Kom-teatterin Karkkipäivä (kirj. Markus Nummi) kertoo syrjäytymisen tarinan monessa kerroksessa. Pääosassa on umpihullu yksihuoltajaäiti, naapurin tytöstä huolestunut neuvokas pikkupoika, sosiaalityöntekijöitä ja tavallinen hyväntahtoinen mies, joka sotkeutuu yhä syvemmälle kanssaihmisten ongelmiin.
Näytelmä on vilpittömästi ja taiten tehty, mutta sen ongelma on yksiulotteisuus. Hyvästä pyrkimyksestään huolimatta ajankohtainen ja tärkeä esitys jää ontoksi sosiaaliraportiksi. Esitykselle ei oikein uskalla nauraa eikä osaa itkeä. Se näyttää kunka asiat ovat, mutta ei kysy miksi ja mitä tehdä. Eihän taiteen tehtävä ole kasvattaa tai politikoida, mutta parhaimmillaan se voi antaa uuden lähestymistavan ja eläytymismahdollisuuden vaikeisiinkin asioihin. Ehkä se onkin esityksen pointti: näin voimattomia olemme!
Juho Milonoffin pikkupoika on esityksen sykkivä sydän ja selkäranka; hän välittää, haluaa auttaa, mutta osaa myös kierot temput saadakseen apua. Katupoika siis. Laura Malmivaara on rasittava narsistis-maaninen ihmishirviö vailla syvyyttä ja koskettavuutta. Itsensä videointi ehetytymisprojektissa on tietysti rankka herja mediamaailmaan ja yksinäisyyteen, mutta kovin kolkko temppu peittämään ihmisen arvottomuutta ja ahdistusta. Kipeetä akkaa on helppo vihata koska mitään syytä myötätuntoon ei ole. Miksi hän on niin paha? Esityksessä vilahtavat kaikki sosiaalityön ulottuvuudet (pedofilia, alkoholismi, yksinhuoltajuus, heitteillejättö, työpaikkaongelmat, sairaalamaailma jne.) hirveällä vauhdilla ettei mistään muodostu syvempää käsitystä. Karkkipäivä kuvaa aikuisten kyvyttömyyttä pitää huolta lapsistaan ja sitä kuinka lapsi alkaa huolehtia aikuisista. Silloin kun vanhemman oma tyydytys menee kaiken muun edelle ovat helvetin portit auki.
Timo Torikka naapurin miehenä on eräässä parhaista rooleistaan, vaikka hän on paikkaamassa itse Pekka Valkeejärveä. Samanlainen kokemus paikkaamisesta tapahtui vuosikausia sitten kun Kom oli Oulussa Saision Betoniyö -esityksellään. Vasta jälkeenpäin kuulin että suuressa roolissa ollut Tapio Liinoja oli vain (!) tuuramassa sairastunutta kollegaa. Se on ollut toiseksi kovin teatterikokemukseni, Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta ei taida mikään voittaa.
Olen tietysti vähän väärä ihminen arvioimaan teosta koska hahmot ovat työni kautta liiankin tuttuja. Silti nostan hattua Komin halulle ja kyvylle tarttua ajankohtaisiin tärkeisiin aiheisiin ja kotimaiseen kirjallisuuteen. Yleensä Kom-teatterin vierailu Oulussa on teatteritalven kohokohta. Nyt se on talon oma Kauppamatkustajan kuolema.
Ei. Taiteen tehtävä on kuvata. Määrittele tietoisuus.
Taiteen tehtävä tuossa vaikuttaisi olevan ”totuuden esiin tuominen”, salaisuuksien purkaminen. On totta että mikään yhteisö ei tunne sydäntään, aivan kuten yksilökään ei tunne, eikä halua tuntea ydinitseään. Taide voisi olla keino päästä lähemmäs ja kosketuksiin itsessä ja tätä kautta yhteisössä oleviin vääristymiin, ”ei-tosiin”. Laulu tai taru voi kertoa tämän juuri niin monisyisesti, ei lopullisena totuutena; dokumentti pyrkii kertomaan faktat, mutta ei tulkintaa, ja kasvatus tietää (ylhäältä päin) mikä on oikein ja hyvin.
Se tietää ”totuuden”.Taide ei tiedä; se etsii, kuvaa ja kysyy. Se on kertomus joka vetoaa meissä olevaan tuntemattomaan. Yhteisö joka sietää /arvostaa taidetta on terveempi koska silloin se salllii erilaisuuden ja yksilöllisyyden. Se myöntää ristiriidan, hyvän ja pahan meissä. Tietämättömyys tuossa sinun sitaatissa voisi tai ainakin minusta merkitä sitä että yhteisö sulkee silmänsä moraalilta, oikeudenmukaisuudelta ja kuolee henkisesti.
”Poliittinen taide” voisi merkitä teosta jolla on yhtäaikaa luova sisäinen että paljastava poliittinen luonne. Mutta jos se on vain poliittinen, silloin se on propagandaa, manipulaatiota, sen tendenssi tulee siitä mihin se pyrkii – joskus onnistuneesti, mutta saattaa jäädä raportiksi, agitaatioksi ilman aidosti koskettavaa luovaa sisältöä. Vihan hedelmät voisi olla vain laman kuvaus, mutta onkin yksilön ja perheen kuvaus. Kokemuksen. Se on taidetta.