Oulun Kaupunginteatterin Kauppamatkustajan kuolema (Arthur Miller, 1949) näyttää kuinka markkinavoimat kohtelevat uransa ehtoopuolella olevaa myyntimiestä. Väsynyt kaupparatsu Willy Loman on joutunut pelkälle provikkapalkalle eikä työ enää elätä. Itsekunnioitus ja arvostus ovat menneet ja sekavat itsetuhoiset ajatukset valtaavat isän ja aviomiehen pään. Suuret unelmat ja käyttämättä jätetyt mahdollisuudet alkavat kalvaa Willyn mieltä. Entä jos olisin lähtenyt Alaskaan ja tullut rikkaaksi? Astutaan siis syvälle ihmismieleen.
Willy on joutunut jo usein liikenneonnettomuuksiin jotka eivät taida olla pelkkiä vahinkoja. Isän ja kotiin palanneen vanhimman pojan Biffin välit ovat tulehtuneet. Poika on 34-vuotias tyhjätasku joka ei ole löytänyt paikkaansa maailmassa ja pikkuveli Happy on sutki naistennaurattaja. Näytelmä lähtee luontevaan lentoonsa kun pojat istuvat kotitalon terassin katolla ja pohtivat isän jaksamista ja omia elämänvalintojaan.
Takautumien kautta nähdään perheen innostus Biffin urheilijaurasta jonka avulla yliopiston ja maailman ovet aukeaisivat, mutta poika ei saa matematiikan kursseja tehtyä ja menestyksen paraatiovet läimähtävät kiinni. Biffistä piti tulla mahtava mies, jalokivi isän kruunuun, mutta poika jää ajelehtimaan hanttihommiin pitkin Yhdysvaltoja.
Isä on kenties ollut osaava ja potentti myyntimies, ainakin omasta mielestään, mutta uran auringonlasku on lähellä. Myyntimaailmassa kaikki on kaupan, pinnan täytyy näyttää hyvältä, hymyilijä voittaa ja apua tarvitseva häpäisee itsensä. Heikko ei saa olla, sitä ei ainakaan saa näyttää. Isä on tietysti pikkupojille tärkeä mies, sankari ja samaistumisen kohde, mutta aikuisuudessa nuorten miesten elämä rakentuu omien voimien varaan. Yhdessä luodut illuusiot mahtavista työpaikoista ja tuloista alkavat vuotaa ja valheiden korttitalot sortua. Kuka oli syyllinen siihen että Biffin koulu jäi kesken, isä vai poika? Eräs esityksen huippukohtia on se kuinka salamannopeasti isän ja pojan keskustelu muuttuu huutamiseksi ja riidaksi. Pettymys, häpeä ja syyllisyys mäiskivät toisiaan korville ennen kuin alkavat kuunnella itseään. Tai Biff alkaa. Lopulta on aika palata lähtöruutuun, muistella ja ymmärtää hetkiä jolloin isän ja pojan suhde särkyi.
Willy oli liian hurmaantunut Biffin jalkapalloilijan lahjoista eikä kyennyt tukemaan tätä tekemään myös kouluasiat kunnolla. Tärkeä kysymys on se antoiko isä sittenkin pojilleen oikeuden toimia asosiaalisesti salliessaan tai jopa yllyttäessään heitä varastamaan läheiseltä työmaalta tarvikkeita oman talon rakentamiseen. Onnistunut lavastus antaa mahdollisuuden ajatella taloa minuuden symbolina. Merkitseekö tämä pojille sitä ettei heidän tarvitse välittää yhteiskunnan säännöistä tai nähdä samaa vaivaa elämänsä eteen kuin muutkin? Biffistä on tullut pikkuvaras, joka ei ymmärrä itsekään miksi toimii kuten toimii. Urheiluvälinepomo kyykyttää Biffiä eikä ala toivotunlaiseksi tukijaksi, riistää pojalta epärealistisen unelman, ja tästä loukkaantuneena Biff nappaa johtajalta täytekynän! Onneksi syyllisyys nakertaa miestä ja uudet kysymykset alkavat nousta esiin. Naapurin poika edustaa tavallista ahkeruutta joka tuottaa pitkässä juoksussa tukevamman kasvupohjan kuin pelkät unelmat. Pikkuveli juuttuu kinuamaan vanhempien hyväksyntää kehumalla menevänsä naimisiin. Sillä ei saa paljoa pisteitä maailmassa jossa pitäisi tehdä muutakin kun vokotella hameväkeä.
Kauppamatkustajan kuoleman on aina ajankohtainen: elämme irtisanomisten koleassa maailmassa jossa seniorikansalaisen elämänkokemus ei paljoa paina. Silti näytelmän kestävyys on toisaalla, ihmisten sisäisessä maailmassa, siinä kuinka jokainen sukupolvi joutuu ratkaisemaan oman osuutensa valinnoissaan. Perheen äidille vähempikin olisi riittänyt, tavallinen hyvä niukka elämä Willyn rinnalla. Toivo alkaa elää juurettoman Biffin kautta. Hän löytää tositunteensa: huutaa, raivoaa ja itkee sisuskuntansa ulos, lopettaa valehtelemisen ja itsepetoksen kierteen, tunnistaa vihansa ja rakkautensa isään ja ottaa vastuun omista valinnoistaan. Hän löytää itsensä pienenä jokamiehenä jonka on aloitettava kaikki alusta. Isä etsii rauhaa sielulleen Tuonelan tuolta puolen, juuri kun talo oli maksettu.
Risto Tuorilan Willy Loman ei vedä sekavuuttaan yli, mutta osaa olla ajoittain ahdistuksesta sekaisin, Hannele Nieminen uskaltaa olla tavallinen Linda, mutta muutamassa monologissa täyslaidallisen ampuva poikiinsa pettynyt miestään suojeleva susiemo. Markus Järvenpää Biffinä kerää koko ajan lisää uskottavuutta kunnes on aika olla tosi ja psyykkisesti alaston.
Henkilökohtaiset mikrofonit antavat mahdollisuuden puhua normaalilla äänellä myös suurella näyttämöllä. Puhe ja ruumiinkieli ovat sopusoinnussa keskenään, ei tarvitse huutaa jos ei ole mitään huudettavaa. Sitten annetaan huudon tulla.
