Ruotsalainen ohjaaja Jan Troell kuvaa elokuvassaan Il Capitano (1991) suomalaisten nuoren naisen ja miehen kohtaamista ja ajelehtimista pitkin Ruotsia, joka lopulta johtaa kolmihenkisen perheen väkivaltaiseen kuolemaan. Vaikka elokuva perustuu tapahtuneeseen tragediaan, ei sitä kuitenkaan voi pitää autenttisena dokumenttina tapahtumista vaan se on tosiasioihin pohjautuva ohjaajan luovan työn lopputulos. Käytän elokuvaa tässä yhteydessä fiktioon pohjautuvana taideteoksena pohtiessani luovuutta ja tuhoavuutta nuoruusiässä.
Tämä on julkaistu kolmessa kirjassa: Nuorisotutkimus 4/2005, kirjassa Elokuva ja psyyke – Rakkaus ja tuho 2010 ja omassa teoksessani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta 2016. Vähän on pitkä blogiksi mutta aihe on aika tärkeä niin olkoon nyt tässä.
Elokuvan alussa on nähtävissä kaksi puolta toisen päähenkilön Jarin taustasta. Hän loukkaantuu verisesti, koska luokkakuvassa noin 12-14-vuotiaana puolet hänen kasvoistaan on toisen oppilaan takana peitossa. Jari ei saa opettajaltaan rahojaan takaisin mielestään epäonnistuneesta kuvasta ja yrittää ratkaista ahdistustaan kahdella tavalla. Hän varastaa kuorma-auton ja kaahaa sillä pitkin koulunpihaa saaden poliisin ja miesopettajan peräänsä joutuen lopulta näiden kiinni ottamaksi. Toisaalta hän hiljentyy hylättyyn varastoon jätetyn romuauton sisällä, jossa hän rauhoittuu tarkastelemaan oppitunnilta varastamaansa eskimoiden talismania.
Seuraavaksi hänet esitetään noin 20-vuotiaana ajelehtivana pikkurikollisena hurmaamassa charmillaan ja röyhkeydellään kiltin Minnan seikkailujensa prinsessaksi, muusaksi ja orjaksi. Pari nauttii joutenolosta ja läheisyydestä. Minna haluaa ajelehtimisen jälkeen jotain pysyvää, mutta se ei ole pojalle mahdollista. Kun Minnan kertoo olevansa raskaana, poika raivostuu vaatien aborttia:
– Jos sä rakastat mua niin sä teet niin ku mä sanon. Mä oon kapteeni!
Minna pyrkii Jarista eroon, mutta kun mies myöhemmin vapautuu vankilasta, hän lähtee tämän mukaan uudelleen. He varastavat autoja, murtautuvat asuntoihin ja ajelehtivat pitkin ja poikin maaseutua. Minnan yhä epätoivoisemmaksi muuttuva kysymys “mihin me ollaan menossa?” ei saa vastausta. Eräästä asunnosta löytyy haulikko, jonka piipun Jari katkaisee sahalla. Myöhemmin pienessä kylässä nuoret käyvät tansseissa; ihmiset pyörähtelevät yhteisissä mukavissa tunnelmissa. Yöllä Jari varastaa polkupyörän, vaikka Minna sanoo jonkun nähneen heidät. Auto lähtee nuorten perään ja he pakenevat hautausmaalle. Siellä Jari kaivaa hätäisesti haulikkoa kassistaan ja kuuluu kaksi laukausta. Isä ja 15-vuotias poika saavat surmansa. Hetkeä myöhemmin perheen äiti ryntää paikalle ja Jari puukottaa hänet kuoliaaksi. Alkaa pitkä ja ankea pako joka päättyy kiinnijoutumiseen.
Vainon kokemus
Ohjaaja katselee tapahtumia Minnan näkökulmasta. Elokuvan aikana Jarin sisäinen maailma jää etäiseksi. Katsoja voi vain seurata Minnan tavoin voimattomana tätä kylmää matkaa kohti tuhoa. Jari nukkuu syvää ja rauhallista unta auton koleassa sylissä haulikko ja Minna vieressään. Minnan kanssa Jari ei ole niin yksin, mutta mitään syvempää jaettavaa ja keskinäistä ymmärrystä ei näytä nuorten välillä kasvavan. Kun Minna kokeilee haulikolla ampumista, on Jari riemuissaan kuin huutaen:
– Me olemme yhtä!
Hän näyttääkin syttyvän sisäisesti vain tuhon ja aggressiivisuuden mielikuvien kautta.
Jari ei itsekään tiedä minne he ovat menossa. Hänen toimintansa perustuu alistavaan pakottamiseen ja taikauskoon. Nuoret katsovat kortilla mihin suuntaan risteyksissä kääntyvät. Poika suunnittelee suurta rikosta. Hän näyttää takkeineen, mustine pitkine hiuksineen, huiveineen, saappaineen ja aseineen Villin Lännen sankarilta. Voisiko tämän voimaa korostavan ulkoasun alle kätkeytyä pienenä ja nöyryytettynä olemisen kipu, jonka uhkaa vastaan hän suojautuu? Vaikuttaa siltä, että hän tarvitsee naisen tukemaan miehisyyttään, sitä ettei sisäinen epävarmuus alkaisi vuotaa uhon haarniskan alta. Onko ase vieressä nukkuva mies itse asiassa hyvin peloissaan ja pyrkii kääntämään sen niin, että toiset ovat peloissaan hänen vuokseen? Tässä hän onnistuu jopa niin hyvin, että todellisuus ja kuvitteellisuus sekoittuvat myös elokuvateatterin ulkopuolella. Eräs elokuvakriitikko säikähti tavattomasti huomatessaan elokuvaa katsoessaan istuvansa valkokankaalla tappavan miehen, näyttelijä Antti Reinin, vieressä.
Elokuvan pohjalta syntyy vaikutelma, että Jari elää sisäisen vainon odotuksessa. Jarin empaattinen ymmärtäminen voi olla vaikeaa monesta syystä; hän ei osaa ilmaista itseään, ehkä kosketus tunteisiin on kadoksissa, tai sisäinen maailma on niin niukka, ettei kosketuspintaa synny. Masennukseen ja menetyksiin on mahdollista, tosin kivuliasta eläytyä, mutta Jaria vaivaavan näin pitkäaikaisen ja intensiivisen vainon tunteen löytäminen itsestä on vaikeampaa. Se saattaa näyttäytyä joskus unissa tai itsetuntoamme syvästi loukkaavan kokemuksen pimeimmässä loukossa. Jaria näytellyt Antti Reini kuvasi raskasta rooliaan Sodankylän filmijuhlilla:
– Se oli kuin jokin eläin joka ryömi sisään, kehittyi siellä ja tuli ulos (Kaleva 2.6.1992).
Pitkän päämäärättömän matkan aikana pojan varmuus hiipuu uupumuksen myötä. Muuttuuko sisäinen aina läsnä oleva vainooja näkyväksi kun isä ja poika lähtevät pyörävarkaiden perään. Vapautuuko Jari hetkeksi vainottuna olemisesta kun hän ahdistettuna tuhoaa perheen? Tällöin häntä vainottiin ja hän iski takaisin. Lännen pyssysankari teki todellisuudessa sen minkä pikkupojat tekevät kuvitteellisesti; tappoi oikeasti. Hän heittää aseen veteen ja muuttuu takaa-ajetuksi lainsuojattomaksi. Vainon sijoittaminen itsen ulkopuolelle on tapahtunut; mahdollinen näkymätön sisäinen vainooja on nyt ulkoinen ja todellinen.
Kun Jari polttaa pakoauton, myös matkalla varastetut lemmikkikanit tuhoutuvat. Juuri tämä ristiriita, tappajat hellimässä kaneja, herätti Jan Troellin mielenkiinnon elokuvan tekemiseen. Näyttää kuin nuorten sääli kaneja kohtaan olisi suurempi kuin surmattuja ihmisiä kohtaan. Voidaankin kysyä edustivatko eläimet ainoaa hellää ja sisäisesti yhteistä aluetta miehen ja naisen välillä, sekä kykyä läheisyyteen ja hoivaan Jarin sisimmässä? Ehkä kanit merkitsivät nuorille sekä yhteistä lasta, joka menetettiin abortin myötä että menetettyä lapsuutta, menetettyä kasvun mahdollisuutta, huolenpidon kohteena olemista. Vaikuttaa siltä että Minnan hoiva on sisäisesti rikkinäiselle Jarille välttämätöntä.
Tuhoamalla mielenrauhaan
Elokuvan alussa ollut yksittäinen kohtaus koulussa toistuu hautausmaalla käänteisenä ja konkreettisena; luokkakuvassa puolikkaaksi jäänyt poika ampui hautausmaalla 15-vuotiaalta pojalta puolet päästä pois. Vaikka asetelmien samankaltaisuus saattaa olla ohjaajan dramaturginen valinta, eikä yksi loukkaantuminen varhaisnuoruusiässä vielä tee kenestäkään tappajaa, on muistettava, että mielen arkaaisissa kellareissa vallitsee koston laki; silmä silmästä, hammas hampaasta.
Perheen tappaminen ei ollut pakenemisen kannalta välttämätöntä; sille täytyy siis olla sisäinen yllyke. Pyrkikö Jari näin tekemällä toistamaan jotain itselleen tapahtunutta, siis omaa sisäistä emotionaalista tuhoutumistaan lapsuudessaan? Oliko vankilaan joutumisen pelko ja nöyryytys niin suuri, että Jari tappoi siksi nämä ihmiset? Oliko tappaminen viimeinen yritys pitää kaikin keinoin kiinni mielikuvasta, jossa hän on niin mahtava, että voi jopa riistää toisen hengen oman pienuuden ja kateudesta sokeutuneen puolensa piilottamiseksi? Merkitsikö tavallisten tyytyväisten parien läheisyys ja tanssi viimeistä laukaisevaa tekijää, joka sytytti Thanatoksen tulilangan, joka räjäytti sisäinen pommin kun nuoret joutuvat pakenemaan isää ja poikaa. Sytyke oli jo valmiina Jarin haulikon muodossa kuin uhriaan odottaen. Pentti Ikonen ja Eero Rechardt kirjoittavat kirjassaan Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia (1994) mm.: “Thanatos ei merkitse kaiken elollisen pyrkimystä elottomaan, vaan ihmisessä olevaa jatkuvaa pyrkimystä helpotukseen ja elämykselliseen rauhaan muodossa tai toisessa ja tavalla tai toisella. Aggressio on yksi tämän pyrkimyksen muoto, samoin toisen tuhoaminen ja oma kuolema”.
Voidaan myös kysyä oliko Jarilla ollut lapsuudessaan riittävästi mahdollisuuksia käyttää pojan kehitykselle niin tärkeää isäsamaistusta ja löytää tuhoavuudelleen ja raivolleen rakentavampi ratkaisu kuten nuoruusiän suotuisasti edetessä tapahtuu? Oliko vainottuna olemisen kokemus lähtöisin salatusta kalvavasta vihasta jonka hän nyt sai projisoitua uhreihinsa? Oikeudessa hän yritti kaataa syyllisyyden Minnan harteille. Ydinkysymys on viime kädessä tuomioistuimen päätöksestä huolimatta, että kykenikö hän itse tuntemaan syyllisyyden tunnetta? Elokuvan kautta ei saada syvempää tietoa Jarin sisäisestä maailmasta ja varhaislapsuudesta ja nämä kysymykset jäävät vaille vastausta.
Toinen näkökulma on irrottautumisen ja luovuuden näkökulma: siis kuinka nuoruusikäinen irrottautuu sisäisestä äitiriippuvuudestaan kohti autonomista identiteettiä luovien mielikuvien ja ikätovereiden kanssa toimimisen avulla. Jarin voi nähdä nuorena miehenä joka ei ole kyennyt kehittämään luovuuttaan, siis kykyään jaettuihin mielikuviin, yhteisiin päämääriin ja syvempiin ihmissuhteisiin.
Magian vallassa
Luovuuden ydin on psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan äidin ja vauvan jaettavissa olevissa mielikuvissa, luovissa illuusioissa, kuten psykoanalyytikko D.W. Winnicott (1971) on kuvannut. Luovan kyvyn syntymiseen lapsi tarvitsee syvällisen ja omistautuvan ihmissuhteen hoivan ja empatian. Siirtymäobjektiin kuuluvat mielikuvat liittyvät lapsuuden symbioosiin ja irrottautumisen ensimmäiseen vaiheeseen. Nuoruusiässä on vuorossa toinen yksilöityminen. Luova kyky voi eräässä mielessä merkitä sitä, että olemme irrottautuneet lapsuuden yhteenkuuluvuudesta, jonka kokeminen on siirtynyt luovan yhteyden alueelle, sekä omnipotenssista, eli lapsuuden kaikkivoipaisuuden tunteesta. Isän, äidin ja pojan surmaamisen voi nähdä konkreettisena yrityksenä päästä eroon sisäisistä ahdistavista ja vainoavista riippuvuuksista luovan mielikuvissa tapahtuvan tuhoamisen sijaan, jota nuorisokulttuuri parhaimmillaan on.
Talismani saattoikin merkitä Jarin mielikuvissa yritystä löytää jotain lohtua ja luovaa sen kautta, joka varastamalla ei ole mahdollista, mutta ennen kaikkea se saattoi merkitä mahtavan äidin suojaa. Maagisuus voi leikkinä merkitä väliaikaista turvan taianomaista kokemusta, että on jumalten suojeluksessa. Juuttuminen magian piiriin tarkoittaa syvää yksinjäämisen tunnetta vainon puristuksessa, eikä ihmekyvyillä vapautumista vainotuksi tulemisen kokemuksesta.
Jari sai toiminnallaan sisäisen vainoojansa ulkoiseksi ja tuhosi sen sitten joutuen yleisen takaa-ajon kohteeksi. Ulkoista vainoojaa vastaan voimme toimia aktiivisesti, taistella tai paeta. Sisäisen kanssa olemme heikommilla. Vai oliko Jari menettänyt kosketuksen sisäiseen niin pahoin että koki olevansa elossa, siis olemassa, vasta kun teki tavattoman kiihtymyksen vallassa jotain todella pahaa ja suurta.
Kun Jari loukkaantuu luokkakuvan epäonnistumisesta ja ajaa varastamaansa autoa koulun pihalla, voi se sisäisesti merkitä monia asioita. Ehkä hän yrittää kostaa ja näyttää pienenä olemisen kääntöpuolen mahtavuuttaan autolla kurvaillessaan ja saadessaan paniikkia aikaan, mutta ehkä syvimmillään – palaessaan sinne missä huonommuuden tunne valtasi hänet – hän huutaa teollaan “auttakaa minua nöyryytyksen tunteen kestämisessä!”. Ehkä hän sittenkin pyrki korjaamaan tapahtunutta? Olisiko varhaisnuoruusiässä tapahtunut mahdollinen ihmissuhteiden turvan menetyksen korjaaminen ja empaattinen eläytyminen rankaisemisen sijaan voinut auttaa häntä ymmärtämään itseään paremmin? Vaikutti siltä että 20-vuotiaana hän oli valinnut tiensä.
Liian ankara rangaistus voi merkitä lapsen kannalta häpeän ja nöyryytyksen lisäksi sitä, ettei tullutkaan ymmärretyksi ja tätä kautta samalla myös yksinjäämisen tunteen voimistumista. Mikäli empaattinen eläytyminen, hoiva ja vastavuoroisuus eivät toteudu riittävästi varhaisessa kehityksessä, jää lapsen sisin eristyksiin tai tuhoutuu eikä hän myöhemminkään saa kosketusta omiin tunteisiin eikä tästä johtuen kykene eläytymään toistenkaan tunteisiin ja kokemuksiin.
Kuka on paha
Il Capitano on karu ja yksinkertainen elokuva. Se saattaa jättää katsojalleen paljon kysymyksiä ja jonkinlaisen kouristuksen vatsaan, joka voi kertoa myös siitä, että tarinalla saattaa olla kosketuspintansa meissä kaikissa. Sen väkivaltaa ei voi ohittaa samalla tavoin kuin kuvitteellisten toimintaelokuvien räiskettä ja vauhtia. Koska ohjaaja ei uhrien sukulaisten toivomuksesta näyttänyt itse surmatöitä, joutuu katsoja itse kuvittelemaan ne, luomaan omat murhansa. Tuhoamisesta ja kuolemasta on syntynyt osaavissa käsissä koskettava ja jaettava taide-elämys. Troell palkittiin ohjauksestaan Hopeisella Karhulla Berliinin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla vuonna 1992 ja Il Capitano valittiin samana vuonna myös Ruotsin parhaaksi elokuvaksi.
Minna pohtii elokuvan alussa ja lopussa hyvin ahdistuneena ja ymmällään Jarin väitettä, että hän olisi nauranut hautausmaalla. Minna kokee syyllisyyttä tapahtuneesta, Jari ei. Pakomatkalla Jari sanoo, että itse asiassa Minna olikin ollut kapteeni ja hän sotilas. Näin vainooja saa uudet läheiset kasvot ja entinen suojaava hahmo muuttuukin uhkaksi. Projektion ikuinen pyörä pyörähtää jälleen kerran. Kysymyksen voi esittää seuraavallakin tavalla; vaikka emme itse tee asosiaalisia tekoja, saammeko salaista tyydytystä siitä, että joku tekee niitä ikään kuin puolestamme?
Elokuva jättää katsojan siihen käsitykseen että Jari vetäisi liipaisinta, mutta tuntuu kuin aseen takana olisi joku aivan tuntematon voima. Kuinka tällaista voi tapahtua? Kun muistamme eri sotien ja kriisien tapahtumia kautta ihmiskunnan, voimme olla varmoja, että nämä samat voimat elävät meissä kaikissa vaikka emme persoonallisuudeltamme olisikaan asosiaalisia. Turvallisuus ja vakaat olot sekä ihmissuhteissamme että yhteiskunnan tasoilla takaavat etteivät nämä voimat saa liikaa elinvoimaa ja muutu kulttuurissamme hyväksytyksi ja vallitsevaksi käytännöksi.
Yksinjätetyn umpikuja
Asosiaalinen kehitys liittyy riittämättömän emotionaaliseen vastavuoroisuuteen varhaisessa lapsuudessa. Nuoruusikä on sikäli hyvin tärkeä kehitysvaihe, että sen aikana mieleemme nousee myös lapsuutemme sisäisiä tapahtumia hyvin intensiivisellä tavalla ja monet korjaavat kokemukset ovat vielä mahdollisia.
Monen nuoren kohdalla kehitys on veitsen terällä; kääntyykö hän luovuuden vai asosiaalisuuden puoleen? Kysymys on myös siitä miten hän alkaa toteuttamaan mielikuviaan, todella vai kuvitteellisesti ja kohdistuuko mahdollinen tuhoavuus itseen vai toisiin ihmisiin. Mikäli nuori ei saa uutta kosketusta nuoruusiän rakentavaan, jakavaan ja luovaan puoleensa saattaa tämä alue jäädä ikään kuin kuolleeseen kulmaan ja kuihtua; vaikka luovuuden potentiaali on olemassa, se yksin jäädessään ei saa vastakaikua ja vuoropuhelun mahdollisuutta ja sitä kautta kasvaa ja kehittyä osaksi kokonaisitseä. Luovuuden löytämiseen hän tarvitsee toista ihmistä. Luovan vaihtoehdon puuttuminen voi joskus johtaa nuoren käyttäytymään aivan käsittämättömällä tavalla. Vaikka aikuisella olisi vilpitön halu ymmärtää nuorta ,ei se tällöin tahdo onnistua.
Nuoruusiän aikana kypsyy pysyvä aikuinen persoonallisuus. Kapteenina oleminen merkitsi elokuvan Jarille toisten hallitsemista, kyvyttömyyttä oman tuhoavuuden sitomiseen luovalla tavalla ja elokuvan lopussa alistetuksi tulemista. Hänelle vaihtoehtoja oli vain kaksi; kapteeni tai sotilas. Kun kehitys on edennyt suotuisasti, tällä hallitsemisella on toinen rikkaampi merkitys; se merkitsee seksuaalisten ja aggressiivisten viettiyllykkeiden hallintaa ja oman autonomisen elämän suunnan kurssin valitsemista kohti parisuhdetta ja ammatillista samaistumista oman identiteetin kapteenina.
Nuorella, jolla ei ole luovuutta, ei ole myöskään mahdollisuutta käyttää tätä kykyä lapsuuden riippuvuudesta ja tyydytysmuodoista irrottautumiseen mielikuvien avulla ja hän jää epäkypsäksi. Hän on suuressa vaarassa joutua toistamispakon alaisena ja sokeana kertaamaan lapsuutensa kauhuja ja menetyksiä itselleen ja toisille tuhoisalla tavalla. Hän ei kykene luomaan uusia sisäisesti merkittäviä ihmissuhteita, eikä pysty liittymään uutta luovaan nuorisokulttuuriin ja jää näin liian yksin pelkojensa ja epävarmuutensa kanssa. Tältä hän saattaa suojautua yliampuvalla fallisella aggressiivisuudella, haavoittumattomuuden illuusiolla ja uholla. Luovuuteen kykenemättömällä nuorella ei ole unelmia, joista tulevaisuus on tehty.
Kyky kokea ja tunnistaa omia tunteita, mahdollisuus vuorovaikutukseen ja luovat mielikuvat tekevät mahdolliseksi palauttaa omia projektioita takaisin itseen. Tämä voi sulattaa vainon tunteen yhdeksi osaksi piilotajuista maailmaa niin ettei koko persoonallisuus joudu liiaksi sen valtaan. Vainokokemuksen tiedostamiseen tarvitaan psykoanalyyttistä työtä.
Elokuvan alussa ja lopussa tyttö laulaa suomalaista kansanlaulua Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, jonka merkitystä jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Erään kerran seurasin televisiosta siirtolaisten pohdintaa kotimaastaan ja tunnesuhteestaan nykyiseen asuinpaikkansa. Oivalsin kuinka tärkeänä osana identiteettiään he pitivät jäänteitä kotimaansa kulttuurista ja ennen kaikkea musiikkia. Il Capitanon yhteydessä laulu voi kertoa kulkijapojan ja tytön kohtaamisesta, mutta se voi viitata myös vieraan ruotsalaisen kulttuurin keskellä elävän kaipuuseen kotimaata, kotia ja identiteettiä kohtaan, siihen perusminuuteen ja eheyteen, jonka rikki mennyttä pimeää puolta Il Capitano niin ansiokkaasti kuvaa. Elokuvan tytöllä tämä luovuuden kaipaava kyky oli olemassa, pojalla ei.
Elokuvan päähenkilö sai todellisessa elämässä murhista elinkautisen tuomion. 14 vuotta elokuvan kuvaamien tapahtumien jälkeen hän jäi palaamatta vankilomaltaan ja pakeni Pohjois-Ruotsiin niin ikään vankilassa olleen neljännen vaimonsa kanssa jääden pian kiinni. Koska elokuvan maailmassa on mahdollista liukua mielikuvituksen avulla todellisuuden ja kuvitellun välillä tekee mieli kysyä miksi he pakenivat juuri sinne? Pitääkö sanonta “rikollinen palaa aina rikospaikalle” sisällään halun nauttia kaikkivoipaisuudestaan, halun sovittaa ja katua, toiveen jäädä kiinni, tai kenties myös toiveen siitä, että se mikä todella tapahtui ei olisikaan totta, että kaikki olikin unta, josta on mahdollista herätä? Hän tunnusti vasta tämän pakomatkan jälkeen olleensa perheen surmaamisen takana, eikä Minna, kuten hän oikeudessa väitti. Helmikuussa 2004 hänen armahdusanomuksensa hylättiin.
Lähteet
Ikonen, P. & Rechardt, E. (1994): Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykoterapia-säätiö 1994.
Winnicott D.W. (1971): Playing and Reality. Tavistock. London.
- .
