JULMA MAA
Nuorisotutkimus 2009
Terrence Malickin esikoisohjaus Julma maa (Badlands, 1973) kertoo eleettömästi ja karusti 25-vuotiaan Kit Carruthers (Martin Sheen) ja 15-vuotiaan Holly Sargisin (Sissy Spacek) tarinan. Elokuvan kertoja on Holly jonka päiväkirjamerkintöjä kuulemme.
Kohtaaminen
Ensimmäisessä kuvassa Hollyn hellii suurta koiraansa makuuhuoneensa vuoteella. Äitini kuoli keuhkokuumeeseen kun olin pieni. Isä oli pitänyt hääkakkua pakastimessa kymmenen vuotta. Hautajaisten jälkeen hän antoi sen pois. Hän esitti iloista mutta ei löytänyt minusta lohtua. Sitten eräänä päivänä, saadakseen uuden alun ja haluten paeta muistoja hän muutti meidät Texasista Fort Dupreehen Etelä-Dakotaan.
Kit on roskakuskin apulaisena toimiva tyhjäntoimittaja. Hänen taustastaan emme tiedä senkään vertaa kuin Hollyn. Ojasta löytyy kuolleen koiran raato. Kit kysyy puolileikillään söisikö työkaveri sen dollarista. Mies ei suostu. Jo tässä kohtauksessa välittyy Kitin sisäinen maailma; hän höpöttää mitä sylki suuhun tuo. Kaksi yksinäistä kohtaavat Hollyn kotitalon edessä ja alkavat kulkea yhdessä; 25-vuotias yksinkertaisen oloinen James Dean klooni – farkkutakki, farkut, valkoinen T-paita, pitkäkärkiset bootsit ja hiustöyhtö otsalla – ja miestä 10 vuotta nuorempi shortseissa viihtyvä 15-vuotias kokematon pikkutyttö. Kuultuaan tytön tapailevan poikaa salaa isä rankaisee ampumalla tytön koiran.
Myös seksuaalinen jännite puuttuu, sekään ei yhdistä nuoria.
– Miksi siitä puhutaan niin paljon? Onneksi se on ohi, pelkäsin kuolevani ennen kuin se tapahtuisi, Holly kysyy ensimmäisen yhdynnän jälkeen.
Poika tuhahtaa jotain.
– Kaikki mitä sanon on sinulle yhdentekevää, Holly sanoo loukkaantuneena.
Katujen tyhjyys, elämän mielekkyyden puute, ihmissuhteiden vähäisyys, turhautuminen ja tulevaisuuden näköalattomuus on sijoitettu elokuvan tunnelmiin ja kuviin. Sisäisesti autot nuoret kulkevat autiossa maisemassa. Yhteyttä ei tunnu olevan minnekään, ei omiin tunteisiin eikä toisiin, asiat vain tapahtuvat, mikään ei merkitse enemmän kuin jokin toinen asia.
Silloin Kit keksii keinon saada kosketusta tunteisiin. Hän ehdottaa Hollylle että murskaisivat kätensä suurella kivellä, että tämä hetki jäisi heidän mieliinsä ikuisesti. Tytön mielestä se tekisi kipeää, joka Kitistä olisi tarkoituskin. Kun tämä ei tytölle käy hän haluaa ottaa suuren kiven muistoksi, mutta koska se painaa niin paljon hän valitsee pienemmän. Kuitenkin tyttö seuraavassa hetkessä kertoo kuinka Kit halusi kuolla kanssaan ja hän halusi hukkua pojan syliinsä. Hollyn ajatukset ovat suoraan tyttökirjan sivuilta ja Kit on tyhjä ja tunteeton. He puhuvat tunteista mutta eivät koe niitä.
Pakomatka
Kun Hollyn isä kieltää Kitiä tapaamasta tytärtään poika ei näytä lainkaan tunteitaan, mutta hakiessaan Hollya mukaansa hän ampuu isän kylmäverisesti. Kit raahaa ruumiin kellariin ja tuo mukanaan rikkinäisen leivänpaahtimen kuin yhteismitallisina asioina. Alkaa pakomatka. Kit jättää äänitetyn viestin tuleville takaa-ajajilleen. Nyt hän ei ole kuka tahansa vaan etsitty murhaaja.
Nuoret piiloutuvat metsikköön, rakentavat majan puuhun kuin Tarzan ja Jane ja elävät ajattomassa lapsuuden tunnelmassa Kitin varioidessa leiriä yläruumis paljaana kuin intiaani. Lopulta kolme aseistettua miestä löytävät paikan. Kit ampuu heidät sumeilematta, kahta selkään. Seuraava uhri on vanha työkaveri ja hänen luokseen tullut nuori pari. Esteet raivataan tieltä kuin esineet. Ruumiita kertyy matkan aikana seitsemän.
Holly toteaa päiväkirjassaan kuinka kaikki etsivät heitä ja pelkäävät. Tämäkin kerrotaan ilman tunnekuohuja suuntaan tai toiseen. Holly miettii joskus miksi ei pakene.
– Olen mieluummin viikon onnellinen kuin vuoden yksinäinen.
Holly ei pelkää Kitiä, vaeltaa vain tämän mukana kuin unessa pojan touhuja hieman ihmetellen.
– Joskus hän käyttäytyy kuin päästä viiraisi.
He marssivat sisään rikkaan miehen taloon ilmoittaen olevansa karkumatkalla. Talo on koristeellinen kuin sadun piparkakkulinna, jonka sisältä löytyy patsaita, lasimaalauksia, vanhoja tauluja, rokokoo-kalusteita, instrumentteja jne. Jopa pihalla on elävän näköinen kaurispatsas. Molemmat tutkivat talon arvokkaita esineitä ja tavaroita kuin kuninkaan linnaan eksyneet lapset. Kit jättää talon omistajan ja tämän kuuron palvelijan eloon ja antaa miehelle jopa luettelon lainaamistaan tavaroista.
– Kaveri voi myydä antamani listan näytteenä käsialastani, Kit toteaa poistuessaan talosta samalla pyyhkien sormenjälkiään ovennupista, vaikka jätti niitä sisälle kaikkialle. Ilmeisesti hän haluaisi olla kuin Villin Lännen rikollislegenda Billy The Kid; paha mutta kuuluisa.
Tiesulkuja välttääkseen he ajavat autolla Montanan aution preerian läpi. Holly lukee viihdelehden palstaa Kitille ääneen kuin retkellä.
– Olimme aivan yksin, keskellä ei mitään. Kitin mielestä “yksinäisyys” kuvasti sitä mitä halusin sanoa, Holly kirjoittaa.
Eräässä kuvassa on suora viittaus James Deaniin; Kit katselee autiomaan luontoa ja eläimiä ajatuksissaan ja pitää kivääriä harteillaan juuri kuin Dean elokuvassa Jättiläinen.
Kitin omituisuus lisääntyy. Hän kätkee tavaroita autiomaahan ja ampuu jalkapallon tyhjäksi turhana painolastina. Pakosuuntaansa hän halua selvittää puollonpyörityksellä maagisesti.
– Voisin saada työtä ratsupoliisina, Kit miettii, – Minulla on kaikki vaadittavat edellytykset.
Holly toteaa että eiköhän ne haluaisi nähdä hänen ajokorttinsa johon Kit vastaa hänen kyllä keksivän ratkaisun kaikkeen. Nuoret kuuntelevat autiomaassa autonvalojen loisteessa Nat King Cole kaihoisaa balladia A Blossom Fell – jossa mies laulaa menettäneensä rakkaansa toiselle – ja alkavat tanssia. Tässä kohtauksessa on ensi kertaa henkäys mahdollisesta surumielestä ja läheisyydestä, jonka Kit rikkoo toteamalla:
– Jos osaisin laulaa laulun tunteistani niin kuin nyt… (herää toive tunnekosketuksesta)… sitä tulisi hitti.
Lauseessa ei ole huumoria eikä tunnetta. Kit ei tiedä mikä tunne on.
Holly pohtii Kitin tajuavan lopun olevan lähellä ja kuinka mies miettii mahtaako hän lukea kohtalostaan lehdistä tuonpuoleisessa.
– Hän pelkäsi tulevansa ammutuksi ennen kuin tyttö ehtii huutaa hänen nimeään.
Keskellä autiomaata nuoret kohtaavat yksinäisen öljynporaajan jolta Kit tivaa bensaa autoonsa. Yhtäkkiä taivaanrannasta laskeutuu poliisien helikopteri. Kit päästää öljymiehen juoksemaan pakoon. Holly ei enää halua seurata Kitiä. Tulitaistelussa Kit napaa olalleen irtonaisen autonpuskurin haarniskakseen kuin ritari, osuu yhteen poliiseista ja ajaa yksin pakoon kunnes pysähtyy, ampuu itse autonsa eturenkaan puhki ja antautuu. Ennen poliisien saapumista hän kokoaa kivistä pienen kasan sanoen sen olevan muistomerkki siitä mistä hänet saatiin kiinni. Hän haluaa olla merkittävä ihminen, henkilö jota toiset ajattelevat. Pidätettynä ollessaan Kit käyttäytyy kohteliaasti ja ystävällisesti.
– Pidätkö ihmisistä, poliisi kysyy.
– Ne on ihan OK.
– Miksi teit tämän kaiken?
– Halusin aina rikolliseksi. En tosin näin suureksi.
Kun eräs sheriffeistä sanoo hänen muistuttavan James Deania Kitin kasvoille puhkeaa tyytyväinen hymy.
Molemmat elokuvan nuoret ovat vieraita tässä ihmisten maailmassa. Kit on psykopaatti tappaja, tunteista tyhjä ja myötätuntoon kykenemätön yksinäinen ratsastaja, jonka tyynen kuoren alla on inhimillisestä vuoropuhelusta tyhjä paranoidis-skitsoidinen harhojen sisäinen maailma. Omnipotentit suuruus-kuvitelmat, toiminta, häiriötekijöiden välitön tuhoaminen ja Hollyn läsnäolo ovat ainoita asioita joilla hän pysyy kasassa. Ongelmatilanteissa hän turvautuu maagisuuteen mm. pullonpyöritystä yrittämällä kuten Jari Troellin elokuvassa Il Capitano.
James Deaniin samaistuminen ilman omia tunteita ei tuota kasvua. Se on tyhjä ikoni eikä sitä voi pukea eikä riisua. Se peittää tyhjyyden. Kit tietää mitä sana ”yksinäisyys” merkitsee, mutta ei tunne sen tunnetta ehkä siksi että sen kokemiseen ihminen tarvitsee ei-yksinäisyyttä, siis syvää yhteydenkokemusta jonka poissaoloa yksinäisyys merkitsee. Hän raivoaa ensimmäisen kerran omituisena tapettuaan työtoverinsa ikään kuin suuttuneena että tämä kuollut, vaikka itse tappoi miehen. Toisen kerran hän hermostuu kun Holly ilmoittaa ettei halua enää paeta; maailma ei toimikaan Kitin ehdoillaan loputtomasti. Hän toimii kuten filmien sankarit kuitenkin kyvyttömänä välittämään tunteita, ymmärtämättä että mikään elokuvissa ei ole totta. Hän ei tajua tanssivansa autiomaassa läheisen ihmisen kanssa, vaan pohtii toivettaan saada hitti ja sitä kautta olevansa joku tärkeä. Musiikkikokemus ei merkitse itsessään mitään, esim. läheisyyttä, vaan sen avulla voisi saada esim. vaurautta.
Holly puolestaan on äitinsä menettänyt vieraaseen kaupunkiin heitetty masentuneen isän yksinäinen tyttö. Hänen tunteensa ovat olleet liian kauan aikaa pakastimessa, kuten vanhempien hääkakku. Oliko isän ylireagointi jolloin hän ampui Hollyn koiran viimeinen pisara tunteettomuuden tiellä? Menettäessään isänsä hän lähtee Kitin mukaan ja elää kuin tyttökirjojen sankari itseään ja poikaa kuin sivusta seuraten. Kit on nyt hänen maailmansa ainoa ihminen ja hän pojan.
Juuri tämä moraalin ja empatian puutteen Malick onnistuneesti kuvaa kuin todeten; näin se tapahtui. Tavattiin, tapettiin, paettiin ja jouduttiin kiinni. Elokuva ei alleviivaa, ei ohjaile, ei moralisoi eikä psykologisoi asioita. Ohjaaja näyttää niiden ulkoasun, sisäinen jää katsojalle. Elokuvan musiikkina kuullan mm. Carl Orffin minimalistista lastenmusiikin kaltaista ksylofonilla pimputtelua kuin ajattomana siltana taakse jätettyyn lapsuuden maailmaan.
Antautuiko Kit koska Holly ei ollut enää hänen mukanaan? Kenties yksin pakenemisessa ei ollut mitään mieltä. Toinen sheriffeistä ampuu Kitin jo raudoissa ollessa pellolle leikkien lännen sankaria kuin alleviivaten todellisuuden ja leikin eroa; on mukava räiskiä mutta ihmisen ampuminen on aivan toinen asia. Kit juttelee poliiseille kuin kavereilleen; he ovat nyt Kitin uudet ihmiset. Elokuva päättyy todellisuuspakoisen pienen tytön romanttisen kuvitelmaan Hollyn todetessa samalla monotonisella äänellään Kitin joutuneen sähkötuoliin, mutta että hän sai vain ehdollista.
– Menin myöhemmin naimisiin lakimieheni pojan kanssa.
Maisema, autiot tiet, aavikon salamat, ohi kolistavat junat ovat kuin harhanomaisia tai sadun kaltaisia merkkejä jostain toisesta maailmasta, jotka lipuvat nuorten ohi jälkiä jättämättä. Kit ei ole impulsiivinen murhaaja; suurimman osan ajasta hän on tyyni ja tavallinen. Pinnan alla tilanne saattaa olla toinen. Pienikin uhka ulkoa saa hänen sisäisen vainoojan esiin ja se täytyy tuhota heti. Koko pakomatka on pitkä itsemurha. Pohjautuiko rikkaan miehen ja tämän kuuron palvelijan säästäminen siihen että tyttö hänen tavoin oli vammainen? Kätkeytyykö utopistiseen haaveeseen urasta ratsupoliisina kuitenkin tieto siitä että hän ennemmin tai myöhemmin kohtaa poliisin? Voisiko vielä vaihtaa puolta rikollisesta poliisiksi pelkän ajatuksen ja toiveen voimalla? Hollyn isän murhan jälkeen hän tekee takaa-ajajilleen ääniviestin. Sama toistuu rikkaan miehen talossa. Kit höpöttää sanelukoneeseen filosofisia mietelmä ilman niiden tajuamista. Viestit voisi halutessaan nähdä kuin pulloposteina autiolta saarelta. Olen yksin ja sekaisin! Löytäkää minut, auttakaa ja ymmärtäkää!
Julma maa on varsin kaukana oikeista tapahtumista. Kitin hahmon esikuva 19 -vuotias Charles Starkweather tappoi joulukuussa 1957 huoltoasemanpitäjän, joka ei suostunut myymään hänelle luotolla lelukoiraa, jonka olisi halunnut antaa lahjaksi 14-vuotiaalle tyttöystävälleen Caril Fugatelle. Kitiä näytellyt Martin Sheen oli elokuvan aikana jo 29-vuotias, joten miesroolin ikää oli pakko nostaa. Myöhemmin Starkweather ampui tyttöystävänsä isäpuolen, äidin ja kuristi Carilin 2-vuotiaan siskon. Nuoret elivät monta päivää ruumiiden kanssa samassa talossa. Pakomatkan aikana kuolleita kertyi kymmenen. Osa oli julmasti puukotettu.
Starkweather tuomittiin kuolemaan sähkötuolissa 1965. Caril Fugate sai elikautisen ja pääsi ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1976. Oikeudessa Fugate esitti, että Starkweather oli pakottanut hänet mukaansa eikä hänellä ollut mitään tekemistä murhien kanssa. Starkweather otti syyn murhista kontolleen, mutta lopulta hän syytti Fugatea uhrien viiltelystä ja osasta murhista.
Julmaa maata parempi käännös Badlands -nimelle olisi autiomaa tai jättömaa, maa, jossa mikään ei kasva ja jota kukaan ei tarvitse. Ilmeisesti nuoret tunsivat itsensä juuri sellaiseksi, – ja tunteneet itsensä sellaisiksi jo lapsuudestaan saakka. Se on julma kohtalo ja synnyttää julmuutta.
