Tätä ei pitäisi kirjoittaa. Ei todellakaan, mutta kirjoitan silti, minkä tiikeri raidoilleen mahtaa? Tai se tarinan skorpioni, joka pyysi sammakkoa viemään sen selässään joen yli. Sammakko vähän epäili että pistät minut kuitenkin kuoliaaksi johon skorpioni että minähän hukkuisin silloin itsekin. Pisti se. Ja hukkuivat kai kumpikin.
Siis tätä ei pitäisi kirjoittaa ainakaan nyt, kuten psykoanalyytikkoni muutamaan(?) kertaan sanoi. Olisiko tärkeää antaa kokemusten ja tunteiden vaan tulla ja olla ja myöhemmin, jos siltä tuntuu, tehdä sille jotain; laulu, runo, kirja yms. Kuvittelen pystyväni molempiin, myös kirjoittaminen on kokemista. Voi kirjoittaa sisään ja ulos. Ehkä voi. Luovuutta voi käyttää torjuntaan, mutta usein se on ovi toiseen maailmaan, sisäiseen. Luovuus ja kokemukset tarvitsevat myös talon tai tilan – kielen.
Selityksen makua. Kirjoitan koska haluan.
Hän oli usein oikeassa, mutta toisaalta, hän on käynyt unissani jo monta kertaa. Tämän viimeisen haluan nähdä lupana; tee kuten parhaaksi näet, teet sinä kuitenkin. No unessa olin psykoanalyysissa ja siinä nyt poristaan mitä poristaan. Kun tunti sitten päättyi huomasin että on kuunvaihde ja en ollut muistanut maksaa edellisen kuukauden palkkiota, josta yleensä koin aikamoista huonoa omaatuntoa. Hänpä ei siihen mitenkään reagoinut ja miksi olisikaan, analyysi on päättynyt kauan sitten eikä hän ikävä kyllä ole enää joukossamme vaikka tietysti elää mielessäni kuten uni antaa ymmärtää. Sen sijaan hän alkoi porista vilkkaasti asiasta jos toisesta. Tunnelilla hän oli aika harvasanainen jättäen tilan minulle kuten kuuluukin tehdä. Siviilissä juttua riitti ja niin nytkin. Hän alkoi raapia vastaanottohuoneensa tapetteja irti ja puhella remontista ja minä siinä vähän mukana että mistä on kyse.
Ei siihen mitään kummoista maagikkoa tarvita ymmärtämään että työhuoneeni loppusiivous viidenkymmenen vuoden uran jälkeen, joista kolmekymmentäviisivuotta tuossa kahden huoneen vastaanottotilassa Raksilan sydämessä tuli uneeni. Olen nähnyt koko kevään, kun päätös – lopulta – eläkkeelle jäämisestä oli tehty, unia vanhoista potilaistani. Aina oli joku nuori myöhässä tai minä sekoamassa aikataulujeni kanssa, ja porukkaa lappasi sisään ja ulos ihan miten sattui, ja remppaakin olisi pitänyt tehdä. Yhtä nuorta odottelin pitkään vaikka se toteutui OYSin nuorispsykiatrisella osastolla ja päättyi 1983! Myös omat lapseni kaiken ikäisinä liittyivät uniini ja puolisonikin oli välillä kadonnut ja minä ihan paniikissa. Tässä unessa ajoin myös autoa hurjassa lumimyräkässä eikä jarrut toimineet ollenkaan. Pitäisi kai alkaa rauhoittua, ajaa hiljempaa. Tai olla ajamatta, kirjoittamatta.
Sisämaailman rempasta tässä taitaa olla kysymys.
Jos totta puhutaan ja miksei puhuta, tämä iso elämänmuutos alkaa avautumaan varmaan syksyllä kun tämä loma, joka ei ole loma, päättyy, ja alkaisin yleensä kaivella almanakkaa piironginlaatikosta ja järjestellä aikatauluja. Ensi elokuussa ei tarvitse, eikä saa. Saa nähä miten äijän käy.
Tyhjensin terapiastudion poikani ja veljeni kanssa. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Toki olin koko kevään siivonnut paikkoja, heitellyt roskiin ilmanaikuista rompetta, vienyt kunnollisen tavaran SPRn Konttiin, tuhonnut muistiinpanoni ja lukemattomia artikkeli- ja monistenippuja. Ammattikirjat säilytin. Kiertokaaren jätehuollon pojat vei isommat tavarat kaatopaikalle tai kiertoon. Soittimia on hirveesti, osan pidän itselläni, osan yritän myydä. Veikkaanpa että jäävät nurkkiin notkumaan.
Kuka tahansa tähän sitten tuleekaan hän saa hyvän tilan vanhassa puutalossa keskellä legendaarista Raksilaa. Hyvä vibat siellä on, oli ainakin minulle. Ikävissäni, jos niin käy, voin katsoa Mikko Niskasen/Paavo Rintalan Pojat (1962) -elokuvan.
Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.
Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.
Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan.
Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta.
Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.
Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.
Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.
Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.
Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu
Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.
