Nuorten hoidon ja kuntoutuksen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen, olipa kyseessä minkä koulukunnan tai eritysalan terapeutti tahansa. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista.
Nuoruusiän psykoterapia, kriisiterapia, vanhempientapaamiset ja tukea antavat keskustelut ovat oma taiteenlajinsa asiantuntijan toteuttamana. Nuoruusiän kasvua ja kehitystä kunnioittavat luovuusterapiat (kuten musiikki- ,kuvataide-, sanataide- ja tanssiterapia) tukevat erinomaisesti nuoren kehitystä. Niiden kautta nuori voi saada kosketusta tunteisiinsa ja mielikuviinsa esi- ja ei-sanallisen vuoropuhelun avulla. Usein riittää, että jakaa sisintään toisten samoin kokevien ja tuntevien kanssa kuten luovassa nuorisokulttuurissa tapahtuu. Liittyminen ikätovereihin auttaa nuorta kohti iänmukaista kehitysvirtaa. Yksin jäänyt tai jättäytynyt nuori on suuressa vaarassa juuttua kehityksessään. Luovuus ja taide, kuinka kömpelöä ja kypsymätöntä tahansa, antaa mahdollisuuden työstää sisäistä maailmaa ja voi eheyttää ajoittaista sekasortoisuutta. Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja tuhoavaa toimintaa.
Yksityistetäänkö nuorten hoito markkinavoimien armoille?
Useat nuorisopsykiatriset osastot kamppailevat henkilöstöpulan, koulutuksen niukkuuden ja jatkuvien säästöjen kurimuksessa. Osaava henkilökunta näännytetään liialliseen ja kiireiseen työhön. Suuri osa ajasta menee kaavakkeiden täyttämiseen ja erilaisiin kokouksiin. On harmillista jos varsinaisesta potilastyöstä kiinnostunut henkilökunta hakeutuu muihin tehtäviin. Työntekijöiden suuri vaihtuvuus vaikeuttaa toimivien tiimien syntyä. Sellaisen rakentuminen kestää 3–5 vuotta.
Jo 1990-luvulla alkanut psykiatristen laitosten alasajo on synnyttänyt suuren joukon yksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä, ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmän. Osa näistä työskentelee kaikin voimin nuoruusiän kehityksen tukemiseksi. Osassa ei ole henkilökunnan riittävää nuorisopsykiatrista ja psykoterapeuttista koulutusta, työnohjausta ja kokemusta psyykkisesti häiriintyneiden nuorten hoitamiseen. Joidenkin ensisijaisena tavoitteena on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Kun köyhtyvät kunnat tarttuvat halvimpaan mahdollisuuteen, syntyy epäterve kilpailutilanne ja uusi huutolaisten markkinat. Suurin haaste onkin arvioida millaista hoitoa tai kuntoutusta kukin nuori tarvitsee. Voidaan myös kysyä kuinka nuoren oikeusturva näissä laitoksissa toteutuu ja kuinka sitä valvotaan.
Joskus turvallinen kasvuympäristö ja luotettavat aikuiset itsessään voivat luoda puitteet, joiden avulla häiriintynyt kehitys saadaan oikeille raiteille. On myös muistettava, että käytöshäiriöiden takana on usein pitkään jatkunut masennus, jota ei voi hoitaa kasvatuksella; se edellyttää nuoren kehityshistorian ja kasvuympäristön syvällistä ymmärtämistä ja nuoren omaa hoitoa. Tärkeä kysymys onkin se, missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi. Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Aikuisten luja tuki nuoruusiän kriisien keskellä on aina välttämätöntä. Nuoren auttaminen vaatii aikaa. Nuoruusikään perehtyneet terapeutit joutuvat tekemään jokaisen nuoren kohdalla valtavan työn luottamuksen voittamiseksi, jotta nuoren paha olo, ahdistus ja itsetuho kääntyisivät vuorovaikutukseksi ja ymmärrykseksi eikä toiminnaksi omaa kehitystä vastaan.
Esimerkiksi jokainen huostaan otettu lapsi tai nuori on joutunut kohtaamaan lukuisia vakavia traumoja ja on siten psyykkisen avun tarpeessa. Elokuvassaan 400 kepposta (1959) François Truffaut kuvaa nerokkaasti pojan temppujen muuttumista varasteluksi, joka johtaa lopulta nuorisovankilaan. Vasta siellä psykologi kiinnostuu hänestä oikeasti ja kysyy pojan elämänkulkua. Saamme kuulla surullisen tarinan hylätystä pojasta ja hetkessä hänen masennukseen pohjautuva antisosiaalinen käytöksensä muuttuu ymmärrettäväksi.
Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta.
Nuoruusiän normaali muutosprosessi, tämä taantuman ja kehityksen vuorottelu, avaa vaikeissakin häiriöissä mahdollisuuden uuteen eheytymiseen, mutta myös umpikujaan ja epätoivoon. Esimerkiksi 12–15-vuotiaan nuoren asosiaalisen oireilu voi vielä oikean hoidon tai tuen avulla kääntyä kasvun suuntaan, mutta usein jo 17–18 -vuotiaan teot ovat saattaneet mennä sillä tiellä jo liian pitkälle. Jan Troellin elokuvassa Il Capitano (1991) kuvataan hyvin tarkkanäköisesti asosiaalisen kehityksen tuhoon johtavaa tietä. Suuri osa mielenterveysongelmaisista aikuisista on kärsinyt vaikeista ongelmista jo nuorena. Nuoruusiässä persoonallisuus on paljon vastaanottavaisempi ja joustavampi psyykkiseen eheytymiseen kuin aikuisuudessa ja intensiivisen avun tuleekin olla suunnattu juuri sinne.
Äärimmäinen nuoren pahoinvoinnin ilmenemismuoto ovat itsemurhat ja koulusurmat. Arvostettu tutkija Peter Langman esittää että Yhdysvalloissa tapahtuneiden kouluampumisten syyt ovat hyvin monimutkaisia. Yhteistä nuorille oli se, että he kokivat itsensä yksinäisiksi ja ettei heillä ollut merkitystä toisille ihmisille. Ampujat olivat vakavan masennuksen lisäksi psykopaattisia, psykoottisia tai traumatisoituneita. Tällaisten ongelmien juuret ovat syvällä jo aikaisemmassa kehityshistoriassa. Mitkä ovat ne keinot joilla heitä voi auttaa jo ennen kuin he tulevat nuoruusikään ja kyvykkäiksi tappamaan? Mitä nuoruusiän muutosprosessi merkitsee tällaisille nuorille? Antaako se mahdollisuuden eheytyä, koota lapsuuden rikkinäisistä palasista jotain ehyempää, toimivaa, rakkauteen ja empatiaan kykenevää? Vai lisääkö nuoruusiän minuutta ravisteleva emotionaalinen kehitysturbulenssi valmiiksi hauraan nuoren estyneisyyttä, raivon, vainon, tuhon ja ulkopuolelle jäämisen kokemusta, josta ulospääsy voi olla mielen romahdus ja ehkä epätoivoinen teko itseä tai muita kohtaan?
Lääkkeidenkäyttö on räjähtänyt käsiin
Lääkehoidolla yritetään korvata inhimillinen vuorovaikutus myös nuorten hoidossa. Se voi entisestään horjuttaa nuorten erityisen herkkää psykobiologista tasapainoa. Nuoren psykoterapeuttisen hoidon tavoitteena on nuoruusiän kasvun ja kehityksen tukeminen ja niiden esteiden poistaminen. Se pyrkii kohti tunteita eikä välttämään niitä; niiden kokeminen vie kohti psyykkistä lujuutta. Kasvua edistävä luovuus vaatii moottorikseen rikkaan tunne- ja mielikuvamaailman. Psykoterapeuttisessa hoidossa on tarkoitus sytytellä valoja eikä sammutella niitä. Kysymys on ihmisten kohtaamisesta ja sisäisen jakamisesta, joka on mahdollista vain riittävän tiiviin ja pitkäaikaisen hoidon aikana. Ja se on myös monin verroin halvempaa kuin esimerkiksi laitoshoito. Masennus-, uni- ja ahdistuslääkkeiden käyttö on räjähtänyt käsiin. Myös ADHD -diagnoosit ja siihen liittyvä psyykelääkitys kasvaa valtavasti. Onko yhä enemmän siirrytty tulkitsemaan kaikki erilaisuus, keskittymiskyvyn puute ja levottomuus neurologiseksi sairaudeksi?
Lääkkeitä määrätään nuorille jopa yhden tapaamisen pohjalta terveyskeskuksissa ja yksityisvastaanotoilla, vaikka myös varoittavia viestejä niiden sivuvaikutuksesta ja pitkän aikavälin haitoista kuullaan yhä enemmän erityisesti lapsilla ja nuorilla. Mielen ailahtelut masennuksesta riehakkuuteen kuuluvat normaaliin nuoruusiän kehitykseen. Mitä muuta lapsemme tällaisessa kulttuurissa voivat oppia kuin todellisten tunteidensa pelkäämistä ja kätkemistä? Ei epävarmuutta, surua ja vihaa voi piilottaa lääkkeillä ja yrittää samanaikaisesti auttaa nuorta tulemaan tunteidensa kanssa toimeen. Rajut äkilliset sairaalahoitoa vaativat psykoosit on aivan toinen asia.
Kysymys ei ole vain lääkeaineen ominaisuuksista, vaan mitä se tekee kasvavan nuoren itsekokemukselle, itsen hallinnalle ja vielä kehittymässä olevalle keskushermostolle. Erityisen järkyttävää on nuoren psyykkisen tuen aloittaminen lääkityksellä. Lääkepurkilla hoidettu nuori luo hyvin nopeasti mielisairaan identiteetin, josta luopuminen on hyvin vaikeaa. Itse näen sen viimeisenä mahdollisuutena, kun kaikki muut keinot on kokeiltu. Mielen ailahtelut masennuksesta riehakkuuteen kuuluvat nuoruusiän kehitykseen
Minkä nuorena oppii…
Jos nuoruusiän ahdistukseen ja avunhuutoon vastataan kemiallisesti, on vaikea ajatella miksi se ei jatkuisi aikuisena ja lisääntyisi, jos ja kun persoonallisuuden lujittumisen kehitysvuodet on näin hukattu. Ja kuinka helppoa onkaan luisua vuosien lääkkeiden käytön jälkeen huumeisiin? Millaisia vanhempia he mahtavat itse olla silloin, kun heidän omat lapsensa tarvitsevat aikuisten selkeyttä ja lujuutta omassa kasvussaan? Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Myös käytännöksi muodostunut psykoterapian ja lääkehoidon yhdistäminen herättää paljon kysymyksiä. Nuori saattaa ihmetellä sitä, että samalla kun hän etsii kosketusta tunteisiinsa ja ymmärrystä ahdistukseensa tai masennukseensa, niitä yhtä aikaa vaimennetaan kemiallisesti. Voikohan hän tällöin kokea ettei terapeuttikaan usko, että hän kykenee lähestymään itsessään olevia ahdistavia ja mahdollisesti pelottavia puolia? Lääkehoidon lisääntymiseen taitaa olla arkinen syy: se on helppoa, nopeaa ja sillä saadaan perusteltua harvajaksoinen – lue ”halvempi” – hoito. Voihan hoito-organisaatio kokea tehneensä edes jotain. Luoko resurssien jatkuva vähentäminen oikeutuksen ja perusteen lääkehoidon jatkuvalle lisääntymiselle? Jos resursseja ei ole tarpeeksi, niitä tulee lisätä.
Lääkityksen raju kasvu on tietysti lääketeollisuuden pyrkimys. Se onkin eräs tuottoisimpia bisneksiä maailmassa. On hurskastelua kiihtyä dopingista tai nuorten huume-, alkoholi- ja lääkekokeiluista, jos aikuiset itse käyttävät niitä yhä enenevässä määrin. Eiväthän huumeet ja esimerkiksi internetin kautta tilattavat laittomat lääkkeet tänne itsestään tule. Niiden markkinoiden kohteena ovat ennen kaikkea nuoret. Ihmisen mieli on niin monimutkainen ja hienovarainen kokonaisuus, että sen näkeminen pelkästään kemiallisena prosessina on loukkaus ihmisyyttä kohtaa. Kuuluisa neurokirurgi Daniel Dennett on sanonut leikanneensa satoja ihmisiä ja nähnyt satoja elossa olevia ajattelevia aivoja, mutta ei koskaan ajatusta. Tässä oma versioni aiheesta:
Runot eivät sijaitse aivoissa.
Kun tekniikka kehittyy riittävästi
niitä ei löydetä.
Koulun tarjoama turva katoaa
Myös tavallisten lasten ja nuorten kehitys on uhattuna. Heidän perusturvallisuutta häiritsevien ratkaisujen seuraukset näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Muun muassa jättikoulujen rakentaminen, luokkakokojen suureneminen ja pienten koulujen alasajo näennäisistä säästösyistä lisää hauraampien nuorten masennusriskiä ja vaikeuttavat myös kriisien ja ongelmien huomioimista. Erityisesti lapset ja nuoret, joilla on traumoja tai puutteita kasvuympäristössään, tarvitsevat itsensä mittakaavalla luotuja tiloja ja toimintoja. He hakevat korjaavaa kokemusta juuri koulusta ja sen ihmisistä. Samalla kun kaikille suomalaisille yhteistä koulun tarjoamaa peruskasvualustaa hajotetaan, etsitään kissojen ja koirien kanssa ympäri maailmaa uusia tapoja tavoittaa ”varhaisen puuttumisen keinoja syrjäytymisvaarassa” oleville nuorille. Saataisiin nyt edes kouluterveydenhuolto ja psykologipalvelut ajan tasalle! Järjetöntä puhua ennaltaehkäisevästä työstä ja samalla kurjistaa kouluja. On kokonaan toinen kysymys minne luja ja läsnä oleva vanhemmuus on kadonnut. Professori Kari Uusikylä kirjoittaa tästä(kin) aiheesta paremmin kuin minä (kts. mm Ihmiskoe koululaisilla/ kariuusikyla.com)
Löydämme itsemme toisen avulla
On olemassa suuri joukko terapeutteja, joiden potilaat eivät käytä lainkaan psyykenlääkitystä, vaan yrittävät tiiviin terapeuttisen vuoropuhelun avulla noustatakaisin iänmukaiseen kehitykseen. On myös yksiköitä, joiden työ perustuu vankkaan arvopohjaan ja ammattitaitoon: kyetään arvioimaan ketkä nuoret hyötyvät psykoterapeuttisesta hoidosta ja ketkä muista hoidosta tai tuesta. Työntekijät ovat valmiita sitoutumaan työhönsä vuosikausiksi opiskellakseen ja oppiakseen vaativan työnsä kaikki puolet. Syvissä vaikeuksissa olevien nuorten hoitaminen on hyvin vaikea tehtävä, koska nuorta ei voi pakottaa yhteistyöhön. Sitä on osuvasti verrattu ketun kesytykseen. Nuorilla on kyky herättää voimakkaista tunteita häntä auttavissa aikuisissa. Siksi työntekijän kokemus ja itsetuntemus ovat erityisen tärkeitä. Hyvällä terapeutilla tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan ja paljon vanhanaikaista eettisyyttä. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi riittävä oma hoito, hyvä tiimityö ja säännöllinen työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen. Kestävä eheytyminen tapahtuu ainoastaan vuoropuhelussa toisen ihmisen kanssa.
Artikkeli julkaistiin Kanava -lehdessä 3/2011 ja teoksessani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016). Kuva elokuvasta 400 kepposta.
.
