestä sitä että koulu antaa rajat. Ihminen joka pelkää omaa aggressiivisuuttaan ei siedä sitä muissakaan. Nuoret saavat vihata vanhempiaan niin paljon kuin lystää, mutta jos vanhemmat alkavat vihata lapsiaan ollaan pulassa.
Suutaan liikaa soittava, opetusta häiritsevä ja oppilastovereilleen tai opettajalle vittuileva nuori tietysti lähtee luokasta kuin leppäkeihäs. Opettaja ei voi fyysisesti kajota oppilaaseen. Se lisää molempien turvattomuutta ja rikkoo koskemattomuuden hyväksi havaitun rajan ja saattaa nuoresta olla hyvin loukkaavaa olkoonkin ettei se nyt ketään tapa. Parasta olisi että jos sana ei mene perille konfliktin ulkopuolinen tulee hoitamaan homman loppuun; hän voi olla se opettaja joka ei opeta kyseistä nuorta, tai vahtimestari saattelee oppilaan ulos. Jos se ei tehoa niin rehtori, jos ei se niin poliisi. Kukaan ei menetä kasvojaan ja asiasta voidaan sitten jälkeen päin tunteiden tasaannuttua puhua ja yhteistyö voi jatkua konfliktista lujittuneena. Miesopettajia on helpompi haastaa, iso puu ei kaadu niin helposti kuin pieni. Tästä minulla on vuosien kokemus nuorisopsykiatriselta osastolta. Ja myös kotikylän naisrehtorista johon oli syytä suhtautua vakavasti.
Jälki-istunto ja luokallejäänti ovat hyviä keinoja tutustua todellisuuteen. Kymppiluokat on kenties paras uudistus koulumaailmassa. Sen aikana nuori saa uuden mahdollisuuden korjata laiskuuttaan ja kyvyttömyyttään työntekoon. Vuodessa voi nuoruusiän pahin kuohunta olla ylitetty. Vaikka kymppiluokan opetusmetodi ja asenne oppia ja opettaa saattaa poiketa tavallisesta opetuksesta, on kyse myös siitä että nuori on vuoden aikana kypsynyt niin paljon että kykenee vasta silloin tekemään työtä henkilökohtaisen tulevaisuutensa eteen uudella tavalla. Olen saanut olla moneen kertaan mukana Oulun Pohjakartanon yläasteen päättäjäisissä ja seurannut liikutuksella sitä kunnioitusta jota kymppiluokkien oppilaat opettajiltaan juhlassa saavat. Se jättää merkin.
Viha
Ne laittavat lintujen jalat yhteen
nippusiteillä ja
kasvattavat niistä häkkejä. Nämä pojat eivät
risti käsiään kuin nauloilla
joita lapsuus on ruosteisten öiden aikana
huutanut niiden nyrkit täyteen.
Lapsille tulee kalan silmät
jos ne hukutetaan jo ihan pieninä
aikuisten altaaseen.
kirjasta Kurt Cobainilla oli masu kipeä, 2008
